Mihin tämä liittyy?
Nythän on kysymys juuri siitä kuka voi ja miten voidaan käsitellä pappien poikkeamisia kirkon päätöksistä. Tässä Leino jos kuka on asiantuntija. Eikä hän todellakaan ole ulkopuolinen arvostelija kuten esim. prof. Kangas, vaan kokenut “kirkonmies” - mikäli häntä tarkoitit.
Tässä hiukan vanhempi juttu tutkimuksesta, johon Leino viittaa Kotimaa-blogissaan:
Turtiaisen taitoja ja ahkeruutta pappina en epäile. Ihan perustellusti kuitenkin - mikäli naispappeus nähdään Raamatun vastaisena - voi kysyä häneltä Ryösön tavoin, onko yhteisiin pelisääntöihin vetoaminen aina yhtenevä raamattuperustelujen kanssa:
Ryösö:
Jos siis haluamme vastustaa saman sukupuolten avioliittoon vihkimisiä kestävimmällä tavalla, sen perusteet on nähdäkseni esitettävä Raamattu-argumentein. – Ilman tätä lähtökohtaa ehkä jo seuraava sukupolvi voi edellyttää aivan vastakkaista linjausta vedoten myös “yhteisiin pelisääntöihin”.
Minun ei ole vaikea eläytyä kummankaan asemaan.
Naispappeuden hyväksyvä konservatiivipappi voi nyt mielestään kritisoida tuomiokapitulia epäreiluudesta: Miks noiden ei tarvi noudattaa sääntöjä ? Mekin noudatetaan, ja paremmin kuin ne jotka pullikoi virkakysymyksessä…
Np-torjujapappi puolestaan voi sanoa: Tässä se nyt nähdään, mihin myöntyminen johtaa. Ensin annoitte periksi virkakysymyksessä, siitä tuli “pelisääntö”, seuraavaksi…
Tähän liittyen pieni jatkopohdinta.
Eräs mielenkiintoinen sivujuonne tässä avioliittosopassa on siinä, miten herätysliikejärjestöt ja lähinnä niiden papit tässä jakautuvat eri kantojen vuoksi.
Tällä hetkellä näyttää siltä että naispappeuden vuoksi Sleystä irtautunut ELY tulee jakautumaan - kuten uumoiltiinkin jo jaon aikaan - mutta Kansanlähetys ja Sley lienevät aika yhtenäisesti perinteisellä kannalla. Esim. @Yocha voi kertoa ainakin SRO:n pappien osalta onko siellä erimielisyyttä. SRK tuskin taputtaa kehitykselle, mutta ihan mahdotonta ehkä ei ole että siellä pragmaattisuus kirkon suhteen estää isommat protestit. Ehkä vl-papeista siis jotkut vihkivät jos on joskus pakko, tai eivät ainakaan eroa protestiksi viroistaan? Ilman muuta lestadiolaisuudesta irtaantuneet (tai rauhanyhdistyksistä ainakin potkitut) ovat taipuvaisia menemään tässäkin asiassa kirkon liberaaliin uomaan mukaan. Kokemus hylkäämisestä heittää heilurin toiseen ääreen…
KRS lienee jakaantuva joukko, vaikka en tiedä onko heillä edes paljon papistoa joukossaan nykyisin. Herättäjäyhdistys on tietenkin nykyisellään uudistuksen kannalla, ja jotkut heidän papeistaan ovat jo nyt vihkineet samansukupuolisia pareja.
Arvelen että kehityksen vauhti on yllättänyt joitakin pappisryhmiä. Ehkä viidesläisiä, mutta ainakin Elyä. Voi olla myös koko Elyn loppu tämä. Virkakysymyksen vuoksi omille teilleen lähtenyt pienehkö joukko tuskin kestää isoa ristiriitaa näin pian. On aika vaikeaa varmaan löytää sitä positiota kirkon työssä… suo siellä, vetelä täällä? Voisi veikata, että osa ryhmästä sulautuu Lähetysseuran työhön ja kannattajiin, jotkut saattavat palata Sleyhyn. (Kaikille Sley ei mikään vihollinen edes ollutkaan, eivätkä kaikki naispappeuden hyväksyneet tunnetut papit kuten Seppo Suokunnas edes lähteneet Elyyn varsinaisesti mukaan).
Vaikeinta on ehkä niillä naispapeilla jotka eivät löydä paikkaa vanhakantaisista järjestöistä, mutta joutuvat puun ja kuoren väliin seurakunnissa tai omissa järjestöissään kun eivät muuta kantaansa avioliittoasiassa. Enpä ihmettelisi, vaikka jotkut naiset seuraisivat Kirsi Ryösön esimerkkiä ja jättäisivät papinviran kokonaan.
Voinemme olettaa, että kirkko-oikeuden dosentilla, oikeustieteen tohtori, teologian tohtori, valtiotieteen tohtori Pekka Leinolla on jonkinmoinen kompetenssi kirjoittaa, mitä kirjoittaa.
Arvelisin Elyn kannattajakunnan olevan voittopuolisesti perinteisellä linjalla, kuten myös KRS:n ja Sansan. Kylväjän, OPKO:n ja SRO:n linjan oletan olevan asiassa vieläkin selkeämpi. avioliitto on miehen ja naisen välinen.
Toisaalta asiaan suhtaudutaan käytännöllisen pragmaattisesti. Sen enempää skismaa dramatisoimatta saati demonisoimatta. Jos joku yhteistyöseurakunnan pappi on asian suhteen poikennut kirkon opeuksesta, niin hänelle sanotaan kyllä edelleenkin kättä päivää kuten ennenkin. Kristityn ei niin ikään pidä hylätä paikkaansa siksi, että avioliittoasiassa toisin ajatteleva istuu viereiselle tuolille.
Kansanlähetyksessä saattaa esiintyä asian suhteen moninaisempia reaktioita. Arvelisin ettei kuitenkaan keskeisimmissä tehtävissä olevien keskuudessa. Piiritason toimijoista jotkut saattavat reagoida demostraatiolla toisin ajattelijoita kohtaan. Sleystä ei auta arvailla mitään.
Seurakuntalainen.fi mukaan piispa Kaarlo Kalliala otti Radio Dein Piispan kyselytunnilla kantaa samaa sukupuolta olevien parien kirkolliseen vihkimisen:
Piispa toivoo, että Kirkolliskokouksen keskusteluissa löydetään malli, jonka kanssa kaikki voivat elää. Hän itse kannattaisi Helanderin mallin tarkkaa selvittämistä.
-Se mallihan on siinä mielessä mielenkiintoinen, että lähdetään siitä, että meidän kanta on se mikä on, mutta sen ohella, sen sivussa, hyväksytään toisenlainenkin kanta kunnon teologisilla perusteilla.
Tärkeänä Kalliala pitää sitä, että teologiset perusteet samaa sukupuolta olevien parien vihkimisille kirjoitetaan auki ja mietitään myös tarkkaan, toimiiko kahden eri näkemyksen rinnakkain noudattaminen.
Kalliala olettaa, että malli olisi tehtävissä.
Teologiset perusteet ovat Kallialan mukaan vielä auki. Hänen mukaansa keskustelun tekee vaikeaksi se, että vastakkain on kaksi näkökantaa, joita molempia pidetään itsestäänselvyyksinä.
Sinällään mielenkiinoinen ajatus että luterilaisen tunnustuksen mukaisen avioliittokäsityksen rinnalle hyväksyttäissin teologiset perusteet toisella rinnakkaiselle avioliittokäsitykselle. Vaikka sellaiset perusteet löydetään, voisi kahden eri näkemyksen rinnakkain noudattaminen silti muodostua ylitsepääsemättömäksi.
Rinnakkainen käsitys pitäisi valaa täsmälleen niiden samojen peruskivien päälle, johon tunnustuskirjoihin tukeutuva nykyinenkin avioliittokäsitys nojaa.
Kirkon ihmiskäsityksessä jako miehiin ja naisiin siis säilyisi. Samaa sukupuolta olevien liitot pitäisi perustella erikseen.
Mun mielestä on kestämätön ajattelutapa, että kirkolla voisi olla hyväksytysti rinnakkain “oma kanta” ja “vaihtoehtoinen, rinnakkainen näkemys”. Voi toki ajatella, monessakin asiassa, että toisin ajattelevat ovat myös ihan kelpo kristittyjä ja heidän kanssaan voi muuten olla hyvissä väleissä. Sekä yksilötasolla voi ajatella näin, että myös kirkon tasolla. Mutta tällaisessa virallisessa asiassa ei voi olla kahta kantaa samassa kirkossa. Avioliitto on about virallisinta mitä kirkossa on, koska siinä on myös yhteiskunnallinen taso, ja siksi tällaisessa asiassa pitää olla selkeä.
Siis hyväksytään kanta X ja pidetään sen perusteita kunnollisina, mutta ei kuitenkaan pidetä sitä omana kantana. Minusta tämä malli ei ole mielenkiintoinen.
Varmaan koulutus luonnontieteissä tai muuten vain tylsä aspergertyyppinen persoonallisuus minussa sanoo, ettei kaksi vastakkaista kantaa voi olla yhtä aikaa totta, ja että perustelut pitäisi käydä läpi, ja sitten sitoutua siihen, minkä uskotaan olevan totta. Minulle joskus vuosia sitten yksi humanisti yritti kovasti selittää tätä postmodernia erilaisten totuuksien maailmaa, mutta ei mene jakeluun.
Kyllä minä hyväksyn sen, että joku on eri mieltä kuin toinen. Ja sen, että molemmilla voi olla hyvät perusteet olla sitä mieltä mitä ovat. Mutta yhdellä oikeudellisella yksiköllä ei voi olla yhtä aikaa kahta vastakkaista mielipidettä. Ei voi sanoa, että koulun ruokalassa saa pitää pipoa ja ei saa pitää pipoa. Pitää pystyä päättämään, kumpaan on paremmat perustelut, ja sitten pitää kiinni siitä, mitä päätetään.
Jos kirkon mielestä homoseksuaalien vihkiminen on oikein ja mahdollista joidenkin pappien kohdalla, kieltäytyjien käytös on lain edessä syrjintää, koska kirkon linja vihkimiset sallii. Joten nämä papit saisivat maallisessa oikeudessa syrjintätuomion. Jos kirkolla on selvä linja, kyseessä on uskonnollisen yhteisön vakaumus, johon maallinen oikeus ei voi puuttua.
Kyllä tässä taas sellaisia älyllisiä loikkia tehdään, että mieleen nousivat valtakunnankansleri Axel Oxenstiernan sanat 1600-luvulta: “Poikani, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.”
Sikäli kun asian oikein ymmärrän, ajatus ei ole kahden vastakkaisen kannan hyväksymisestä, vaan ikäänkuin pippuri/chilipippuri asetelmasta.
Kuten kasvitieteestä tunnemme, chili ei ole piippuri vaan paprika. Vastaavasti avioliittolain mukainen samaa sukupuolta olevien liitto ei ole kirkon opetuksen mukainen Raamatun terkoittama avioliitto, eikä kirkon opetuksessa pitäytyvän vihkipapin tule sellaista väittää. Mikäli hän vihkii kirkollisesti samaa sukupuolta olevan parin, hän tekee sen puhtaasti “sielunhoidollisin syin”. Parille on “annettu” toisensa kirkon opetuken mukaisen puolison sijaan, (En väitä, että logiikka toimii)
Ei voi tehdä näin. Avioliitto joko on tai ei ole kristillinen avioliitto. Jos homoparin avioliitto on kristillinen avioliitto, ei vihkimiseen tarvita mitään erityisiä “sielunhoidollisia syitä”. Jos se taas ei ole kristillinen avioliitto, kuten itse uskon, ei se sellaiseksi muutu millään seremonioilla eikä sitä minkään henkilökohtaisten syiden takia pidä sellaiseksi väittää. Jonkinlainen rukoushetki sielunhoidollisista syistä voi ehkä jossain tilanteessa tulla kyseeseen ikään kuin pienimmän pahan periaatteella, koska rukoushetkessä ei väitetä muodostuvan minkäänlaista liittoa, vaan rukoillaan sen tilanteen puolesta mikä sattuu olemaan. Avioliittoon vihkiminen ei voi samalla tavalla perustua sielunhoidollisiin syihin, koska kristillinen avioliitto Jumalan edessä joko on tai ei ole.
Vaikea uskoa, että uudistusta haluavat papit tyytyisivät tällaiseen. Ajatushan on juuri se, että heidän mielestään kirkon on hyväksyttävä avioliittona tuo suhde, koska yhteiskuntakin hyväksyy. He ovat kirjoittaneet mm. siitä, että suomalainen yhteiskunta opettaa kirkolle nyt, mitä lähimmäisenrakkaus on. Kirkko, joka sielunhoidollisesti suostuisi vihkimään ja samalla kieltäytyisi antamasta pareille täyttä tunnustusta siitä että he ovat aviopari, olisi uudistajien mielestä rakkaudeton, tekopyhä yms.
500 vuotta sitten Lutherin uskoiset olivat rehvakkaasti “puhdistamassa” kristinuskoa mutta vielä tänä päivänäkään luterilaiset eivät tiedä, mikä on kristillinen avioliitto.
Parisen vuotta sitten, kun uusia vastaanottokeskuksia syntyi kuin sieniä sateella ja kastamattomia muslimeja ilmestyi sankoin joukoin jumalanpalveluksiin, eräät papit olisivat halunneet jakaa heille ehtoollista “evankelioivalla perusteella”. Piispat ja kirkkoherrat puuttuivat asiaan tarkennetuilla ohjeilla. Jos sakramentin suhteen ollaan tuolla mielin, niin mikseipä sitten avioliittoon vihkimisen.
Makuasioissa voi olla. Laillisesti ajateltunahan tässä on kyse makuasiasta, koska aikaisempi laki katsoi että vain mies ja nainen voivat olla avioliitossa ja uusi laki, että myös mies ja mies ja nainen ja nainen. Ja vaikka asiaa ajattelisi totuus-näkökulmasta, niin aikaisemmin laillinen totuus oli toisenlainen kuin nyt. Kukaan ei voi kiistää, etteikö lain mukaan kaksi naista Suomessa voi olla avioliitossa.
Tästähän tässä ei olekaan kysymys vaan esimerkkiäsi käyttäen siitä, että ne jotka haluavat voivat käyttää pipoa ja ne jotka eivät halua niin heidän ei tarvitse käyttää pipoa.
Päättäminen voidaan aivan hyvin antaa vihkivän papin tehtäväksi jokaisessa yksittäistapauksessa. Hän päättäköön kummat ovat hänen perustelunsa.
Mitään syytteitä ei tulisi, jos kirkko voisi osoittaa aina papin joka toimituksen tekee. Ja vapaaehtoisia on. Eihän nytkään ole vihittävillä oikeutta vaatia tiettyä pappia vihkimään heidät. Jos näin olisi niin silloinhan tuo ongelma voisi tulla jos joku kieltäytyisi tehtävästä.
Lisään vielä, että jos kirkko haluaa, niin se pystyy elämään kahden mallin periaatteella, mutta pitkän päälle se ei voi elää nykyisellään vaan paine kasvaa liian suureksi. Olisi siis viisautta sallia papeille vapaus toimia omantunnon mukaan asiassa.
