Ainakin tuon raportin määritelmän perusteella vaikuttaisi siltä, että kyllä, jos toiminta on:
1. yhteisön sisällä tapahtuvaa,
2. tarkoitettu turvaamaan yhteisöllisten käyttäytymissääntöjen asema,
3. yhteisön perinteen mukaista ja edelleen ainakin joidenkin mielestä oikeutettua,
4. useamman tekijän toimesta toteutettavaa ja
5. useampaan henkilöön kohdistuvaa,
6. useimmiten toistuvaa ja jatkuvaa väkivaltaa.
Eli jos asia liittyy jotenkin hengelliseen toimintaan, jos vastaavaa toimintaa kohdistuu muihinkin kuin vain sinuun, jos se on toistuvaa, jos sitä tapahtuu useamman tekijän toimesta, jos se on näiden henkilöiden näkökulmasa yhteisön perinteen mukaista, jos se on tarkoitettu turvaamaan näiden näkökulmasta yhteisöllisten käyttäytymissääntöjen asema ja jos se on samaan aikaan jonkin yhteisönkin sisällä tapahtuvaa, niin tuossa raportissa käytetyn määritelmän ehdot täyttyvät.
Myös monet hengellisten organisaatioiden vastuunkantajat voivat olla mielenterveydellisesti varsin kuormitetussa tilassa jo ilman erityistä vastustustakin, ja jos yhteisössä ohjelmallisesti jotkut alkavat paheksua papin antamaa opetusta kristinuskon perusteista, kuormitus voi kasvaa lisää. Eräät tunnettujen pastorien itsemurhat ovat alkaneet viime vuosina herättää keskustelua ainakin Atlantin toisella puolella siitä, miten psyykkisesti kuormittuneita monet papit ovat ja kuinka yksin he omien ongelmiensa kanssa silti usein ovat. Masennuksesta kärsiviä auttamaan pyrkineen, nuorten aikuisten työhön keskittyneen pastori Jarrid Wilsonin itsemurha vuonna 2019 teki tästä keskustelusta hetkellisesti näkyvän myös kirkkojen ulkopuolella.
Pohjalla yksilöllä voi olla esimerkiksi masennusta, ja jos sen päälle tulee liikaa ylimääräistä kuormaa siitä, että henkilö päätyy vaikkapa eri mieltä olevien somepommituksen kohteeksi, kuormitus voi ylittää kantokyvyn. Wilsonin tapauksessa kuolemaa edelsi laajahkoksi edennyt julkinen aborttikeskustelu. 21.8.2019 kerrottiin siitä, miten Wilson aloitti vastakampanjan, jossa kannusti ihmisiä postaamaan nettiin valokuvia lapsistaan sen jälkeen, kun eräs näyttelijä oli kertonut suhtautuvansa positiivisesti teettämiinsä abortteihin. Käytännössä tuo tarkoitti sitä, että Wilson kirjoitti yhden Twitter-postauksen, jossa kehotti lähettämään vastaukseksi kuvia lapsista, mitä seurasi sitten iso määrä muiden lähettämiä erilaisia viestejä. Hän kirjoitti myös joitain muita lyhyitä someviestejä teemaan liittyen. Wilson ajatteli myös kohdussa olevien lasten elämän olevan merkityksellistä. Tuo Twitter-kampanja läpäisi uutiskynnyksen monissa medioissa (esim.). Wilsonin Twitter-viestistä seurasi somekohu. Seuraavat Wilsonia koskevat lehdistöuutiset käsittelivät sitä, että 9.9.2020 Wilson oli tehnyt itsemurhan. Kuolemasta uutisoivat amerikkalaismediat laajalti, ja se ylitti uutiskynnyksen Euroopassa esimerkiksi BBC:llä. En ota kantaa siihen, mikä lopulta oli viimeinen niitti, joka aiheutti Wilsonin kuoleman. Mutta edellä referoimieni tapahtumien osalta lienee selvää, että hän oli julkisesti ilmaissut ajattelevansa eri tavoin ihmisarvoasioista, kun joku toinen oli ilmaissut suhtautuvansa jälkikäteen positiivisesti siihen, että oli tehnyt abortteja. Oliko se hengellistä väkivaltaa näyttelijää kohtaan, että tämä pastori omasta hengellisestä maailmankatsomuksestaan käsin ilmaisi julkisesti, että hän suhtautuu vakavasti elämän ja kuoleman asioihin ja näkee myös syntymättömät lapset arvokkaina? Viestiä seurasi paljon valokuvia lapsista, ja kiitosta Wilsonin puheenvuorosta, mutta ilmeisesti myös negatiivisia viestejä. Olivatko jälkimmäiset hengellistä väkivaltaa? Voiko ateistin laittama negatiivinen viesti vakaumukselliselle kristitylle olla hengellistä väkivaltaa, jos nämä kuuluvat vaikkapa samaan someyhteisöön, vai voivatko hengelliseen väkivaltaan syyllistyä vain vakaumukseltaan hengelliset ihmiset?
Hengellisessä työssä olevien kuormitusta on tutkittu hyvin vähän, ja vapaaehtoistyössä hengellisissä yhteisöissä olevien kuormitusta ei ole tutkittu kai senkään vertaa. Mielenkiintoista tuoretta tutkimusta pappien kuormituksesta on esimerkiksi Gail Cafferatan tutkimus kirkkojen sulkemistilanteissa olleista papeista (Review of Religious Research (2020) 62:369–387 sekä Pastoral Psychol (2017) 66:311–333). Hänen mukaansa jo ilman kirkon sulkemisiakin papin työ voi olla haastavaa. Työssä ollaan usein tekemisissä mm. ikääntymisen mukanaan tuoman luopumisen, pienituloisuuden, kulttuurisen monimuotoisuuden ja mm. kuolevien ihmisten asioiden kanssa, joista viimeksi mainituihin voi liittyä vaikkapa pieniä lapsiakin omaisina. Erityisen rankkaa on ilmeisesti monilla nuorilla pastoreilla.
Tämä kommentti liittyi nyt enemmän Diakonin kommenttiin kuin keskustelun aloitukseen.