Kirkon avioliittokäsityksen laajentaminen - evl.fi:n kirkolliskokousaloite 2017

Ajankohtaista
1739

Lutherin ja luterilaisen reformaation mukaan 1500-luvun läntisen kirkon ongelmien huipentuma eivät olleet homosuhteet.

Ongelmien juuri ja latva oli Lutherin erittelyn mukaisen lain (vaatimus) ja evankeliumin (lahja) sekoittaminen niin, että ihmisen jumalasuhteen opetettiin perustuvan ihmisen toimintaan, suorituksiin ja performanssiin eikä Jumalan historiallisiin pelastustekoihin Kristuksessa, niiden jakamiseen armonvälineissä, Kristuksen läsnäoloon niissä ja niiden vaikutuksesta kristityssä, Pyhän Hengen vaikuttamaan uskoon ja Kritus-yhteyteen.

1740

Pitää paikkansa että vanhurskauttamisopin turmeleminen oli keskeisin ongelma kirkossa, mutta kun hän kuvasi sitä mihin oppi pelastumisesta tekojen kautta oli johtanut hän kuvasi erilaisia syntejä aikansa kirkossa tästä johtumana ja mainitsi usein homosuhteet niiden huipistumana, aivan Raamatun esityksen mukaisesti. Kun lain teoissa pyritään vanhurskautumaan Jumalan edessä, eikä armo kelpaa, niin asia vain pahenee, eli se mihinkä luullaan päädyttävän loittoneekin yhä kauemmas ja synti suurenee, myös tekoina. On looginenkin totuus kun uskosta luovutaan, joudutaan syntisen luonnon valtaan, joka näkyy ennen uskon syntymistä valinneesta tilanteesta joutumisena monta kertaa pahempaan tilanteeseen itsensä Jeesuksen sanojenkin mukaan.

Matt 12:43-45: “Kun saastainen henki lähtee ihmisestä, kuljeksii se autioita paikkoja ja etsii lepoa, eikä löydä. Silloin se sanoo: ‘Minä palaan huoneeseeni, josta lähdin’. Ja kun se tulee, tapaa se huoneen tyhjänä ja lakaistuna ja kaunistettuna. Silloin se menee ja ottaa mukaansa seitsemän muuta henkeä, pahempaa kuin se itse, ja ne tulevat sisään ja asuvat siellä. Ja sen ihmisen viimeiset tulevat pahemmiksi kuin ensimmäiset. Niin käy myös tälle pahalle sukupolvelle.”"

1741

Homoseksuaalisuus on korostunut aivan kohtuuttomasti monilla yksilöllisesti ja evl-kirkossa ja sen kontekstissa yhteisöllisesti.

Havainnoinnin ja ajattelun horisonttia pitää laajentaa, jotta eri asioiden suhteet ja mittasuhteet korjautuvat. Kiistakysymysten rajaaminen ja ratkaiseminen helpottuvat, tulevat mahdollisiksi.

1 tykkäys
1742

Joskus noin, mutta itse ainakin olen tehnyt monessa asiassa aivan päinvastaisen suuntaisen johtopäätöksen horisonttia laajemmin tutkailtuani. Esimerkiksi 1500-luvun monet teologiset kiistat näyttäytyvät nyt lillukanvarsista kiistelyltä, kun silloin kuitenkin kiistelijät jakoivat yhteisesti uskon esimerkiksi siihen, että maailma on luotu, Jeesus on sovittanut synnit ja että on olemassa syntiä, taivas ja helvetti. Kirkon monet nykyiset kiistat juontavat siihen, että tällainen yhteinen pohja puuttuu. Silloin kiistakysymyksen näkyvänä osana voi olla mittasuhteiltaan pieni asia, mutta kokonaisnäkemysero saattaa koskea yhtä aikaa aivan perustavanlaatuisisa asioita - mikä tekee kiistakysymysten rajaamisen ja ratkaisemisen huomattavasti hankalammaksi, kun kiistaa ei voi mielekkäästi rajata koskemaan vain jotain yksittäisiä kärkiä.

Esimerkiksi seksuaaliseen toimintaan liittyvät syntikiistakysymykset ovat hankalia käsitellä silloin, jos toisen mielestä elämässä tärkeää on usko Jeesukseen ja luottamus hänen tekemäänsä sovitustyöhön ja että elää kannattaa pyrkien välttämään tekemästä sellaisia tekoja, jotka ovat Jumalan tahdon vastaista syntiä ja toisen mielestä sellaista asiaa kuin synti Jumalaa vastaan tai sovitustarve ei ylipäätään ole, ja jossa toinen käsittelee eettisiä kysymyksiäkin ihan toisenlaisen paradigman kautta. Keskustelua voi silloin käydä, mutta käynnissä on herkästi kaksi keskustelua erilaisista pohjista käsin yhden yhteisen sijaan.

8 tykkäystä
1743

Asia ei ole pieni vaan sen tarkastelu on suhteiltaan ja mittasuhteiltaan liian pientä, horisontiltaan kapeaa. Yritin aiemmin linkittää niitä suhteita, joihin tarkastelua pitäisi ulottaa.

1 tykkäys
1744

Annat ymmärtää, ikään kuin kristinuskossa olisi jokin Jumalan Hengestä, Raamatun sanasta ja maailman hengestä irrallaan oleva objektiivinen tarkastelukulma? Minusta tällainen on kyllä utopiaa, jollaisessa tilassa olevaa ihmistä ei maan päällä ole. Eihän Jumalan Hengen ja maailman hengen välissä ole jotain kolmatta henkeä. Akateemisella sanahelinällä usein kyllä tahdotaan meitä “oppimattomia” saada kuvittelelemaan ikään kuin tällainen kolmas henki joka omaa objektiivisen tarkastelukulman olisi olemassa. Minä olen kyllä omasta puolestani riisunut siltä naamion jo paljon ennen kuin vapauduttiin maskeista.

1 tykkäys
1745

En anna ymmärtää noin. En ryhdy oikomaan vääriä käsityksiä käsityksistäni. Se on loputon suo.

Kummelin potilas Saarisessa lääkäri sanoi yleensä jotenkin niin, että “pidetään ne kädet siellä omalla puolella”.

1 tykkäys
1746

Voinee yleistää varovasti, että syntikäsityksen painopisteissä on eroja ja jopa polarisaatiota, joka on viime vuosien kristillisen polarisaation perusta. Sillä on juurensa jo 1800-luvun kulttuurissa ja teologiassa ja se on kasvanut koko uusimman ajan. Se on kytköksissä emansipaatiovirtauksiin: orjat, työväestö, naiset, etniset ja rodulliset erottelut, suhde luomakuntaan … Painopiste-ero strukturoi yksilön syntisyyttä ja pelastusta ja yhteisön rakenteellista syntisyyttä korostavien traditioiden eroa. Suomessakin tietynlaisen herätyskristillisyyden ja yhteiskunnallisen kristillisyyden eron voi tunnistaa 1800-luvun lopusta lähtien. Polttopisteitä olivat mm. Erkki Niinivaaran synodaalikirja Maallinen ja hengellinen 1952 ja SKY/YKY- kriisi 1960-luvun lopussa.

Itselleni aihe on tuttu myös USA:sta. Olen lukenut paljon perisyntiä ja sen sekä yksilöllisiä että yhteisöllisiä oireita korostaneen sosiaalisen evankeliumin (social gospel) tradition 1900-luvun merkittävimmän teologin Reinhold Niebuhrin teologiaa. Sovitusteologinen ongelma (Jumalan vihan - Jumalan armo) strukturoi koko Niebuhrin sosiaalietiikkaa.

Amerikkalaisen herätyskristillisyyden 1900-luvun tunnetuin edustaja Billy Graham painotti yksilön (peri)syntisyyttä, mutta hänen itsensä mukaan juuri Niebuhr avarsi hänenkin syntikäsitystään myös sosiaalieettisiin ongelmiin. Tiettävästi Niebuhr ja Graham olivat onnellisesti avioliitossa vaimojensa kanssa.

Teologisena ultraliberaalina ja omassa elämässään seksuaaliliberaalina pidetyn Paul Tillichin teologian perustuksessa oli perisynti, psykologisesti ja eksistentiaalisesti painottunut ihmisen vieraantuminen autenttisesta olemisesta ja olemisen perustasta (Jumala ja pelastus tarkoitti pääsyä uuteen olemiseen (Kristus).

Aiheesta tarkemmin mm. Andrew S. Finstuen, Originnal sin and Everyday Protestants. The Theology of Reinhold Niebuhr, Billy Graham, and Paul Tillich in an Age of Anxiety.

Näyttää siltä, että suomalaiset samansukupuolisten suhteiden hyväksyjätkään eivät hylkää kategorisesti syntiä vaan korostavat sekä yksilöllisiä että yhteisöllisiä sosioekonomisiin kysymyksiin, ihmisoikeuksiin, ekologiaan, teknologiaan yms. liittyviä syntejä ja pitävät ihmisen itsekkyyttä (egoismi) pääsyntinä. Myös samansukupuolisten suhteiden sisäpuolinen syntisyys saatetaan noteerata, vaikka samansukupuolisten suhteita pidettäisiin Jumalan luomistahdon mukaisena.

Sovitusteologia ei näytä olevan ratkaiseva erottava tekijä, vaikka juuri sovitusteologian perustavat ongelmat läpäisevät koko modernia teologiaa sen alusta eli suunnilleen valistuksesta lähtien ja erityisellä tavalla 1800-luvun puolivälistä lähtien (Albrecht Ritschl ym.). Ruotsissa ja Suomessa aihe tiedostettiin 1900-luvun alussa (Erkki Kaila) ja 1920-luvulta lähtien (Gustaf Aulen, YJE Alanen, Osmo Tiililä, Eino Sormunen, Martti Simojoki, Lennart Pinomaa ym.) ja se on keskeinen myös viimeisimmässä suomalaisessa systemaattisessa ja eksegeettisessä aallossa (Tuomo Mannermaan koulukunnan Luther-tulkinnat ja Heikki Räisäsen, Lars Aejmelaeuksen, Kari Kuulan, Riitta Särkiön, Kalervo Salon ym. Paavali- ja Luukas-tulkinnat).

Perehdyin joskus suhteellisen perusteellisesti sovitusteologiaan, koska sen perustava struktuuri löytyy myös velkamoraalista, joka oli “tieteellisen” teologisen etiikan harjoittamisen varsinainen aihepiiri.

Sovituksen ongelman struktuuri löytyy velkainstituution baasiksesta, velkojan oikeuksien, velallisen velkavastuun, velallisen maksukyvyttömyyden ja velka-armahduksen suhteista eli insolvenssietiikasta - sekä distributiivisen että retributiivisen oikeudenmukaisuuden näkökulmista (suum cuique tradere, pacta sunt servanda, preventiivinen, kurstiivinen, retributiivisen rangaistusperustelu).

Raamatussakin käytetään sovituksen kuvaamisessa sekä distributiivista että retributiivista rikosoikeudellista käsitteistöä, joiden käyttö synnyttää myös ongelmia (esim. miksi anteeksiantamus edellyttää sijaisen kuolemanrangaistuksen ja kenelle lunnaat maksetaan?). Raamatun sovituksen kuvaukset (syntipukki, syntiuhri, lunnaat) sopivat suhteellisen hyvin tekosynteihin ja sosiaaliseen oikeudenmuksisuuteen mutta perisynnin käsittelyn kuvaamiseen tarvitaan myös muita persoonallisen Jumala-yhteyden korjaamisen näkökulmia.

Sovitusteologia on koko kristillisen uskon ja teologian vaikein ja alikehittynein aihe. Erittäin vaikea aihe opettaa kunnolla myös rippikoululaisille ja muille seurakuntalaisille.

1 tykkäys
1747

Sovitusopissa on olemassa toisenlainenkin näkökulma; Läntistä teologiaa hallitsee hyvin pitkälle roomalainen tausta oikeudenmukaisuudesta. Rooman juridinen oikeuskäytäntö on vaikuttanut teologiseen ajatteluun ja tunkeutunut sinne sisälle, siksi läntistä teologiaa sovituksen osalta hallitsisi voimakkaasti juridinen aspekti. Näin ainakin väitetään ja se tulee ortodoksisessa kirjallisuudessa esille. Nämä taas liittyvät ihmisen antropologia kysymyksiin,jne…

Kristitynkin kohdalla ortodoksiteologiassa lain tehtävä ei ole päättynyt, eikä pääty koskaan, se jatkuu kuolemankin jälkeen, koskien jokaista sielua. Kirjoitetulla lailla on hurskaaseen vaellukseen johdattava tehtävä. Kirkko myös laajentaa käskyjen sitovuutta ekumeenisissa konsiileissa. Tarkoitus on ohjata himojen sokaisemaa ihmistä ja parantaa hänen sielunsa, lisätä pyhyyttä jumallistumisen prosessissa.

2 tykkäystä
1748

Kuten varmaan hyvin tiedät, tämä on ollut luterilasen lain kolmatta käyttöä koskeneen kiistan keskeinen osa. Siinä on ollut ainakin kolme pääkysymystä, jotka on usein sekoitettukin: kristityn syntiä kurissa pitävä laki (Yksimielisyyden ohje), kristittyä opettava ja ohjaava laki (mikä tahansa kasvatus) ja kristittyjen erityisesti tietämä laki (ilmoitus, hengellinen kokemus).

Kolmas tulkinta eli luomiseen kuuluvan (luonnollinen laki) ylittävän erityisen kristillisen lain liittäminen lain kolmanteen käyttöön tai ainakin sen vahvistuminen ajoittuu luterilaisen regimenttijaon ja luomisjärjestysten kriisiin 1930-40-luvuilla ja sen jälkeiseen luonnollisen lain paluuseen. Kyse on rajanvedosta mm. kalvinistiseen ja barhilaiseen suuntaan. Aiheeseen liittyy myös muun muassa Paul
Althausin erittely lain sisällön ja lain pakottavan käskyn välillä.

Kysymys on saanut Suomessa oman buustauksensa paikallisista valtakamppailuista. Esimerkiksi joidenkin uudempien körttiteologien jäsennyksissä lain kolmas käyttö tulkitaan erityiseksi kristilliseksi käskyetiikaksi ja nimetään kalvinistiseksi tai barthilaiseksi ja omaa luonnollisen lain tulkintaa pidetään luterilaisena, mutta samalla lipsahdetaan helposti maalisen regimentin autonomisuuden korostukseen ja palataan 1940-luvun kriisin aiheuttaneeseen tilanteeseen.

Aivan uusimmassa vaiheessa syntyy huonosti tiedostettu jännite myös Mannermaan koulukunnan sisälle: yhtäältä yhdytään luomisteologisen luonnolliseen lakiin, jonka sisältönä on kultainen sääntö, ja toisaalta saatetaan korostaa sitä, että oikea ontologinen Kristus-yhteys on kultaisen säännön toteuttamisen edellytys eli oikea rakkaus edellyttää oikeaa uskoa.

Ongelma on hyvin vaikea esittää ja käsitellä, koska ei ole selvää mikä on asiallisten ja semanttisten kiistojen suhde ja onko Luther luterilainen, Calvin kalvinistinen ja Barth barthilainen.

Kirjallisuuden perusteella voinee sanoa, että kaikki läntiset kristillisyyden haarat ovat muunnelmia luonnollisen lain traditiossa. Erot koskevat sitä, mitä luotua lankeemuksessa menetettiin ja mitä pelastuksessa palautetaan ja saadaan lisää ja miten sovitus ymmärretään. Tämä kysymys palautuu myös Jumalan kuva-kaltaisuus -tulkintoihin, joissa roomalaiset ja ortodoksit ovat lähellä toisiaan.

Ja ehkä koko ongelman lähtökohta on Paavali laki-teologia, josta ei ole konsensusta. Voinee silti sanoa, että Lutherinkaan sovitusteologiaa ei kannata lukea esimerkiksi roomalaisen oikeuden tai Anselm Canterburylaisen läpi vaan enemmän Vanhan testamentin uhrikäytännön ja siihen liittyvän Paavalin sovitusteologian näkökulmasta.

Esimerkiksi Melanchthonin kirjoittaman Augsburgin tunnustuksen puolustuksen pelastusopissa toistuu ajatus, että Kristuksen ristinkuoleman vuoksi Jumala viha on lepytetty. Ja juuri Jumalan vihan on ollut hankala aihe modernille kristillisyydelle.

Se lienee ollut myös Gustaf Aulenin motiivi, kun hän hahmotteli kolmihaaraisen typologiansa ja korosti klassisesti kutsumaansa turmiovaltojen voittamista ja piti sitä Irenaeuksen ja Lutherin käsityksenä. Molemmat tulkinnat haastettiin välittömästi sekä aatehistorialliseksi ja eksegeettisesti että systemaattisesti. Siinä yhteydessä Lutherista tehtiin helposti anselmilainen eli latinalainen erittelemättä Anselmin ja Raamatun käsityksiä. Mutta tarkimmat haastoivat koko Aulenin typologian eivätkä suostuneet sen tarjoamiin vaihtoehtoihin.

Suomessa Aulenia haastoivat mm. Alanen, Tiililä ja Sormunen. Alanen pyrki osoittamaan, että oikeassa sovitustulkonnassa on sekä klassinen että latinalainen puoli ja enemmänkin. Tiililä liittyi osin Karl Heimin, joka korosti polaarinen-ylipolaarinen -erittelyssään Jumalan ja Saatanan välistä kamppailua, joka tulee kuitenkin hyvin lähelle Aulenin klassista vaihtoehtoa.
Sormunen korosti Luther-teologiassaan sijaisrangaistuskärsimystä ja turmiovaltojen voittamista ja piti Lutherin käsitystä nerokkaana verrattuna Aulenin esittämiin vaihtoehtoihin.

Mannermaa tulkitsi Lutherin sovitusopin kaksiluonto-opista käsin: Kristus omaksui inkarnaatiossa syntisen ihmisluonnon ja sovitti sen yhdessä persoonassa vanhurskaan jumalallisen luonnon kanssa. Syntinen ihminen partisipoi Kristukseen ja tulee osalliseksi Kristuksen persoonan vanhurskaudesta. Tästä löytyi Mannermaan tulkinnassa leikkaus myös ortodoksiseen jumalallista moiseen. Kun sovitus redusoitui Kristuksen persoonaan, jää Kristuksen työ - risti ja ylösnousemus - tarpeettomaksi. Syntyy ja paljastuu myös kaksiluonto-opin ongelma eksegetiikan kannalta. Raamattu ei tunne kaksiluonto-oppiin ei siten sen mukaista pelastusoppiakaan. Tämä taas palauttaa pöydälle 1800-luvulla esitetyt klassisen trinitaarisen ja kristologisen dogman ongelmat, mutta kuitenkin uudella tavalla.

Eksegetiikassa samantyyppinen, samanaikainen ja rinnakkainen tarina lähtee W. Wredestä ja A. Schweitzerista ja päätyy Suomessa viime vuosien Paavali- ja Luukas-tulkintoihin ja osin myös eksegeettinen ja systemaatikkijojen eroihin.

Laki- ja sovitusteologian kokonaisuus on melkoinen ryteikkö. Siinä joutuu pitämään liian monta palloa samanaikaisesti ilmassa, jos pyrkii huomioimaan kaikki relevantit tekijät. Ja turhat vastakkainasettelut ja ryhmäidentiteetit pitäisi pystyä ylittämään. Nykyisen ekumeenisen teologian metodiikka mahdollistaa operoinnin vain sellaisilla edellytyksillä, joissa lähtökohdat on sidottu jonkun rajatun historiallisen vaiheen formulaatioihin, esimerkiksi patristiseen tat reformatoriseen aikaan.

1 tykkäys
1749

Ymmärsinkö oikein. Siis, että Jeesuksella ei olisi kahta luontoa? Osaatko avata tätä.

1750

Eilen pidettiin Helsingin yliopistossa pieni seminaari, jossa julkaistiin kirja, jossa esitellään Mannermaan koulukunnan käsitystä Mannermaan koulukunnan teologioista. Sain kirjan juuri:

Kari Kopperi & Risto Saarinen, Läsnä oleva Kristus. Tuomo Mannermaan koulu teologian ja kirkon asialla. STKSJ 301.

Seminaariesitelmien perusteella voi odottaa, että kirjasta saa evidenssiä siihen, miksi Mannermaan koulukunta on tietyistä saavutuksistaan huolimatta lähtökohdiltaan, tavoitteitaan, tuloksiltaan ja vaikutuksiltaan reduktionistinen suunta. Se ja sen sisäinen jakautuminen on aivan keskeistä myös evl-avioliittoteologiassa. Mannermaan oppilaat jakautuvat samansukupuolisten avioliiton suhteen vähintään kahteen ryhmään.

Lähtökohdan ongelmat paikantunevat siihen, miten Gerhard Ebelingistä lähtien ja Albrecht Ritschl’n suuntaan peruuttaen on tulkittu Lutherin teologian ja sen antiikin ja keskiajan filosofian sidoksia Immanuel Kantin jälkeisessä saksalaisessa ja ruotsalaisessa teologiassa.

Kun Kant ja Ritschl ja heidän suhteensa on tulkittu virheellisesti, on ollut metodisesti mahdotonta vapautua vinouttavista sidonnaisuuksista vastustettuihin vaihtoehtoihin. Ongelma on heijastunut kaikkiin käsiteltyihin teemoihin, joista kirkon kannalta tärkeimpiä ovat ekumeeniset asiakirjat, naisten pappeus, avioliitto ja kirkon suhde yhteiskuntaan.

Jos olisi edetty metodisesti toisinpäin Kantista eteenpäin, olisi voitu tunnistaa ja huomioida kantilaiset piirteet oikein sekä Ritschl’n jälkeisessä Luther-tulkinnassa (Holl, Ebeling, Seeberg, Althaus, lundilaiset ym.) että luterilaisissa uusissa konstruktioissa, jotka pyrkivät eksplisiittisesti Lutherista poikkeaviinkin ratkaisuihin. Silloin myös Luther-tutkimuksen olisi vapauduttu opponointiinnperustuvasta esiymmärryksestä.

Ongelmallisen lähtökohdan voi arvata paikantuvan Mannermaan Karl Rahnerin transsendentaalisen tomismin tutkimuksiin. Mannermaa perehtyi Kantiin Rahnerin teologian edellytysten mukaisesti.
Ja sen jälkeen mm. Karl Holliin.

Vastaavastii Martikaisen kantilaisuus ja ritschliläisyys tulkintaa ohjasi myöhempi moderni saksalainen teologia (Iwand, Althaus, Herrmann).

Ehkä taustana on jo Seppo A. Teinonen, jopa Osmo Tiililä. Lauri Haikolan näyttää olleen eri kannalla, mikä ilmeni mm. Lutherin Kristityn vapauden kilpailevissa tulkinnoissa. John Vikström näyttää olevan lähempänä Haikolaa. Tätä taustaa on hyvin vaikea tutkia uskottavasti.

Mannermaa ja Simo Kiviranta, jonka kadonnut väitöskirjan käsikirjoitus käsitteli Ritschl’n varhaista vaihetta, pyrkivät läheisessä yhteydessä (noin Ilkko II asti?) uusprotestanttisuudesta vapaaseen luterilaiseen teologiaan. Oppositioasenne sitoi heitä vastustajien käsityksiin. Riippuvuus vastustajasta näkyy mm. Mannermaan Adolf von Harnack -kritiikistä oppikirjassa Kristillisen opin vaiheet. Vikström väitteli GG. Rosenqvustista ja oli sitä kautta sidoksissa Ritschl’n teologiaan ja sen taustana olleen Hermann Lotzen idealistiseen filosofiaan, jota ei ilmeisesti tulisi pitää uuskantilaisuuten vaan sitä edeltävänä.

Ratkaisevaa on transsendentaalisen filosofian asema ja tulkinta, siis tiedollisen kokemuksen tietävän subjektin liittyvät välttämättömät ja kontingentit edellytykset. Transsendentaalisia edellytyksiä koskeva tietoisuus ja tutkimus erottavat muun muassa idealismin ja transsendentaalisen idealismin toisistaan sekä Kantista taaksepäin platonismin ja aristotelismin muunnelmiin (muun muassa substanssimetafysiikan mahdollisuus) että eteenpäin Hegeliin ja muuhun saksalaiseen idealismin ja uudelleen uuskantilaisuuten muunnelmiin.

Tämä hyvin monikerroksinen filosofis-teologisten kokonaisuus vaikuttaa ilmoitusteologian edellytyksiin eli myös siihen, miten teologisen etiikan lähteet ja metodit ymmärretään (järki, havaintokokemus, mystinen kokemus, historiallinen ilmoitus, traditio …). Se vaikuttaa modernin teologian sisällön lisäksi myös kaikkeen teologian historian tulkintaan, myös esimodernin lähteiden tulkintaan, koska koko moderni historiatiede syntyi tuossa kontekstissa. Jos pyrkii tutkimaan esimodernia teologiaa, pitää tiedostaa modernin teologian paradigmaattisia lähtökohtia, ettei heijasta niitä postivvisesti tai negatiivisesti esimoderneihin lähteisiin.

1751

Uuden testamentin teksteissä Jeesusta ei kuvata kaksiluonto-opin mukaisesti niin, että hänellä on yksi persoona ja kaksi luontoa, jumalallinen ja inhimillinen luonto.

Uudessa testamentissa kuvataan yksi Jeesus, on inhimillinen ja jumalallinen. Se tehdään ilman persoona-luonto -käsiieistöä.

Persoona-luonto -käsitteistö oli se antiikin filosofinen viitekehys, jossa Jeesuksen jumalllisuuden ja inhimillisyyden suhteesta kiisteltiin. Onko Jeesus pelkkä ihminen, pelkkä Jumala, ei ihminen eikä Jumala vaan jokin kolmas vai sekä Jumala että ihminen.

Uuden testamentin käsitys ja klassisen kristologian raamatullinen teologinen intentio Jeesuksesta sekä jumalallisena että inhimillisenä voidaan ilmaista ilman persoona-luonto -käsitteistöä.

Tällainen tulkinta on kolmas vaihtoehto uusprotestanttiselle (von Harnack) ym. eksegeettiselle ja dogmihistorialliselle tulkinnalle ja sen vastareaktiolle.

Edellisessä torjutaan filosofisen viitekehyksen mukana myös sen raamatullinen intentio, usko yhteen Kristukseen jumalallisena ja inhimillisenä. Lopputulos on Jeesuksen jumaluuden kieltäminen, ebionismi. Tätä Suomessa on edustanut selkeimmin Sakari Häkkinen ja vähemmän selkeästi Wille Riekkinen.

Jälkimmäisessä filosofista viitekehystä pidetään pysyvästi välttämättömänä ja joko sisällöllisesti neutraalina tai normatiiviseksi raamatullisen Jeesus-uskon ilmaisemiseen, vaikka tiedetään, että filosofinen viitekehys on tuotu pitkässä prosessissa Raamatun tekstien ulkopuolelta ja se itsessään on osasyy saman intention sisäpuolisiin kiistoihin. Suunnilleen tätä käsitystä ovat Suomessa edustaneet muun muassa Tuomo Mannermaa ja Juha Pihkala.

Kolmannessa vaihtoehdossa raamatullinen Jeesus-käsitys ilmaistaan ilman persoona-luonto -käsitteistöä ja sen mukaista filosofista viitekehystä, jota pidetään kontingenttina ja myös historiallisen evidenssin vuoksi riskialttiina käsitteelliseen spekulaation perustuvalle teologialle, jossa todellisuutta päätellään käsitteiden merkityksistä.

Käsitteistä päättelemään spekulatiivinen metodi on samalla tavalla ongelmallinen kuin ns. ontologinen jumalatodistus, jossa ideaalinen olion käsitteestä johdetaan ideaalinen olion olemassaolo.

Tähän metodiseen ja fundamentaaliteologiseen problematiikkaan paikantuu myös Kantin filosofian varsinainen teologinen relevanssi eli kysymys siitä, mihin pelkkä järki pystyy ilman havaintokokemusta ja mihin kristillinen ilmoitus tiedollisesti sijoittuu.

Kantin haasteen uskonnonfilosofialle ja pelkkään ( a priorinen) universaalin ja välttämättömään järkeen perustuvan filosofian ja partikulaarin ja kontingentin ilmoitukseen perustuvan teologian suhteelle voi tiivistää yhteen kysymykseen.

Voiko ihminen, jonka tiedollinen kokemus jäsentyy ajan ja avaruuden (ja käsitteellistyy 12 ymmärryksen kategorian) mukaisesti, muodostaa tiedollisen kokemuksen Jumalasta (representaatio), joka on ajasta ja avaruudesta (ja 12 kategoriasta) riippumaton, niiden “tuolla puolen”, siis Jumala oliona itsessään (noumenoni).

Kantin mukaan vastaus on tietysti kielteinen. Pelkkään teoreettisen järjen metodiin perustuva metafysiikka tavoittaa vain tiedollisen kokemuksen edellytykset ja pystyy vain epäsuorasti käytännöllisen järjen kautta olettamaan Jumalan olemassaolon mahdollisuuden, joka oletus on kuitenkin ihmiselle psykologisesti välttämätön (esteettinen design-todistus). Matematiikka ei sisälly metafysiikkaan ja se pystyy tietysti operoimaan ilman ulkoista havaintoa, mutta edellyttää sisäisen havainnon. Sisäisen ja ulkoisen havainnon eron selityksen skippaan.

Ihminen ei voi representoida tiedollisesti mitään ilman tiedollisen kokemuksen edellytyksiä, transsendentaalisia ehtoja. Jumala voidaan representoida vain tiedollisen edellytysten mukaisesti (ilmentymä, fenomeeni). Historiallinen ilmoitus ja sen reseptio perustuu vielä sen lisäksi havaintokokemukseen (a posteriorinen, empiirinen) ja on siksi partikulaaria ja kontingenttia, mikä on skandaali pelkän järjen universaalisuusen ja välttämättömyyden ja niihin perustuvan oikeudenmukaisuusvaatimuksen kannalta.

Ritschl eroaa tässä Kantista. Hän luopuu pelkän universaalin ja välttämättömään järjen vaatimuksesta ja ottaa lähtökohdakseen PP artikulaarin ja kontingentin a posteriorisen (empiirisen) historiallisen ilmoituksen ja sen lähteet, siis havaittavan Raamatun ja kristittyjen yhteisön harjoittaman uskon.

Tämä tulee nyt täysin lonkalta. Pidätän oikeudet käsitteellisiin ym. täsmennyksiin ja korjauksiin.

1 tykkäys
1752

Kiitos selvennyksestä.

1753

Dekalogin Jumalan kuvan tekemisen kielto vastaa käskyllä edellisen kommenttini Kant -osuuteen, jonka mukaan ihminen ei voi kuvata Jumalaa sellaisena kuin Jumala itsessään on. Älä tee Jumalasta kuvaa.

Kuva voidaan tehdä sekä mieleen että materiaan.

Niko Huttusen Room 1 tulkinnassa Jumalan kuvan kysymys pelkistyy materiaalisiin epäjumalannkuviin, jotka ovat Huttusen äärimmäisen reduktionistisen tulkinnan mukaan syynä myös eettisiin synteihin, myös samansukupuolisten välisiin seksuaalisiin tekoihin ja niiden syynä olevaan seksuaaliseen haluun.

Room 1:n ajatus kulku on kuitenkin perustavampi. Se yhdistää Jumala-suhteen katkeamisen samalla sekä epäjumaliin kääntymisen että eettisiin synteihin lankeamiseen. Oikean Jumala-yhteyden katkeaminen eikä epäjumaliennkuvien palvominen on eettisten syntien syynä.

Pelastus edellyttää kahta toisiinsa liittyvää asiaa. Jumala-yhteys on korjattava, jotta oikea eettinen elämä olisi mahdollista. Toteutuneet synnit on käsiteltävä, jotta niiden aiheuttama Jumalan ja ihmisen etäisyys eli Jumalan vihan syntistä ihmistä kohtaan ja syntisen ihmisen viha synnin paljastavaa ja tuomitsevaa Jumalaa kohtaan voidaan poistaa.

Tarvitaan sekä Kristus-osallisuuden että syntien käsittelyn samanaikaisuus. Tarvitaan osallisuus synnit käsitelleeseen ja Jumalan vihan syyn poistaneeseen Kristukseen. Kaikki tuo toteutuu partikulaarissa ja kontingentissa historiassa, Raamatun kuvaamisessa tapahtumissa ja kirkon uskon harjoittamisen käytännöissä, erityisesti armonvälineissä.

Jumala on kirkon uskon mukaan itse läsnä (kantilaisittain oliona itsessään, noumenonina) havaittavissa (aposteriorisissa, empiirisissä) asioissa, joista ihmisellä voi olla tiedollinen kokemus vain tiedollisen kokemuksen edellytysten mukaisesti (kantilaisittain ilmentymä, fenomeeni).

Kristus on oliona itsessään reaalisesti läsnä ehtoolisen viinissä ja leivässä, vaikka ihminen voi muodostaa tiedollisen kokemuksen vain leivästä ja viinistä ilmentyminä. Olio itsessään on kuitenkin raamatullisen ilmoituksen ja kirkon todistuksen mukaan läsnä juuri ilmentymässä ja tulee siinä läsnä olevaksi myös uskovalle, vaikka uskova ei voi muodostaa mentaalista representaatiota uskossa läsnä olevasta Kristuksesta oliona itsessään. Läsnä oleva olio itsessään vaikuttaa tiedollisen ilmentymän. Kantilaisella kontingentilla ja tarpeettomalla terminologialla sanoen Kristus itse on persoonana läsnä kristityssä persoonana eli ontologinen partisipaatio on persoonarelaatio. (Kantilla persoona on kategorista imperatiivia
autonomisesti ja epäitsekkäästi noudattava eli toisia persoonia persoonina kohteleva järjellinen olio.)

Kristuksen ihmisyyden vuoksi uskova voi muodostaa mentaalista representaation ja tehdä myös materiaalisen kuvan Kristuksesta ilmentymänä, kuten kristillisessä taiteessa on aina tehtykin ja siten myös tunnustettu ja julistettu. Jumalan kuvasta saa ja voi tehdä kuvan.

Kant-diskurssi on oleellinen, koska kotimainen teologia on ollut negatiivisesti Kant-riippuvaisia, antikantilaista. Kirkon usko voidaan kontekstualisoida kantilaiseen filosofiaan ehkä jopa helpommin kuin platonistiseen ja aristotelistiseen filosofiaan, mutta se sisältää fundamentaalisesti kriittisestä epistemologisesta intentiostaan (kaiken tiedon mahdollisuuksien rajojen tarkastelu) kaikkien muiden filosofisten viitekehysten tavoin samoja riskejä historiallisen ilmoituksen ylittävään spekulaation, “käsitteistä päättelemiseen”.

Kantin oma uskonnonfilosofia torjuu kristinuskolle spesifin historiallisen ilmoituksen ja sen reseption ja harjoitetun uskonnon empirian, koska ne eivät täytä universaalisuus- ja välttämättömyys vaatimusta. Juuri empiirinen harjoitettu kristinusko on kuitenkin myös oleellinen osa uskonnollisen uskon sisällön tietämisen ja sen tietämisen edellytyksiä. Kantilaista transsendentaalista eli tiedon edellytysten tarkastelua onkin laajennettava tietämisen apriorisista edellytyksistä
empiirisiin/aposterioriiin edellytyksiin, mikä tarkoittaa filosofisesti avautumista pragmatismin, hermeneutiikan, tiedon psykologian, sosiologian ja neurologian suuntaan, aposteriorisia/empiiristä transsendentaalista.

Teologisesti oleellisimpia aposteriorisia transsendentaalisia edellytyksiä ovat uskon harjoittamisen konkreettiset käytännöt (armonvälineet, jumalanpalvelus, liturgia, spirituamiteetti ym.), jotka ovat tärkeimmät spesifisto kristilliset kristinuskon sisällön tietämisen edellytykset. Kokonaisuutta pitää tarkastella samanaikaisesti luomisen, lankeemuksen ja pelastuksen näkökulmista.

1754

Elämme varmaan erilaisissa kuplissa. Itse olen törmännyt toistuvasti siihen, että edellä mainitsemaasi ryhmään kuuluvat hylkäävät varsin usein myös teologisen syntikäsitteen, jossa syntiä tapahtuu suhteessa Jumalaan ja/tai Jumalan tahtoon, ja jossa jonkinlaisena tavoitteena on se, että ei tulisi tehdä syntiä Jumalaa vastaan. Maailmassa tapahtuva vääryys ja epäoikeudenmukaisuus ihmisiä tai luontoa kohtaan ovat asia, jonka olemassaoloa ateisti tai vaikkapa buddhalainenkaan ei yleensä kiellä, vaikkakin se voi vaihdella, mitä tarkalleen ottaen pidetään vääränä ja epäoikeudenmukaisena ja miksi. Jos sellainen nähdään hylkäämättömäksi yhteiseksi ajatteluksi, niin saatetaan olla aika kaukana teologisesta syntiajattelusta. Vaikuttaisi siltä, että jos henkilö ei itse elä ajattelusysteemin sisällä, johon sisältyy syntiajattelu suhteessa Jumalaan, on usein ilmeisen vaikea tällaisen ajattelusysteemin ulkopuolelta edes koittaa samaistua sellaiseen ajatteluun niin, että ymmärtäisi, miten toinen ajattelee. Vastaavasti maailmassamme on monta maailmankatsomusta, joiden ajatteluun itse en puolestaan osaa edes samaistua, kun koko paradigma on niin erilainen kuin millä tavalla itse ajattelen.

Historiasta voi toki hakea kaikenlaista, mistä mitäkin ajatteluvirtausta voisi jälkikäteen ajateltuna olla noussut. Itse veikkaan, että teologian ulkopuoliset virtaukset ovat olleet asiassa lopulta vaikuttavampia kuin joidenkin akateemisten teologien menneet puheenvuorot. Käytännön tasolla kirkossa, jossa moni ei ole lukenut mitään edellä mainittujen teologien teoksista, on valtava polarisaatio tällä hetkellä, joka ei ole vain yhden kysymyksen ympärillä, vaan korreloi erittäin moneen teologiseen asiaan. Esittämällä seksuaalietiikkaan liittyvän valikoidun kysymyksen ja jakamalla sen vastausten pohjalta jokin muita kysymyksiä koskeva kyselyaineisto, käy ilmeisesti tällä hetkellä niin, että jakolinjan mukaan uudelleen järjestellyssä aineistossa näyttää olevan erilaiset näkemykset useassa muussakin asiassa. Tätä asiaa on joissain faktorianalyysitutkimuksissa kutsutut konservatiivisuusmuuttujaksi. Joissain asioissa jonkinlainen konservatiivisuusmuuttuja tuntuu ennustavan todennäköisyyttä usealle muullekin ihmisen näkemykselle. Korrelaatiota seksuaalieettisillä näkemyksillä on toistuvasti raportoitu olevan mm. ihmisen näkemykseen abortista, mutta sillä asialla voi olla yhteys myös esimerkiksi ihmisen näkemyksiin synnistä sekä esimerkiksi hengellistä julistusta sisältävän lähetystyön tekemisen tärkeydestä.

1755

En ole aivan eri mieltä esittämästäsi näkökulmasta. Polarisaatio on ilmeistä, mutta sen voi tulkita joko polarisaatiota kärjistäen tai loiventaen. Yritin huomioida polarisaatioon sisältyvän yhdistävän potentiaalin kirjoittamalla painopiste-eroista.

Torjun esimerkiksi sellaisen jyrkän polarisaation, jossa ei tunnisteta samansukupuolisten suhteet hyväksyvien syntikäsitystä eikä pidetä sitä oleellisena.

En ota kyllä-ei -kantaa kiistakysymyksiin, joissa vaihtoehdot eivät ole muotoa kyllä, jos - ei, jos. Ensin pitää kuvata riittävästi jos-osuutta ja muodostaa kanta vasta sitten. Samansukupuolisten parien kirkollisen avioliittoon vihkimisen edellytyksistä ja mahdollisuuksista ei ole vielä kasautunut ja jäsentynyt evl-kirkon yhteiseen kannan muodostukseen tarvittavaa ja riittävää argumentaatiota, evidenssiä ja mahdollisten vaihtoehtojen kokonaisuutta.

Toivon, että sitovia päätöksiä ei tehdä ilman hyvin harkittuja esityksiä ja että niukkoja teologisia resursseja käytetään yhteisen ongelman ratkaisemiseen eikä sen kärjistämiseen ja pitkittämiseen. Toive koskee ensisijaisesti evl-kirkon päättäjien toimintaa. Somen katutappelijoita ei kukaan pysty rauhoittamaan.

Yritin liikkua takavuosina mahdollisimman monissa kuplissa suunnilleen koronaan asti. Helsingissä on siihen hyvät mahdollisuudet, vaikka Helsingin kirkolline tilanne myös poikkeaa monella tavalla muun Suomen tilanteesta. Kävin muun muassa kaikissa Helsingin seurakunnissa vähintään yhdessä messussa ja kirkkokahveilla, osallistuin STIn, SENin, Studium Catholicumin, kirkkohallituksen, Helsingin yliopiston, STKSn, SROn, Sleyn, Tulkaa kaikki -liikkeen ym. tilaisuuksiin ja luin eri kuplien nettisivuja ja Fb-seiniä. Olen myös keskustellut privaatisti lukemattomien eri suuntausten edustajien kanssa.

Tarkoituksena oli muodostaa jonkinlainen kokonaiskuva siitä, mitä median ja julkaistun tutkimuksen (esim. Kirkon tutkimuskeskus) kautta ei tavoita.

Yksi hyödyllinen osallistuvan havainnoinnin jakso oli osallistuminen maisteriohjelmalaisena Turun yliopiston kulttuurien tutkimuksen (etnografia, folkloristiikka, uskontotiede) fuksiryhmään syksyllä 2020. Turussa tiivistyi sekä opetuksessa että opiskelijoiden keskuudessa jotain siitä uususkonnollisesta ja uusimmasta sukupuolikulttuurisesta ym. eetoksesta, josta evl-kirkossa on viime vuosina puhuttu “milleniaalien” yhteydessä. Kirjallisuudesta samoja päähavaintoja löytyy jo ainakin 1980-luvulta.

Olen pyrkinyt tietoisesti siihen, että voisin olla vapaasti sekä samaa että eri mieltä kenen tahansa kanssa ilman sosiaalisen paineen ja lojaliteettien synnyttämiä sidoksia.

Perimmäinen päämäärä on ollut kirkon ja ensisijaisesti evl-kirkon sisäisen jakautuneisuuden syiden ja niiden painoarvojen ymmärtäminen ja ykseyden edellytysten ja mahdollisuuksien hahmottaminen.

Teologinen fokus on ollut (tässä mielessä) sekä teologisesti että kirkkohistoriallisesti merkittävässä 1950-1990-lukujen virkateologisessa hajannuksessa, sen teologisissa syissä, seurauksissa ja ongelmien ratkaisujen edellytyksissä ja mahdollisuuksissa.

Suurin toistuvan hämmästyksen ja harmituksen aihe on ollut teologisen koulutuksen saaneiden kirkon työntekijöiden teologinen kyynisyys, nihilismi ja pessimismi, depressiivinen ja aggressiivinen frustraatio. Näyttää siltä, että se vahvistuu juuri polarisaation vahvistuessa ja kirkollisen voimapolitiikan korostuessa.

3 tykkäystä
1756

Joissain tapauksissa on kyse painopiste-eroista, mutta aika useassa tapauksessa tuntuu olevan kyse siitä, että yhteistä pohjaa on kovin niukasti. Esimerkki elävästä elämästä: jos lapsena kastettu, keskusteluketjun aiheena olleeseen samansukupuolisten toimintaan myönteisesti suhtautuva ihminen kiistää keskeiset kirkon opit ja sanoo lisäksi, että ei ole kristitty, niin kuinka pitkälle on perusteltua puhua painopiste-eroista, ja missä kohtaa on rehellisempää sanoa, että on kyse selkeästi jo eri uskosta?

Parikymmentä vuotta sitten synti- ja avioliittokeskusteluissa oli vielä enemmän yhteistä pohjaa. Nyt yhä useampi kirkon jäsen (ja jopa työntekijä) kiistää sekä taivaan että helvetin ja iankaikkisen elämän. Vuonna 1999 noin 47 prosenttia suomalaisista kertoi silloin tehdyssä kyselyssä uskovansa kristinuskon Jumalaan. Vuonna 2019 vastaava prosenttiluku oli enää 25. Enemmistö kirkon jäsenistä sanoo nykyään, että ei usko kristinuskon Jumalaan, ja kirkon työntekijäkunnassakin tämä osuus on kasvanut. Konservatiivinen näkemys kristinuskosta ja konservatiivinen näkemys avioliitosta kyselytutkimusten perusteella on yhteydessä toisiinsa. Ilmeisesti samaa sukupuolta olevien avioliiton kannatus painottuu tällä hetkellä (joskaan ei toki täysin yksinomaisesti kohdennu) puolestaan erityisesti siihen joukkoon, joka itse ilmoittaa, että ei usko kristinuskon Jumalaan.

Siitä kuplasta käsin, jossa itse elän, on alkanut yhä vahvemmin näyttää siltä, että kirkon polarisaatiossa kyse ei ole vain avioliittonäkemyksestä, vaan että samaan soppaan näyttää monilla näyttää yhä useammin kytkeytyvät myös se, näkeekö ihminen Jeesuksella asemaa Jumalan poikana ja syntien sovittajana, onko maailma luotu, onko kasteella ja ehtoollisella mitään merkitystä (lukuunottamatta mahdollista nimenantamista kasteen yhteydessä), sekä mm. kysymykset siitä, onko kadotusta tai taivasta, tai että tuleeko toisille ihmisille kertoa sanoin ilosanomaa Jeesuksesta. Jos oikein karkeasti tiivistäisi, polarisaation yksi keskeinen taustakysymys koskee sitä, tuleeko ihmisten välittää toisistaan tuonpuoleisen elämän näkökulmat huomioiden, vai onko kyse vain tämän elämän asioista.

5 tykkäystä
1757

Olen tästä kirjoittanut useassa viestissä, jopa aloitin ketjun jossa yritin kysellä sitä miten uudistajiin tulee suhtautua. Sivusin siinä tätä että miten paljon voidaan erottaa avioliittokiista ja raamattukiista - yleistävä ilmaus - toisistaan.

Olet mielestäni oikeassa sikäli että usein Jeesuksen ainutlaatuisuus jne sekä ikuisen elämän näkökulma korreloivat konservatiivisiuteen tässä aiheessa.

Mutta näin asia olisikin simppeli. Voisimme osoittaa yhteyden helposti ja varoittaisimme epäröiviä vaarasta.

Vaikeus on päinvastoin siinä että monet tuntemamme papit ja aktiivit seurakuntalaiset eivät ole unohtaneet Jeesuksen sovitusta ja taivasta. Silti he hyväksyvät uutuudet parisuhdeasiassa!

Tästä syystä tärkeintä olisi niiden teologisen perusteluiden kärsivällinen esillä pitäminen jotka nimenomaan konsujen avioliittokäsitystä tukevat. Siten ehkä saadaan joitakin uudistajia miettimään tarkemmin. Heitä jotka haluavat ajatella olevansa kanssamme samaa taivasmatkaa kulkevaaJeesus-kansaa. Heitä jotka pitävät parisuhdeasiaa pienempänä kuin se on.

En usko että Kirkonrotan kaipaama teologinen työ yhteyden puolesta auttaa enää. Se teologia joka kieltää homoliitot, on jo valmis ja se on perusteltu. Kirkko selvitti asian. Uudet yritykset pyrkivät hämäämään ja kumoamaan aiemmin tehdyn työn.
Konservatiivisten teologien ja paimenien tehtävä ei ole helppo. Hyvin todennäköistä että parhaimmillaankin saadaan joitakin kääntymään uudistuksia vastaan mutta kokonaispaine on nuorten tullessa päättäjiksi massiivinen ja kirkko hajoaa tähän kysymykseen.

2 tykkäystä
1758

Olen perehtynyt evl-kirkon prosessiin naispappeuden hyväksymisestä. Yksi perehtymisen tärkeimmistä opetuksista koskee ikään kuin laadullisen ja määrällisen tarkastelun eroa.

Laadullisella näkökulmalla on merkitystä ennen muuta silloin, etsitään teologisia käsityksiä, niiden perusteita ja ratkaisevia eroja ja yhtäläisyyksiä.

Määrällisellä näkökulmasta on enemmän painoarvoa, kun näkökulmana on kirkkopolitiikka, enemmistö ja vähemmistöt.

Naisten pappeuden puoltajien ja torjujien suurelta on vain rajallisesti täsmentyneet teologiset erot ja yhtäläisyydet löytyvät määrällisesti hyvin pienen eliitin sisältä, muutaman yksilön suhteista. Ne olivat kuitenkin hyvinkin ratkaisevia evl-kirkon päätöksen sisällön kannalta.

Määrällinen näkökulma korostuu jo asiasta päättäneessa kirkolliskokouksessa. Merkittävä osa edustajista olisi äänestänyt valitsemallaan tavalla myös täysin erilaisen virallisen ehdotuksen pohjalta. Voinee spekuloida, että suurelle osalle naisten pappeuden puoltajista ei olisi ollut väliä, onko esityksen perustana luterilaisen tunnustuksen virkateologian vai siitä luopuminen. Näin voi päätellä aiemmista äänestyksistä, keskustelupöytäkirjoista, julkisista puheenvuoroista ja reseptiohistoriasta, johon voi lukea esimerkiksi eksegeettien käsitykset, perinttimedian ja somen puheenvuorot.

Määrällisestä näkökulmasta virallisen päätöksen laadullisen teologisen sisällön reseptio on epäonnistunut surkeasti.

Samaa asetelmaa voidaan soveltaa muihinkin asioihin. Kirkolla on virallisesti voimassa oleva tunnustus ja tunnustuksen mukainen usko. Laadullisesti näkökulmasta on ratkaisevaa, että se on teologisesti kohdallaan. Samanaikaisesti voidaan sen reseptiota voidaan tarkastella empiirisesti ja todeta, ettei virallisesti voimassa olevan tunnustuksen reseptio ole onnistunut kovin hyvin.

Se, miten empiiriseen reseptioon suhtaudutaan riippuu nyt siitä, onko painopiste teologinen ja laadullinen, voimassa olevaa uskoa korostava, vai sosiologinen ja kirkkopoliittisena, voimassa olevien uskon empiiristä reseptiota korostava. Kirkkososiologisten tulosten painottaminen voi johtaa vahvaan pessimismin, kun niitä on käytetty viime vuosikymmeninä myös teologisena argumenttina.

Kirjoitin joskus “nurinpäin käännetystä” kansankirkollisuutensa, jossa kirkon uskon sisältö määritellään kirkkososiologian tuloksista eli juuri empiirisestä reseptiosta käsin. Tällaista kansankirkkokäsitystä ovat esitelleet mm. Eila Helander ja Kari Kopperi. Se on ollut myös Kirkon tutkimuskeskuksen tutkijoiden teologisen argumentaatio perusta.

Vanhempi kansankirkollisen argumentaatio korosti laadulllista ja teologista lähtökohtaa. Kirkolla on ilmoitukseen perustuva usko ja tunnustus, jolla se pyrkii palvelemaan kaikkia ihmisiä erotuksetta. Kirkon uskon määrällinen reseptio ei määritä kirkkoa ja sen uskon sisältöä.

Luterilaisen kansankirkollisuuden teologisiin pioneereihin kuulunut Einar Billing teki kirkkokäsitysten jaottelussa eron jaetun armon ja vastaanotetun armon välillä. Avoin kansankirkko korostaa jaettua armoa, rajatummat kristilliset yhteisöt vastaanotettu armoa. Tämä oli myös suomalaisten kansankirkollisten teologien näkökulma, esimerkiksi Eino Sormusen ja Martti Simojoen. Laadullinen ja teologinen evankeliumi määrittää kirkon ja evankeliumin jakaminen kaikille sen tehtävän.

Billingin ym jälkeen luterilaista kirkkokäsitystä on eritelty tarkemmin. Hyvä johdatus esimerkiksi Juha Junttilan väitös, helppolukuinen yksinkertaistus Seppo Häkkisen väitös. Lähtökohta on kuitenkin jatkuvasti palannut teologiseen eikä sosiologiseen painotuksen, käytännössä luterilaisen tunnustuksen kirkkokäsitykseen, jossa kirkko määrittyy sanassa ja sakramenteissa läsnäolevasta ja kohdattavasta Jumalasta, Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä käsin.

Pessimismi vahvistuu, jos asioita katsoo sosiologisesti, mutta teologinen painotus vahvistaa optimismia.

Tämä erittely selittää sitä, miksi korostan teologista työskentelyä ja laadullista näkökulmaa ja jossain määrin myös pystyn säilyttämään optimismin sosiologisen ja määrällisen evidenssin aiheuttaman yleisen pessimismin paineessakin, joka korostuu kirkollisessa mediassa ja kirkon työntekijöiden ja maallikoiden puheenvuoroissa. Myös yleensä outona pidetty optimismini naisten pappeuden ja kirkon ykseyden ongelman ratkaisussa selittyä tästä samasta näkökulmasta käsin: kirkon viralliset dokumentit asettavat teologiset reunaehdot ja sisältävät realistisen ratkaisun mahdollisuudet. Niiden ulkopuolella on mahdollisuudet vain kaoottiseen katutappeluun ja sen hallitsemiseen ja hillitsemiseen.

Olen luopunut ilmaisusta ‘kansankirkko’, koska sen nationalistinen tulkinta on vahvistunut viime vuosina. Evl-kirkko on oman tunnustuksensa mukaisesti osa yhtä, pyhää, katolista ja apostolista kirkkoa eikä se siis määrity teologisesti Suomen kansasta ja sen uskomuksista käsin, vaikka se kantaa päävastuun suomalaisten kristillisyydestä eli - kuten takavuosina alku-U&R:ssakin provoilin - evl-kirkko on katolisin kirkko Suomessa.

2 tykkäystä