Eikä asia edes ole niin yksinkertainen, että seurakunta joko hyväksyy tai ei hyväksy. On monia tasoja. Omassa seurakunnassani liberaalienemmistöinen seurakuntaneuvosto ja liberaalihko kirkkoherra ovat järjestäneet niin, että homovihkiminen on tämän seurakunnan tiloissa mahdollista. Onko niitä oikeasti toimitettu, en tiedä - yhtään varsinaista suosittua vihkikirkkoa ei tällä alueella ole. Mutta suinkaan kaikki työntekijät saati aktiivikävijät eivät ole tällä kannalla. Yksi pappi on ihan suoraan puhunutkin homovihkimisiä vastaan, eivätkä muutkaan sitä asiaa ole saarnoissa tms. mitenkään ajaneet. Ylipäätään saarnat ovat ihan yhtä hyviä ja hengellisesti ravitsevia kuin ennen homovihkimisten hyväksymistä. Ev.lut. paikallisseurakunnan toiminta kaupunginosassani tavoittaa jonkin verran sellaisia ihmisiä, jotka eivät käytännössä tule lähteneeksi kauemmas kirkkoon. Miksi tämä kaikki ruohonjuuritason hyvä pitäisi hylätä vain sen takia, että joku ylätason hallintohenkilö kirjoittaa typerän paperin? Ja miksi ylipäätään juuri tämä asia on se, jonka mukaan rajalinjat vedetään ja leirit jaetaan?
Tiedän että moni ajattelee eri tavalla. Olisin itsekin joskus voinut ajatella eri tavalla. Tai voisin ajatella nytkin, jos asuisin sellaisen seurakunnan alueella, jossa saarnat ovat diibadaabaa ja hengellistä ravintoa ei saa. Mutta nyt ajattelen näin.
Tuttua pohdintaa.
Tähän, että kirkossa kuitenkin on mahdollista kuulla puhdas evankeliumi ja että on mahdollista osallistua ehtoolliselle, perustuu kritiikki kirkosta eroamiseen kehottamista vastaan.
Toisaalta on ymmärrettävää, että jos on päätynyt sellaiseen tulkintaan luterilaisesta tunnustuksesta että harhaoppisten karttaminen merkitsee eroa kirkosta, jossa tuon oikean evankeliumin lisäksi tehdään sanan vastaisia päätöksiä, ei kokemuksemme seurakunnista vaikuta mitään.
Voiko piispainkokouksen päätöksistä jonnekin valittaa? Kun nyt selvästi piispat ovat astuneet ulos toimivallastaan ja de facto tehneet päätöksen, joka on vastoin kirkolliskokouksen kantaa.
Todella vastenmielistä toimintaa. Ja moraalitonta. Ja sitten reseptio on vielä äärimmäisempää.
Tulkintasi on väärä ja osin urbaanilegenda, johtuen osin Heikan virhetulkinnasta. Kirkollinen toimitus on uskonnonharjoittamista (toisin kuin esimerkiksi pappien työvuoroluettelon laadinta)
Kirkko voi sisäisesti rangaista pappia virkavelvollisuuksiensa rikkomisesta myös uskonnonharjoittamiseen liittyen, mutta kirkon ulkopuolinen taho ei voi soveltaa yhdenvertaisuuslakia eikä tasa-arvolakia uskonnonharjoittamiseen.
Korostan vielä että tasa-arvolakia ja yhdenvertaisuuslakiin sovelletaan kirkossa aivan kaikkeen muuhun paitsi uskonnon harjoittamiseen. Lakien soveltamisalueen ulkopuolelle on säädetty uskonnonharjoittaminen, ei kirkkoa. Huomioksi myös että pappisvihkimys on niin ikään uskonnonharjoittamista, mutta pappisvirassa olevan ottaminen papinvirkaan ei ole. Koska kirkkoon on vihitty papeiksi sekä miehiä että naisia, on heitä kohdeltava tasa-arvolain edellyttämällä tavalla. Siitä ketä piispa vihkii virkaan ei voitu vedota ko. lakiin Rimpiläisen aikana eikä voida vieläkään.
Heikka oli väärässä, mutta tuollainenkaan jaottelu ei ole nykyisen oikeuskäytännön mukainen, sillä KHO on jo antanut ennakkopäätöksen mm. siitä, että tasa-arvolainsäädäntöä tulkitaan niin, että uskonnollisen yhteisön työntekijään tämän ollessa työssä ollessaan harjoittamassa uskontoa, voidaan soveltaa myös tasa-arvolainsäädäntöä, jos asialle on “hyväksyttävä peruste (muiden oikeudet)”. KHO on todennut mm.:
Vaikka perustuslain 11 §:ssä ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 9 artiklassa turvattu uskonnonvapaus on yksilöllinen oikeus, sillä on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan myös kollektiivinen ulottuvuus, joka paitsi suojaa uskonnollista yhteisöä viranomaisten puuttumista vastaan (esimerkiksi Metropolitan Church of Bessarabia ym. v. Moldova, tuomio 13.12.2001, kohta 118) samalla turvaa yhteisölle oikeuden määritellä hengelliseen elämään ja yhteisön hallintoon liittyvistä asioista tavalla, johon yhteisön jäseneksi haluavan on periaatteessa mukauduttava.
Euroopan ihmisoikeussopimuksen valvontaelimet ovat perinteisesti katsoneet, että papin ja vastaavan kirkon hengellisen viran haltijan uskonnonvapaus suhteessa kirkkoon turvataan sitä kautta, että henkilöllä on mahdollisuus erota kirkosta (Spetz v. Ruotsi, valitus 20402/92, Euroopan ihmisoikeustoimikunnan päätös 12.10.1994). Niinpä Tanskan evankelisluterilaisen kirkon papin kohdalla uskonnonvapauteen ei ole katsottu kuuluvan oikeutta poiketa kirkon linjasta mitä tulee kasteen edellytyksiin (X v. Tanska, valitus 7374/76, Euroopan ihmisoikeustoimikunnan päätös 8.3.1976), ja Ruotsin kohdalla on hyväksyttävänä pidetty, että papin hakemus päästä tiettyyn virkaan hylättiin sillä perusteella, että hakijan ei hänen aikaisemman käyttäytymisensä perusteella voitu odottaa pystyvän yhteistyöhön naispappien kanssa (Karlsson v. Ruotsi, valitus 12356/86, Euroopan ihmisoikeustoimikunnan päätös 8.9.1988). Edellä mainituissa tapauksissa ei katsottu puututun valittajille ihmisoikeussopimuksen 9 artiklassa turvattuihin oikeuksiin.
…viran vastaanottanut henkilö ei voi uskonnonvapauteensa vedoten kieltäytyä virkaan kuuluvien, uskonnollisen yhdyskunnan normaaliin toimintaan liittyvien velvollisuuksien täyttämisestä, edellyttäen, että nämä velvollisuudet itse ovat ihmisoikeussopimuksen ja perusoikeuksien heijastamien arvojen kanssa sopusoinnussa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on korostanut, että sukupuolten välinen tasa-arvo on keskeinen ihmisoikeussopimuksen suojaama arvo (esimerkiksi Schuler-Zgraggen v. Sveitsi, tuomio 24.6.1993, kohta 67). Suomessa puolestaan korkein oikeus on katsonut, että sukupuoleen perustuvan syrjinnän ehkäiseminen on hyväksyttävä syy muun muassa rajoittaa yksityisen henkilön oikeuksia uskonnonharjoittamisen yhteydessä (KKO 2010:74). Sikäli kuin A:han kohdistettu seuraamus, jonka taustalla on tasa-arvolainsäädännön mukaisten velvollisuuksien täyttämättä jättäminen, merkitsee puuttumista hänen uskonnonvapauteensa, on puuttumiselle ihmis- ja perusoikeuksien kannalta hyväksyttävä peruste (muiden oikeudet).
KHO:n ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen linjasta aika loogisesti seuraa se, että piispojen “pastoraalisen ohjeen” jälkiseurauksena edessä tulee olemaan oikeudenkäyntejä mm. siitä, että onko kirkon työntekijöille samaa sukupuolta olevien parien vihkimiseen osallistuminen paitsi mahdollista, myös pakollista. Asia ei koske vain pappeja, vaan muitakin kirkon työntekijöitä ja kuukausipalkkaisten työntekijöiden lisäksi asia koskee myös tilaisuuskohtaisia sijaisia.
Valitusoikeus lienee olemassa ainakin jollakin. Kirkkolain 12 luvun 3 §:n mukaan piispainkokouksen päätöksistä voi tehdä kirkollisvalituksen hallinto-oikeuteen.
Valitusperusteet ovat:
Päätös syntynyt väärässä järjestyksessä
Toimivallan ylitys
Muu lainvastaisuus
Valitusoikeus on lähtökohtaisesti mm. sillä, johon päätös on kohdistettu ja jonka oikeuteen, velvollisuuteen tai etuun päätös välittömästi vaikuttaa (asianosainen).
Yleensä pastoraaliset ohjeet annetaan papistolle ja seurakunnille. Tuon päätöksen piispainkokous otsikoi poikkeuksellisesti kuitenkin ohjeeksi tuomiokapituleille, jolloin päätöksen suoria kohteita ovat muodollisesti vain tuomiokapitulit.
On epävarmaa, onko esimerkiksi myös papistolla valitusoikeutta silloin, kun piispainkokouksen päätös on otsikoitu tuolla tavalla eli osoittaen päätös virallisesti vain tuomiokapituleja koskevaksi. Saattaa olla, tai saattaa olla olematta. Otsikointitapa on ollut tietoisen harkinnan tulos ja oletettavasti taktinen valinta. Itse ohjeessa käytännössä pyritään vaikuttamaan nimenomaan papiston ja seurakuntien toimintaan, mutta valitusoikeusasioissa ollaan joskus aika kirjaimellisia siitä, keneen päätös on virallisesti kohdistettu.
Valittaa voisi olla mahdollista esimerkiksi siitä, että ohjeen kohta “Avioliittoon vihkiminen ja avioliiton siunaaminen ovat kirkollisia toimituksia, joiden soveltuvuudesta kirkkotilaan ei tarvita erillistä päätöstä (KJ 3: 53 §).” on Kirkkojärjestyksen viitatun pykälän kanssa ristiriidassa, ja että Kirkkojärjestyksen 5 luvun 10 § kohdan 4 mukaan Piispainkokouksella ei ole toimivaltaa antaa kirkkotilojen käyttöasioita koskien kirkkojärjestyksen toimeenpanosta tarkempia määräyksiä. Tosin tässäkin tulee vastaan se piispainkokoukselle esityksen tehneen arkkipiispan taktinen valinta, että virallisesti ei ole annettukaan määräystä (jollaisen antamiseen asiassa piispainkokouksella ei olisi toimivaltaa), vaan vain suositus… joka kuitenkin on esitelty kuin se olisi velvoittava ja koko kirkkoa koskeva linjaus.
Ohjeistus ei luo velvoitetta papille vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja, Luoma lisää.
Ohjeistus ei Kopperin mukaan käytännössä oikeastaan muuta tilannetta aiemmasta.
Erona aiempaan ohje sisälsi kuitenkin muun muassa piispainkokouksen näkemyksen, että avioliittoon vihkiminen ja siihen siunaaminen ovat kirkollisia toimituksia ja sitä kautta sopivat kirkkotilaan.
– Seurakunnilla on harkitsemisen mahdollisuus siinä, miten seurakunnan tiloja käytetään. Tämä ohjeistus antaa seurakunnille viestin, että erillispäätökset siitä, avaammeko kirkkomme myös kaikkien parien vihkimiseen, eivät välttämättä olisi tarpeellisia ollenkaan.
Selityksiä annetaan…
Aiemmin kirkkoherra Viitala:
Ennen mahdollisia uusia paikallisia linjauksia on syytä odottaa tuomiokapitulin näkemys piispainkokouksen ohjeen merkityksestä tilojen käytölle.
Selittelyltä kuulostaa, jossa on ehkä nyt havahduttu siihen, että piispainkokouksella ei ole kirkkojärjestyksen mukaan toimivaltaa linjata seurakuntien kirkkotilojen käytöstä:
Mitä itse “pastoraaliseen ohjeeseen” tulee, se sisältää mm. tällaista juridista kannanottoa:
“Asiantuntijoiden mukaan oikeustila voi muuttua ilman eksplisiittistä lainsäädäntötoimea, jos laissa ei ole nimenomaisesti ko. asian kieltoa. Samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä koskevassa kysymyksissä osatekijöitä oikeustilan muuttumiselle ovat mm. seuraavat: vihkimisiä tapahtuu; vihkimiset ovat yhteiskunnan lainsäädännön mukaan laillisia; papeille ei koidu seuraamuksia vihkimisistä; kirkko ei ole lisännyt kirkkojärjestykseen avioliittolain mahdollistamaa “erityistä ehtoa” eli rajausta että vihitään vain miehen ja naisen muodostamia pareja.”
Katsotaan vertailun vuoksi vaikkapa sitä, mitä kirkkojärjestys nykyään määrää maallikoiden toimittamista kasteista tai ehtoollisista. Maallikoiden kasteiden ja ehtoollisten toimittaminen on nykyään laillista, yksityisille ihmisille ei koidu seuraamuksia niistä sen enempää kirkon kuin yhteiskunnan taholtakaan (oikeustila oli menneisyydessä toinen), eikä kirkko ole lisännyt asiasta kirkkojärjestykseen erityisiä ehtoja (vaan käsittelee vain pappien toimittamia kasteita ja ehtoollisia). Kirkko on ekplisiittisesti poistanut järjestyksestään aiemmin olleet kirkkokuripykälät, jotka koskivat aiemmin myös maallikkoja. Oikeustila on asiassa siis monin tavoin muuttunut.
Kirkko ei kuitenkaan (ehkä edelleenkään?) tavoittele sitä, että maallikot toimittavat ehtoollisia ja kasteita, etenkään kirkkotilassa, mutta jos joku maallikko lapsen kastaa, ja lapsi myöhemmin liitetään kirkkoon, kirkko nykyään harvoin kieltäytyy alkuperäisen kasteen pätevyyttä tunnustamastakaan, jos asiasta on edes jotain dokumentaatiota. Yksikään evankelisluterilaisen kirkon piispa ei ole myöskään vuosikymmeniin kiistänyt maallikoiden toimittamien ehtoollisten osalta sitä, etteikö myös niissä voisi olla Kristuksen ruumis ja veri. Kaikki mikä on oikeudellisesti mahdollista, ei ole silti tavoiteltavaa.
“Pastoraalisesssa ohjeessa tuomiokapituleille” johdetaan siitä, mikä on maallisen oikeuden mukaan mahdollista ikään kuin velvoitetta muuttaa myös kirkon oppia ja käytäntöjä asiaa koskien. Jos siitä, mitä erikseen ei ole valtion lainsäädännössä kielletty, johdettaisiin laajemminkin sitä, mitä kirkossa saa tehdä, kirkossa voi muuttua aika moni muukin asia.