Ymmärsinkö oikein. Siis, että Jeesuksella ei olisi kahta luontoa? Osaatko avata tätä.
Eilen pidettiin Helsingin yliopistossa pieni seminaari, jossa julkaistiin kirja, jossa esitellään Mannermaan koulukunnan käsitystä Mannermaan koulukunnan teologioista. Sain kirjan juuri:
Kari Kopperi & Risto Saarinen, Läsnä oleva Kristus. Tuomo Mannermaan koulu teologian ja kirkon asialla. STKSJ 301.
Seminaariesitelmien perusteella voi odottaa, että kirjasta saa evidenssiä siihen, miksi Mannermaan koulukunta on tietyistä saavutuksistaan huolimatta lähtökohdiltaan, tavoitteitaan, tuloksiltaan ja vaikutuksiltaan reduktionistinen suunta. Se ja sen sisäinen jakautuminen on aivan keskeistä myös evl-avioliittoteologiassa. Mannermaan oppilaat jakautuvat samansukupuolisten avioliiton suhteen vähintään kahteen ryhmään.
Lähtökohdan ongelmat paikantunevat siihen, miten Gerhard Ebelingistä lähtien ja Albrecht Ritschl’n suuntaan peruuttaen on tulkittu Lutherin teologian ja sen antiikin ja keskiajan filosofian sidoksia Immanuel Kantin jälkeisessä saksalaisessa ja ruotsalaisessa teologiassa.
Kun Kant ja Ritschl ja heidän suhteensa on tulkittu virheellisesti, on ollut metodisesti mahdotonta vapautua vinouttavista sidonnaisuuksista vastustettuihin vaihtoehtoihin. Ongelma on heijastunut kaikkiin käsiteltyihin teemoihin, joista kirkon kannalta tärkeimpiä ovat ekumeeniset asiakirjat, naisten pappeus, avioliitto ja kirkon suhde yhteiskuntaan.
Jos olisi edetty metodisesti toisinpäin Kantista eteenpäin, olisi voitu tunnistaa ja huomioida kantilaiset piirteet oikein sekä Ritschl’n jälkeisessä Luther-tulkinnassa (Holl, Ebeling, Seeberg, Althaus, lundilaiset ym.) että luterilaisissa uusissa konstruktioissa, jotka pyrkivät eksplisiittisesti Lutherista poikkeaviinkin ratkaisuihin. Silloin myös Luther-tutkimuksen olisi vapauduttu opponointiinnperustuvasta esiymmärryksestä.
Ongelmallisen lähtökohdan voi arvata paikantuvan Mannermaan Karl Rahnerin transsendentaalisen tomismin tutkimuksiin. Mannermaa perehtyi Kantiin Rahnerin teologian edellytysten mukaisesti.
Ja sen jälkeen mm. Karl Holliin.
Vastaavastii Martikaisen kantilaisuus ja ritschliläisyys tulkintaa ohjasi myöhempi moderni saksalainen teologia (Iwand, Althaus, Herrmann).
Ehkä taustana on jo Seppo A. Teinonen, jopa Osmo Tiililä. Lauri Haikolan näyttää olleen eri kannalla, mikä ilmeni mm. Lutherin Kristityn vapauden kilpailevissa tulkinnoissa. John Vikström näyttää olevan lähempänä Haikolaa. Tätä taustaa on hyvin vaikea tutkia uskottavasti.
Mannermaa ja Simo Kiviranta, jonka kadonnut väitöskirjan käsikirjoitus käsitteli Ritschl’n varhaista vaihetta, pyrkivät läheisessä yhteydessä (noin Ilkko II asti?) uusprotestanttisuudesta vapaaseen luterilaiseen teologiaan. Oppositioasenne sitoi heitä vastustajien käsityksiin. Riippuvuus vastustajasta näkyy mm. Mannermaan Adolf von Harnack -kritiikistä oppikirjassa Kristillisen opin vaiheet. Vikström väitteli GG. Rosenqvustista ja oli sitä kautta sidoksissa Ritschl’n teologiaan ja sen taustana olleen Hermann Lotzen idealistiseen filosofiaan, jota ei ilmeisesti tulisi pitää uuskantilaisuuten vaan sitä edeltävänä.
Ratkaisevaa on transsendentaalisen filosofian asema ja tulkinta, siis tiedollisen kokemuksen tietävän subjektin liittyvät välttämättömät ja kontingentit edellytykset. Transsendentaalisia edellytyksiä koskeva tietoisuus ja tutkimus erottavat muun muassa idealismin ja transsendentaalisen idealismin toisistaan sekä Kantista taaksepäin platonismin ja aristotelismin muunnelmiin (muun muassa substanssimetafysiikan mahdollisuus) että eteenpäin Hegeliin ja muuhun saksalaiseen idealismin ja uudelleen uuskantilaisuuten muunnelmiin.
Tämä hyvin monikerroksinen filosofis-teologisten kokonaisuus vaikuttaa ilmoitusteologian edellytyksiin eli myös siihen, miten teologisen etiikan lähteet ja metodit ymmärretään (järki, havaintokokemus, mystinen kokemus, historiallinen ilmoitus, traditio …). Se vaikuttaa modernin teologian sisällön lisäksi myös kaikkeen teologian historian tulkintaan, myös esimodernin lähteiden tulkintaan, koska koko moderni historiatiede syntyi tuossa kontekstissa. Jos pyrkii tutkimaan esimodernia teologiaa, pitää tiedostaa modernin teologian paradigmaattisia lähtökohtia, ettei heijasta niitä postivvisesti tai negatiivisesti esimoderneihin lähteisiin.
Uuden testamentin teksteissä Jeesusta ei kuvata kaksiluonto-opin mukaisesti niin, että hänellä on yksi persoona ja kaksi luontoa, jumalallinen ja inhimillinen luonto.
Uudessa testamentissa kuvataan yksi Jeesus, on inhimillinen ja jumalallinen. Se tehdään ilman persoona-luonto -käsiieistöä.
Persoona-luonto -käsitteistö oli se antiikin filosofinen viitekehys, jossa Jeesuksen jumalllisuuden ja inhimillisyyden suhteesta kiisteltiin. Onko Jeesus pelkkä ihminen, pelkkä Jumala, ei ihminen eikä Jumala vaan jokin kolmas vai sekä Jumala että ihminen.
Uuden testamentin käsitys ja klassisen kristologian raamatullinen teologinen intentio Jeesuksesta sekä jumalallisena että inhimillisenä voidaan ilmaista ilman persoona-luonto -käsitteistöä.
Tällainen tulkinta on kolmas vaihtoehto uusprotestanttiselle (von Harnack) ym. eksegeettiselle ja dogmihistorialliselle tulkinnalle ja sen vastareaktiolle.
Edellisessä torjutaan filosofisen viitekehyksen mukana myös sen raamatullinen intentio, usko yhteen Kristukseen jumalallisena ja inhimillisenä. Lopputulos on Jeesuksen jumaluuden kieltäminen, ebionismi. Tätä Suomessa on edustanut selkeimmin Sakari Häkkinen ja vähemmän selkeästi Wille Riekkinen.
Jälkimmäisessä filosofista viitekehystä pidetään pysyvästi välttämättömänä ja joko sisällöllisesti neutraalina tai normatiiviseksi raamatullisen Jeesus-uskon ilmaisemiseen, vaikka tiedetään, että filosofinen viitekehys on tuotu pitkässä prosessissa Raamatun tekstien ulkopuolelta ja se itsessään on osasyy saman intention sisäpuolisiin kiistoihin. Suunnilleen tätä käsitystä ovat Suomessa edustaneet muun muassa Tuomo Mannermaa ja Juha Pihkala.
Kolmannessa vaihtoehdossa raamatullinen Jeesus-käsitys ilmaistaan ilman persoona-luonto -käsitteistöä ja sen mukaista filosofista viitekehystä, jota pidetään kontingenttina ja myös historiallisen evidenssin vuoksi riskialttiina käsitteelliseen spekulaation perustuvalle teologialle, jossa todellisuutta päätellään käsitteiden merkityksistä.
Käsitteistä päättelemään spekulatiivinen metodi on samalla tavalla ongelmallinen kuin ns. ontologinen jumalatodistus, jossa ideaalinen olion käsitteestä johdetaan ideaalinen olion olemassaolo.
Tähän metodiseen ja fundamentaaliteologiseen problematiikkaan paikantuu myös Kantin filosofian varsinainen teologinen relevanssi eli kysymys siitä, mihin pelkkä järki pystyy ilman havaintokokemusta ja mihin kristillinen ilmoitus tiedollisesti sijoittuu.
Kantin haasteen uskonnonfilosofialle ja pelkkään ( a priorinen) universaalin ja välttämättömään järkeen perustuvan filosofian ja partikulaarin ja kontingentin ilmoitukseen perustuvan teologian suhteelle voi tiivistää yhteen kysymykseen.
Voiko ihminen, jonka tiedollinen kokemus jäsentyy ajan ja avaruuden (ja käsitteellistyy 12 ymmärryksen kategorian) mukaisesti, muodostaa tiedollisen kokemuksen Jumalasta (representaatio), joka on ajasta ja avaruudesta (ja 12 kategoriasta) riippumaton, niiden “tuolla puolen”, siis Jumala oliona itsessään (noumenoni).
Kantin mukaan vastaus on tietysti kielteinen. Pelkkään teoreettisen järjen metodiin perustuva metafysiikka tavoittaa vain tiedollisen kokemuksen edellytykset ja pystyy vain epäsuorasti käytännöllisen järjen kautta olettamaan Jumalan olemassaolon mahdollisuuden, joka oletus on kuitenkin ihmiselle psykologisesti välttämätön (esteettinen design-todistus). Matematiikka ei sisälly metafysiikkaan ja se pystyy tietysti operoimaan ilman ulkoista havaintoa, mutta edellyttää sisäisen havainnon. Sisäisen ja ulkoisen havainnon eron selityksen skippaan.
Ihminen ei voi representoida tiedollisesti mitään ilman tiedollisen kokemuksen edellytyksiä, transsendentaalisia ehtoja. Jumala voidaan representoida vain tiedollisen edellytysten mukaisesti (ilmentymä, fenomeeni). Historiallinen ilmoitus ja sen reseptio perustuu vielä sen lisäksi havaintokokemukseen (a posteriorinen, empiirinen) ja on siksi partikulaaria ja kontingenttia, mikä on skandaali pelkän järjen universaalisuusen ja välttämättömyyden ja niihin perustuvan oikeudenmukaisuusvaatimuksen kannalta.
Ritschl eroaa tässä Kantista. Hän luopuu pelkän universaalin ja välttämättömään järjen vaatimuksesta ja ottaa lähtökohdakseen PP artikulaarin ja kontingentin a posteriorisen (empiirisen) historiallisen ilmoituksen ja sen lähteet, siis havaittavan Raamatun ja kristittyjen yhteisön harjoittaman uskon.
Tämä tulee nyt täysin lonkalta. Pidätän oikeudet käsitteellisiin ym. täsmennyksiin ja korjauksiin.
1 tykkäys
Kiitos selvennyksestä.
Dekalogin Jumalan kuvan tekemisen kielto vastaa käskyllä edellisen kommenttini Kant -osuuteen, jonka mukaan ihminen ei voi kuvata Jumalaa sellaisena kuin Jumala itsessään on. Älä tee Jumalasta kuvaa.
Kuva voidaan tehdä sekä mieleen että materiaan.
Niko Huttusen Room 1 tulkinnassa Jumalan kuvan kysymys pelkistyy materiaalisiin epäjumalannkuviin, jotka ovat Huttusen äärimmäisen reduktionistisen tulkinnan mukaan syynä myös eettisiin synteihin, myös samansukupuolisten välisiin seksuaalisiin tekoihin ja niiden syynä olevaan seksuaaliseen haluun.
Room 1:n ajatus kulku on kuitenkin perustavampi. Se yhdistää Jumala-suhteen katkeamisen samalla sekä epäjumaliin kääntymisen että eettisiin synteihin lankeamiseen. Oikean Jumala-yhteyden katkeaminen eikä epäjumaliennkuvien palvominen on eettisten syntien syynä.
Pelastus edellyttää kahta toisiinsa liittyvää asiaa. Jumala-yhteys on korjattava, jotta oikea eettinen elämä olisi mahdollista. Toteutuneet synnit on käsiteltävä, jotta niiden aiheuttama Jumalan ja ihmisen etäisyys eli Jumalan vihan syntistä ihmistä kohtaan ja syntisen ihmisen viha synnin paljastavaa ja tuomitsevaa Jumalaa kohtaan voidaan poistaa.
Tarvitaan sekä Kristus-osallisuuden että syntien käsittelyn samanaikaisuus. Tarvitaan osallisuus synnit käsitelleeseen ja Jumalan vihan syyn poistaneeseen Kristukseen. Kaikki tuo toteutuu partikulaarissa ja kontingentissa historiassa, Raamatun kuvaamisessa tapahtumissa ja kirkon uskon harjoittamisen käytännöissä, erityisesti armonvälineissä.
Jumala on kirkon uskon mukaan itse läsnä (kantilaisittain oliona itsessään, noumenonina) havaittavissa (aposteriorisissa, empiirisissä) asioissa, joista ihmisellä voi olla tiedollinen kokemus vain tiedollisen kokemuksen edellytysten mukaisesti (kantilaisittain ilmentymä, fenomeeni).
Kristus on oliona itsessään reaalisesti läsnä ehtoolisen viinissä ja leivässä, vaikka ihminen voi muodostaa tiedollisen kokemuksen vain leivästä ja viinistä ilmentyminä. Olio itsessään on kuitenkin raamatullisen ilmoituksen ja kirkon todistuksen mukaan läsnä juuri ilmentymässä ja tulee siinä läsnä olevaksi myös uskovalle, vaikka uskova ei voi muodostaa mentaalista representaatiota uskossa läsnä olevasta Kristuksesta oliona itsessään. Läsnä oleva olio itsessään vaikuttaa tiedollisen ilmentymän. Kantilaisella kontingentilla ja tarpeettomalla terminologialla sanoen Kristus itse on persoonana läsnä kristityssä persoonana eli ontologinen partisipaatio on persoonarelaatio. (Kantilla persoona on kategorista imperatiivia
autonomisesti ja epäitsekkäästi noudattava eli toisia persoonia persoonina kohteleva järjellinen olio.)
Kristuksen ihmisyyden vuoksi uskova voi muodostaa mentaalista representaation ja tehdä myös materiaalisen kuvan Kristuksesta ilmentymänä, kuten kristillisessä taiteessa on aina tehtykin ja siten myös tunnustettu ja julistettu. Jumalan kuvasta saa ja voi tehdä kuvan.
Kant-diskurssi on oleellinen, koska kotimainen teologia on ollut negatiivisesti Kant-riippuvaisia, antikantilaista. Kirkon usko voidaan kontekstualisoida kantilaiseen filosofiaan ehkä jopa helpommin kuin platonistiseen ja aristotelistiseen filosofiaan, mutta se sisältää fundamentaalisesti kriittisestä epistemologisesta intentiostaan (kaiken tiedon mahdollisuuksien rajojen tarkastelu) kaikkien muiden filosofisten viitekehysten tavoin samoja riskejä historiallisen ilmoituksen ylittävään spekulaation, “käsitteistä päättelemiseen”.
Kantin oma uskonnonfilosofia torjuu kristinuskolle spesifin historiallisen ilmoituksen ja sen reseption ja harjoitetun uskonnon empirian, koska ne eivät täytä universaalisuus- ja välttämättömyys vaatimusta. Juuri empiirinen harjoitettu kristinusko on kuitenkin myös oleellinen osa uskonnollisen uskon sisällön tietämisen ja sen tietämisen edellytyksiä. Kantilaista transsendentaalista eli tiedon edellytysten tarkastelua onkin laajennettava tietämisen apriorisista edellytyksistä
empiirisiin/aposterioriiin edellytyksiin, mikä tarkoittaa filosofisesti avautumista pragmatismin, hermeneutiikan, tiedon psykologian, sosiologian ja neurologian suuntaan, aposteriorisia/empiiristä transsendentaalista.
Teologisesti oleellisimpia aposteriorisia transsendentaalisia edellytyksiä ovat uskon harjoittamisen konkreettiset käytännöt (armonvälineet, jumalanpalvelus, liturgia, spirituamiteetti ym.), jotka ovat tärkeimmät spesifisto kristilliset kristinuskon sisällön tietämisen edellytykset. Kokonaisuutta pitää tarkastella samanaikaisesti luomisen, lankeemuksen ja pelastuksen näkökulmista.
Elämme varmaan erilaisissa kuplissa. Itse olen törmännyt toistuvasti siihen, että edellä mainitsemaasi ryhmään kuuluvat hylkäävät varsin usein myös teologisen syntikäsitteen, jossa syntiä tapahtuu suhteessa Jumalaan ja/tai Jumalan tahtoon, ja jossa jonkinlaisena tavoitteena on se, että ei tulisi tehdä syntiä Jumalaa vastaan. Maailmassa tapahtuva vääryys ja epäoikeudenmukaisuus ihmisiä tai luontoa kohtaan ovat asia, jonka olemassaoloa ateisti tai vaikkapa buddhalainenkaan ei yleensä kiellä, vaikkakin se voi vaihdella, mitä tarkalleen ottaen pidetään vääränä ja epäoikeudenmukaisena ja miksi. Jos sellainen nähdään hylkäämättömäksi yhteiseksi ajatteluksi, niin saatetaan olla aika kaukana teologisesta syntiajattelusta. Vaikuttaisi siltä, että jos henkilö ei itse elä ajattelusysteemin sisällä, johon sisältyy syntiajattelu suhteessa Jumalaan, on usein ilmeisen vaikea tällaisen ajattelusysteemin ulkopuolelta edes koittaa samaistua sellaiseen ajatteluun niin, että ymmärtäisi, miten toinen ajattelee. Vastaavasti maailmassamme on monta maailmankatsomusta, joiden ajatteluun itse en puolestaan osaa edes samaistua, kun koko paradigma on niin erilainen kuin millä tavalla itse ajattelen.
Historiasta voi toki hakea kaikenlaista, mistä mitäkin ajatteluvirtausta voisi jälkikäteen ajateltuna olla noussut. Itse veikkaan, että teologian ulkopuoliset virtaukset ovat olleet asiassa lopulta vaikuttavampia kuin joidenkin akateemisten teologien menneet puheenvuorot. Käytännön tasolla kirkossa, jossa moni ei ole lukenut mitään edellä mainittujen teologien teoksista, on valtava polarisaatio tällä hetkellä, joka ei ole vain yhden kysymyksen ympärillä, vaan korreloi erittäin moneen teologiseen asiaan. Esittämällä seksuaalietiikkaan liittyvän valikoidun kysymyksen ja jakamalla sen vastausten pohjalta jokin muita kysymyksiä koskeva kyselyaineisto, käy ilmeisesti tällä hetkellä niin, että jakolinjan mukaan uudelleen järjestellyssä aineistossa näyttää olevan erilaiset näkemykset useassa muussakin asiassa. Tätä asiaa on joissain faktorianalyysitutkimuksissa kutsutut konservatiivisuusmuuttujaksi. Joissain asioissa jonkinlainen konservatiivisuusmuuttuja tuntuu ennustavan todennäköisyyttä usealle muullekin ihmisen näkemykselle. Korrelaatiota seksuaalieettisillä näkemyksillä on toistuvasti raportoitu olevan mm. ihmisen näkemykseen abortista, mutta sillä asialla voi olla yhteys myös esimerkiksi ihmisen näkemyksiin synnistä sekä esimerkiksi hengellistä julistusta sisältävän lähetystyön tekemisen tärkeydestä.
En ole aivan eri mieltä esittämästäsi näkökulmasta. Polarisaatio on ilmeistä, mutta sen voi tulkita joko polarisaatiota kärjistäen tai loiventaen. Yritin huomioida polarisaatioon sisältyvän yhdistävän potentiaalin kirjoittamalla painopiste-eroista.
Torjun esimerkiksi sellaisen jyrkän polarisaation, jossa ei tunnisteta samansukupuolisten suhteet hyväksyvien syntikäsitystä eikä pidetä sitä oleellisena.
En ota kyllä-ei -kantaa kiistakysymyksiin, joissa vaihtoehdot eivät ole muotoa kyllä, jos - ei, jos. Ensin pitää kuvata riittävästi jos-osuutta ja muodostaa kanta vasta sitten. Samansukupuolisten parien kirkollisen avioliittoon vihkimisen edellytyksistä ja mahdollisuuksista ei ole vielä kasautunut ja jäsentynyt evl-kirkon yhteiseen kannan muodostukseen tarvittavaa ja riittävää argumentaatiota, evidenssiä ja mahdollisten vaihtoehtojen kokonaisuutta.
Toivon, että sitovia päätöksiä ei tehdä ilman hyvin harkittuja esityksiä ja että niukkoja teologisia resursseja käytetään yhteisen ongelman ratkaisemiseen eikä sen kärjistämiseen ja pitkittämiseen. Toive koskee ensisijaisesti evl-kirkon päättäjien toimintaa. Somen katutappelijoita ei kukaan pysty rauhoittamaan.
Yritin liikkua takavuosina mahdollisimman monissa kuplissa suunnilleen koronaan asti. Helsingissä on siihen hyvät mahdollisuudet, vaikka Helsingin kirkolline tilanne myös poikkeaa monella tavalla muun Suomen tilanteesta. Kävin muun muassa kaikissa Helsingin seurakunnissa vähintään yhdessä messussa ja kirkkokahveilla, osallistuin STIn, SENin, Studium Catholicumin, kirkkohallituksen, Helsingin yliopiston, STKSn, SROn, Sleyn, Tulkaa kaikki -liikkeen ym. tilaisuuksiin ja luin eri kuplien nettisivuja ja Fb-seiniä. Olen myös keskustellut privaatisti lukemattomien eri suuntausten edustajien kanssa.
Tarkoituksena oli muodostaa jonkinlainen kokonaiskuva siitä, mitä median ja julkaistun tutkimuksen (esim. Kirkon tutkimuskeskus) kautta ei tavoita.
Yksi hyödyllinen osallistuvan havainnoinnin jakso oli osallistuminen maisteriohjelmalaisena Turun yliopiston kulttuurien tutkimuksen (etnografia, folkloristiikka, uskontotiede) fuksiryhmään syksyllä 2020. Turussa tiivistyi sekä opetuksessa että opiskelijoiden keskuudessa jotain siitä uususkonnollisesta ja uusimmasta sukupuolikulttuurisesta ym. eetoksesta, josta evl-kirkossa on viime vuosina puhuttu “milleniaalien” yhteydessä. Kirjallisuudesta samoja päähavaintoja löytyy jo ainakin 1980-luvulta.
Olen pyrkinyt tietoisesti siihen, että voisin olla vapaasti sekä samaa että eri mieltä kenen tahansa kanssa ilman sosiaalisen paineen ja lojaliteettien synnyttämiä sidoksia.
Perimmäinen päämäärä on ollut kirkon ja ensisijaisesti evl-kirkon sisäisen jakautuneisuuden syiden ja niiden painoarvojen ymmärtäminen ja ykseyden edellytysten ja mahdollisuuksien hahmottaminen.
Teologinen fokus on ollut (tässä mielessä) sekä teologisesti että kirkkohistoriallisesti merkittävässä 1950-1990-lukujen virkateologisessa hajannuksessa, sen teologisissa syissä, seurauksissa ja ongelmien ratkaisujen edellytyksissä ja mahdollisuuksissa.
Suurin toistuvan hämmästyksen ja harmituksen aihe on ollut teologisen koulutuksen saaneiden kirkon työntekijöiden teologinen kyynisyys, nihilismi ja pessimismi, depressiivinen ja aggressiivinen frustraatio. Näyttää siltä, että se vahvistuu juuri polarisaation vahvistuessa ja kirkollisen voimapolitiikan korostuessa.
3 tykkäystä
Joissain tapauksissa on kyse painopiste-eroista, mutta aika useassa tapauksessa tuntuu olevan kyse siitä, että yhteistä pohjaa on kovin niukasti. Esimerkki elävästä elämästä: jos lapsena kastettu, keskusteluketjun aiheena olleeseen samansukupuolisten toimintaan myönteisesti suhtautuva ihminen kiistää keskeiset kirkon opit ja sanoo lisäksi, että ei ole kristitty, niin kuinka pitkälle on perusteltua puhua painopiste-eroista, ja missä kohtaa on rehellisempää sanoa, että on kyse selkeästi jo eri uskosta?
Parikymmentä vuotta sitten synti- ja avioliittokeskusteluissa oli vielä enemmän yhteistä pohjaa. Nyt yhä useampi kirkon jäsen (ja jopa työntekijä) kiistää sekä taivaan että helvetin ja iankaikkisen elämän. Vuonna 1999 noin 47 prosenttia suomalaisista kertoi silloin tehdyssä kyselyssä uskovansa kristinuskon Jumalaan. Vuonna 2019 vastaava prosenttiluku oli enää 25. Enemmistö kirkon jäsenistä sanoo nykyään, että ei usko kristinuskon Jumalaan, ja kirkon työntekijäkunnassakin tämä osuus on kasvanut. Konservatiivinen näkemys kristinuskosta ja konservatiivinen näkemys avioliitosta kyselytutkimusten perusteella on yhteydessä toisiinsa. Ilmeisesti samaa sukupuolta olevien avioliiton kannatus painottuu tällä hetkellä (joskaan ei toki täysin yksinomaisesti kohdennu) puolestaan erityisesti siihen joukkoon, joka itse ilmoittaa, että ei usko kristinuskon Jumalaan.
Siitä kuplasta käsin, jossa itse elän, on alkanut yhä vahvemmin näyttää siltä, että kirkon polarisaatiossa kyse ei ole vain avioliittonäkemyksestä, vaan että samaan soppaan näyttää monilla näyttää yhä useammin kytkeytyvät myös se, näkeekö ihminen Jeesuksella asemaa Jumalan poikana ja syntien sovittajana, onko maailma luotu, onko kasteella ja ehtoollisella mitään merkitystä (lukuunottamatta mahdollista nimenantamista kasteen yhteydessä), sekä mm. kysymykset siitä, onko kadotusta tai taivasta, tai että tuleeko toisille ihmisille kertoa sanoin ilosanomaa Jeesuksesta. Jos oikein karkeasti tiivistäisi, polarisaation yksi keskeinen taustakysymys koskee sitä, tuleeko ihmisten välittää toisistaan tuonpuoleisen elämän näkökulmat huomioiden, vai onko kyse vain tämän elämän asioista.
5 tykkäystä
Olen tästä kirjoittanut useassa viestissä, jopa aloitin ketjun jossa yritin kysellä sitä miten uudistajiin tulee suhtautua. Sivusin siinä tätä että miten paljon voidaan erottaa avioliittokiista ja raamattukiista - yleistävä ilmaus - toisistaan.
Olet mielestäni oikeassa sikäli että usein Jeesuksen ainutlaatuisuus jne sekä ikuisen elämän näkökulma korreloivat konservatiivisiuteen tässä aiheessa.
Mutta näin asia olisikin simppeli. Voisimme osoittaa yhteyden helposti ja varoittaisimme epäröiviä vaarasta.
Vaikeus on päinvastoin siinä että monet tuntemamme papit ja aktiivit seurakuntalaiset eivät ole unohtaneet Jeesuksen sovitusta ja taivasta. Silti he hyväksyvät uutuudet parisuhdeasiassa!
Tästä syystä tärkeintä olisi niiden teologisen perusteluiden kärsivällinen esillä pitäminen jotka nimenomaan konsujen avioliittokäsitystä tukevat. Siten ehkä saadaan joitakin uudistajia miettimään tarkemmin. Heitä jotka haluavat ajatella olevansa kanssamme samaa taivasmatkaa kulkevaaJeesus-kansaa. Heitä jotka pitävät parisuhdeasiaa pienempänä kuin se on.
En usko että Kirkonrotan kaipaama teologinen työ yhteyden puolesta auttaa enää. Se teologia joka kieltää homoliitot, on jo valmis ja se on perusteltu. Kirkko selvitti asian. Uudet yritykset pyrkivät hämäämään ja kumoamaan aiemmin tehdyn työn.
Konservatiivisten teologien ja paimenien tehtävä ei ole helppo. Hyvin todennäköistä että parhaimmillaankin saadaan joitakin kääntymään uudistuksia vastaan mutta kokonaispaine on nuorten tullessa päättäjiksi massiivinen ja kirkko hajoaa tähän kysymykseen.
2 tykkäystä
Olen perehtynyt evl-kirkon prosessiin naispappeuden hyväksymisestä. Yksi perehtymisen tärkeimmistä opetuksista koskee ikään kuin laadullisen ja määrällisen tarkastelun eroa.
Laadullisella näkökulmalla on merkitystä ennen muuta silloin, etsitään teologisia käsityksiä, niiden perusteita ja ratkaisevia eroja ja yhtäläisyyksiä.
Määrällisellä näkökulmasta on enemmän painoarvoa, kun näkökulmana on kirkkopolitiikka, enemmistö ja vähemmistöt.
Naisten pappeuden puoltajien ja torjujien suurelta on vain rajallisesti täsmentyneet teologiset erot ja yhtäläisyydet löytyvät määrällisesti hyvin pienen eliitin sisältä, muutaman yksilön suhteista. Ne olivat kuitenkin hyvinkin ratkaisevia evl-kirkon päätöksen sisällön kannalta.
Määrällinen näkökulma korostuu jo asiasta päättäneessa kirkolliskokouksessa. Merkittävä osa edustajista olisi äänestänyt valitsemallaan tavalla myös täysin erilaisen virallisen ehdotuksen pohjalta. Voinee spekuloida, että suurelle osalle naisten pappeuden puoltajista ei olisi ollut väliä, onko esityksen perustana luterilaisen tunnustuksen virkateologian vai siitä luopuminen. Näin voi päätellä aiemmista äänestyksistä, keskustelupöytäkirjoista, julkisista puheenvuoroista ja reseptiohistoriasta, johon voi lukea esimerkiksi eksegeettien käsitykset, perinttimedian ja somen puheenvuorot.
Määrällisestä näkökulmasta virallisen päätöksen laadullisen teologisen sisällön reseptio on epäonnistunut surkeasti.
Samaa asetelmaa voidaan soveltaa muihinkin asioihin. Kirkolla on virallisesti voimassa oleva tunnustus ja tunnustuksen mukainen usko. Laadullisesti näkökulmasta on ratkaisevaa, että se on teologisesti kohdallaan. Samanaikaisesti voidaan sen reseptiota voidaan tarkastella empiirisesti ja todeta, ettei virallisesti voimassa olevan tunnustuksen reseptio ole onnistunut kovin hyvin.
Se, miten empiiriseen reseptioon suhtaudutaan riippuu nyt siitä, onko painopiste teologinen ja laadullinen, voimassa olevaa uskoa korostava, vai sosiologinen ja kirkkopoliittisena, voimassa olevien uskon empiiristä reseptiota korostava. Kirkkososiologisten tulosten painottaminen voi johtaa vahvaan pessimismin, kun niitä on käytetty viime vuosikymmeninä myös teologisena argumenttina.
Kirjoitin joskus “nurinpäin käännetystä” kansankirkollisuutensa, jossa kirkon uskon sisältö määritellään kirkkososiologian tuloksista eli juuri empiirisestä reseptiosta käsin. Tällaista kansankirkkokäsitystä ovat esitelleet mm. Eila Helander ja Kari Kopperi. Se on ollut myös Kirkon tutkimuskeskuksen tutkijoiden teologisen argumentaatio perusta.
Vanhempi kansankirkollisen argumentaatio korosti laadulllista ja teologista lähtökohtaa. Kirkolla on ilmoitukseen perustuva usko ja tunnustus, jolla se pyrkii palvelemaan kaikkia ihmisiä erotuksetta. Kirkon uskon määrällinen reseptio ei määritä kirkkoa ja sen uskon sisältöä.
Luterilaisen kansankirkollisuuden teologisiin pioneereihin kuulunut Einar Billing teki kirkkokäsitysten jaottelussa eron jaetun armon ja vastaanotetun armon välillä. Avoin kansankirkko korostaa jaettua armoa, rajatummat kristilliset yhteisöt vastaanotettu armoa. Tämä oli myös suomalaisten kansankirkollisten teologien näkökulma, esimerkiksi Eino Sormusen ja Martti Simojoen. Laadullinen ja teologinen evankeliumi määrittää kirkon ja evankeliumin jakaminen kaikille sen tehtävän.
Billingin ym jälkeen luterilaista kirkkokäsitystä on eritelty tarkemmin. Hyvä johdatus esimerkiksi Juha Junttilan väitös, helppolukuinen yksinkertaistus Seppo Häkkisen väitös. Lähtökohta on kuitenkin jatkuvasti palannut teologiseen eikä sosiologiseen painotuksen, käytännössä luterilaisen tunnustuksen kirkkokäsitykseen, jossa kirkko määrittyy sanassa ja sakramenteissa läsnäolevasta ja kohdattavasta Jumalasta, Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä käsin.
Pessimismi vahvistuu, jos asioita katsoo sosiologisesti, mutta teologinen painotus vahvistaa optimismia.
Tämä erittely selittää sitä, miksi korostan teologista työskentelyä ja laadullista näkökulmaa ja jossain määrin myös pystyn säilyttämään optimismin sosiologisen ja määrällisen evidenssin aiheuttaman yleisen pessimismin paineessakin, joka korostuu kirkollisessa mediassa ja kirkon työntekijöiden ja maallikoiden puheenvuoroissa. Myös yleensä outona pidetty optimismini naisten pappeuden ja kirkon ykseyden ongelman ratkaisussa selittyä tästä samasta näkökulmasta käsin: kirkon viralliset dokumentit asettavat teologiset reunaehdot ja sisältävät realistisen ratkaisun mahdollisuudet. Niiden ulkopuolella on mahdollisuudet vain kaoottiseen katutappeluun ja sen hallitsemiseen ja hillitsemiseen.
Olen luopunut ilmaisusta ‘kansankirkko’, koska sen nationalistinen tulkinta on vahvistunut viime vuosina. Evl-kirkko on oman tunnustuksensa mukaisesti osa yhtä, pyhää, katolista ja apostolista kirkkoa eikä se siis määrity teologisesti Suomen kansasta ja sen uskomuksista käsin, vaikka se kantaa päävastuun suomalaisten kristillisyydestä eli - kuten takavuosina alku-U&R:ssakin provoilin - evl-kirkko on katolisin kirkko Suomessa.
2 tykkäystä
Kuplassa, josta käsin itse maailmaa katselen, asioiden niputtuminen lukuisten perinteiseen kristilliseen uskoon liittyvien asioiden hylkäämiseksi vaikuttaa yleisemmältä kuin se, että hyväksyisi perinteisen kristillisen teologian muutoin, paitsi parisuhdeasiassa. Poikkeuksiakin löytyy. Mutta osa tietämistäni yritelmistä yhdistää perinteistä kristllistä ajattelua parisuhdeasiaa lukuunottamatta on johtanut ajan edetessä siihen, että irtaantuminen kristillisestä uskosta on laajentunut. Tässä ei liene kyse vain korrelaatiosta, vaan myös kausaliteetista. Mutta ei se asiasta simppeliä tee.
Uskon ja ymmärrän. Siksi toin esiin tämän toisenlaisen kokemuksen. Elän siis erilaisessa kuplassa. Omassa seurakunnassani kuulen voittopuolisesti hyvää sanomaa Jeesuksesta ja siitä miten taivaaseen päästään. Kasteesta ja ehtoollisesta kuulen myös usein opetusta. Veikkaukseni on, että suurin osa näistä papeista ja muista hengellistä sanomaa jakavista kuitenkin pitää avioliittokäsitystä muutettavissa olevana.
1 tykkäys
Saman olen minäkin huomannut. Pidän oikeastaan viheliäisimpänä tyyliä, että monen oikean asian sekaan sekoitetaan täysin väärää käsitystä. Monihan selittää asiaa, että avioliittoasia ei ole pelastuskysymys. Arvostan melkeinpä enemmän ateistia, joka sanoo suoraan, ettei usko mihinkään Jumalaan.
1 tykkäys
En näe asiaa ihan noinkaan.
Ne jotka minä tunnen ja evankeliumia julistavat, ovat useimmiten varmaan ihan aitoja. Eivät he sekoita tietoisesti hyvää ja pahaa. Ei siis niin että ateisti olisi rehellisempi.
Ongelmani on suhtautuminen tähän muutokseen: Avioliitto ja seksuaalisuus on useiden kohdalla irronnut siitä perinteisestä uskosta, jonka heidän kanssa jaan.
Kysymys on siitä, että kokonaisuus on suurempi kuin se mitä näemme ja kuulemme seurakunnissa.
Näin se varmaan juuri on.
Tämähän ei pidä edes paikkaansa. Avioliittoasia voi olla syntikysymys ja sen kautta lopulta myös pelastuskysymys, jos synnistä opetetaan, ettei sillä ole väliä tai muutetaan perinteistä käsitystä siitä.
4 tykkäystä
Ortodoksi teologiassa avioliitto nähdään yhtenä kilvoittelu muotona, kuten luostarilaitos. Avioliitossa yhdessä kannustetaan toisia ja halutaan auttaa toista taivasmatkalla. Näin ollen se on yhteinen matka, kirkko pienoiskoossa, ekklesia in via, matkalla olevien joukko.
3 tykkäystä
Olen samoilla linjoilla monesta asiasta. Se on yleinen asia ryhmäpäätöksenteossa, että monille päätöksentekijöille on aika sama, miten päätöksiä lopulta perustellaan asioissa, joissa perusteluista on eriäviä näkemyksiä. Päätösesitys ratkaisee silloin äänestyksen tuloksen, ei se, mitä joku muu on kirjoittanut päätöksen perusteluksi, koittaen muotoilla edes jotenkin loogisen oloiset perustelut. Todelliset päätöksentekijöiden perustelut voivat olla sisäisesti ristiriitaisiakin, ja moni on voinut päätyä päätökseen ihan toisenlaisin perusteluinkin kuin mitä asiakirjoihin kirjoitetaan.
Kirkon ei tule toki rakentaa oppejaan sen mukaan, mitä kirkon jäsenet keskimäärin ajattelevat. Mutta pidän kiinnostavana siitä huolimatta seurata erilaisia kyselytutkimuksia, koska sitä kautta avautuu näköaloja myös sellaisten ihmisten ajatteluun, jotka eivät näkyvästi pidä ääntä itsestään - ja ilmenee myös esimerkiksi edes karkeasti tietoa siitä, minkälaisia ajatteluyhdistelmiä esiintyy ja ei esiinny missäkin laajuudessa…
En tunne tällaisten päätöksentekoelimien toimintaa, mutta kuulostaa järkevältä. Olisi aika päätöntä äänestää jotain sinänsä hyvää ehdotusta vastaan vain siksi, että on eri mieltä perusteluista. Useimmiten kun lopputulos on se tärkein juttu.
Esimerkiksi naisten pappeuden kohdalla (äänestyksen) lopputulosta korostava ja perustelut ohittava ajattelutapa olisi voinut tarkoittaa prosessin varhaisessa vaiheessa sitä, että evl-kirkko olisi hyväksynyt naisten pappeuden evl-kirkon tunnustuksen vastaisen virkakäsityksen pohjalta. Voimassaoleva kirkolliskokouksen virkapäätös ja kirkolliskokouksen tahdosta voimassaolevan tunnustuksen virkakäsitys olisivat olleet keskenään ristiriidassa.
Luterilainen tunnustushan on evl-kirkossa voimassa evl-kirkon kirkolliskokouksen (ja Suomen eduskunnan,) päätöksellä.
Jos päätös olisi tehty esimerkiksi prosessia aluksi johtaneen Aimo T. Nikolaisen eksegeesin pohjalta, kirkolliskokous olisi päättänyt naisten pappeudesta itse voimaan asettamansa tunnustuksen pappeuskäsityksen vastaisesti.
Kirkon uskon sisältöä tärkeänä pitäneet ja sitä ymmärtäneet ajattelivat juuri päinvastoin. He pitivät nimenomaan päätöksen perusteita oleellisia. Tätä korostivat mm. torjuja Seppo A. Teinonen ja puoltaja John Vikström. Pieni teologinen joukko onnistui ilmeisen epäselvästä tiedostamisestaan huolimatta ja evl-kirkon onneksi viivyttämään ja ohjaamaan päätöstä niin pitkään, että perustelut saatiin juuri ja juuri tunnustuksen virkakäsityksen sisäpuolelle, vaikkei kirkon ykseyskysymystä ymmärretty tarkastella tunnustuksen kannalta.
Sekä torjujien että puoltajien enemmistöjen linja olisi johtanut vielä toteutunutta vaikeampaan reseptiovaiheeseen. Ja toteutunutta tarkempi teologinen työskentely olisi johtanut toteutunutta helpompaan reseptioon, kun alusta lähtien olisi tiedostettu myös voimassaolevan tunnustuksen mukaiset kirkon ykseyden edellytykset. Olisi vältetty paljon turhaa resurssien hukkaamista, väkivaltaa, vihaa, kärsimystä ja katkeruutta.
Käsittääkseni kirkon teologinen johto on tällaisten syiden vuoksi pyritty pitämään edes jossain määrin teologiaan perehtyneiden käsissä kirkon varhaisesta organisoitumisesta lähtien.
Evl-kirkon tulevia avioliittoratkaisujen seurauksia ei voi olla ajattelematta ilman pelkoa ja vahvistusta, kun kuuntelee nykyisten asiassa aktiivisten teologien ja muiden vaikuttajien jyrkkiä linjauksia ja niiden yksipuolisia perusteita.
Ei voi kuin toivoa, että Jumala armahtaa evl-kirkkoa, ja lahjoittaa sille ja sen päättäjille teologian arvostamisen ja teologisen totuuden etsimisen eetoksen.
Kirkon puolesta on hyvä rukoilla.
En todellakaan ole mielissäni kehityksestä. Pirstaloituminen jatkuu. Ei ns konservatiivisten liikkeiden perustalle kenties syntyvät pienet kirkot ole ongelmattomia. Avarampi ajattelu oli joskus aikoinaan kansankirkon hyve. Seinät olivat leveällä. Mahduttiin samoihin saleihin.
Kuitenkin, ei organisaatio ole sama kuin Kristuksen Kirkko. Jumalalla on lapsia monissa lammaskarsinoissa. Väkinäisesti koossa pidetty evl ei ehkä ole ikuinen eikä paras vaihtoehto.