Muistatteko vielä piispojen ääntenjakautumisen vuoden 2018 äänestyksissä?
Tuoloin piispoista Vikströmin pontta aloitteen hyväksymisestä kannattivat piispat Kaarlo Kalliala ja arkkipiispa Kari Mäkinen, Piispa Laajasalo oli äänestyksestä poissa, mutta hänen kantansa tiedämme. Nykyinen piispa Åstrand kannatti aloitetta. Piispa Hintikka on niin ikään julkisesti ilmaissut olevansa tuolla kannalla.
Tästä voimme päätellä, että mallien 4 tai 5 kannalla olisi nykyisistaä piispoista 4 eli Hintikka, Kalliala, Laajasalo ja Åstrand.
Toisessa äänestyksessä valiokunnan kannalla olivat piispat Matti Repo ja Seppo Häkkinen. Muut piispat puolsivat edustaja Antturin pontta.
Tästä voidaan päätellä että arkkipiispa Luoman lisäksi, myös piispat Jollonen ja Peura “voivat hyväksyä” mallin 3.
Piispa Keskitalon kantaa emme voi tästä päätellä, mutta kuusta yhteydestätiedämme, että hän ei ole mallien 4 tai 5 kannalla.
Aiemmista kannaotoista päätellen yksikään nykyinen piispa ei pitäisi mallia 3 ensisijaisesti tavoiteltavana mallina, mutta valtaosa voisi siihen ykseyden vuoksi suostua.
Avioliittokäsityksen osalta nykyinen kanta voittaisi 6 - 4 ja jonkinlaiseksi Suomen malliksi muotoutuva käytännöllinen komromissi voittaisi 8 tai 7 - 2 tai 3.
Ei yksittäinen pastori (tai joukkokaan) voi julkisesti tunnustauta homoliittoja tai naispappeutta vastustavaksi, saati toteuttaa vakaumustaan käytännössä. Kristiinankaupungin kappalainen Markus Engström ilmaisi mielipiteensä Syd-Österbottenin mielipidepalstalla ja sai siitä hyvästä piispalta (BV) kirjallisen varoituksen.
Kukaan nykyisistä piispoista ei siis esitä, että homoseksuaalisessa suhteessa elävät henkilöt pitäisi sulkea seurakunnasta ja ehtoollisyhteyden ulkopuolelle. Tämäkö oli sinulle uutinen?
Niin - tarkoitat siis, että kukaan ei haluaisi palata siihen “parisuhderukousta” edeltävään aikaan? Käsitin ensin, että mielestäsi he NYT ovat kaikki muuttaneet mieltään, tai siis loputkin.
Mutta ymmärtääkseni tässä nyt jakolinja on se, että kuka haluaa (Laajasalon lisäksi) siirtyä eteenpäin ja ruveta sorvailemaan siunaus- ja vihkikaavoja.
Julkisuudessa selvimmin joka tapauksessa perinteistä avioliittoa on puolustanut Seppo Häkkinen. Ja kuten Yocha edellä selvitteli, perinteen puolella ja uudistamista jarruttavia on muitakin piispoja. Siinä lienet oikeassa, että kukaan heistä ei taida vaatia parisuhderukouksesta luopumista.
Ja kuten ennenkin olen sanonut monta kertaa, kirkko on joutunut tai halunnut luopua selvästi homosuhteet tuomitsevasta linjasta jo vuosikausia sitten. Tämä näkyy siinä, että papisto ja muut työntekijät saavat elää homosuhteissa. Mielestäni se on tavallaan ratkaiseva askel, kun tässä ei ole otettu ei-sanaa käyttöön. On käytännössä erittäin kummallinen tilanne, jos oikeasti ja reilusti sanotaan että vain miehen ja naisen suhde on ok, ja samalla hyväksytään seurakunnan opettajiksi ja paimeniksi niitä, jotka elävät samaa sukupuolta olevan kanssa.
Tässä tilanteessa kysymys on viivytystaistelusta. Avioliittoa kirkollisena toimituksena pyrkii riittävä enemmistö kirkolliskokouksesta ja osa piispoista varjelemaan kaikin keinoin. Mutta takaisin päin pyörä ei käänny, ellei joku Jumalan ihme tapahdu.
Tämä on kinkkinen kysymys. Ei kaikille tietenkään. Kytkintä on nostettu ja lähdetty muihin lut. tai ort. ja kat. kirkkoon. Pitkälti tästä syystä, toki myös naispappeuden vuoksi. Selitykset ovat mutkikkaampia, mutta on siellä taustalla hyvin vahvasti tämä perustelu, että ei halua olla osallinen väärään.
Mutta mistä sitten kukin löytää sen rajan jonka ylittäminen merkitsee osallistumista vääryyteen?
Onhan tässä kuitenkin näkökohtia. Onko sillä eroa, että onko oma piispa trad vai lib, jos kuitenkin kuuluu samaan evl-organisaatioon ja maksaa verot?
Ja onko vero todella kaiken kannattamisen mittari? Eihän missään kirkossa ole kaikki asiat paratiisin tasolla. Joku voi aina sanoa, että tuota ja tuota en halua tukea. En vääriä paimenia tai väärää rahan käyttöä. En uutuuksia - tai jotain laiminlyöntejä, lähimmäisten hylkäämisiä…?
Onko yksittäisen kristityn kohdalla aina kysymys omasta päätöksestä, rajanvedosta? Jos homoseksuaalisuuden hyväksyminen on se niitti, joka kaataa koko jäsenyyden mahdollisuuden, mikä muu voisi näin tehdä? Mistä johtuu, että tämä kynnys on ylittämätön toiselle konservatiiville, mutta toiselle ei?
Kuten Diakonille, minullekin tällä hetkellä on tärkeää, että ei ole pakko osallistua mihinkään epäkristilliseen toimitukseen työntekijänä. Ja myös se, että asiasta saa vielä esittää perinteisen kannan. Ei se täysin seurauksetonta ole, mutta eiköhän nyt ainakin kirkolliskokouksen päätökseen avioliitosta ole ihan hyvä vedota…
Silti ymmärrän sitäkin, että joko koko kirkko tai sitten se oma hiippakunta (Helsingin ainakin) tuntuu monesta mahdottomalta “kannattaa” millään tavalla. Se, että kirkosta eroavien perustelut poikkeavat usein toisistaan, on kuitenkin syytä muistaa. Ei oikein ole objektiivista mittaria siihen mikä on kyllin painava syy erota.
Suurempi lohkeama, joidenkin järjestöjen ulospotkiminen tms., tekisi tämän pohdinnan helpommaksi.
Ymmärrän täysin kumpaakin näkökulmaa. Mitä tapahtuisi jos ordotoksi kirkossa olisi vastaava tilanne mitkä ratkaisut pitäisi tehdä seurakuntalaisen tai papin. Luterilaisuudessakin avioliitto katsotaan opilliseksi kysymykseksi, ei pelkästään eettinen. Tosin tastäkin ollaan eri mieltä.
[Malli 1:] Kirkko pitää avioliittoa miehen ja naisen välisenä ja vihkii tämän mukaisesti. Samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin liittyviä toimituksia (vihkiminen, siunaus, rukous) ei tunnusteta eikä toteuteta.
Joka siis on tällaiseen parisuhteeseen liittyvä toimitus. Ja sellaiselle ei kristillisessä kirkossa ole mitään tarvetta. Eikä tässä ole kyse siitä, etteikö mielestäni homoseksuaalin kanssa voisi muuten rukoilla. Jokaiselle vain luulisi olevan jo selvää, että tuon rukoushetken tarkoitus on hakea ja antaa hyväksyntää Jumalan sanan kieltämälle suhteelle. Ja on kyllä surkeaa, jos siihen ovat kaikki piispat tyytyväisiä. Ehkä perinteisempää kantaa edustavat luottavat noihin ‘kanssa, ei puolesta’ -saivarteluihin, mutta onhan tuo ollut varsinainen Troijan hevonen.
Mieleni tekisi irtisanoutua vähintään henkilökohtaisesti Helsingin hiippakunnasta ja jättää osallistumatta sen kirkollisiin toimituksiin, mutta se on näin varsinaissuomalaiselta vaikutuksiltaan aika mitätöntä, minkä lisäksi mietin, etten varmaan voisi kumminkaan jättää väliin jonkun häitä, ristiäisiä tai hautajaisia, mitkä ovat todennäköisimmät jutut sillä suunnalla. (Ja jos olen ollut sillä suunnalla messussa on sekin ollut oman herätysliikkeen järjestämä.) Mutta en haluaisi tällaista kerettiläisyyttä olankohautuksellakaan ohittaa.
Minä kyllä mietin, lähes päivittäin. Mielessäni asetan takarajoja. Kyse ei ole siitä, että kirkossa jotain tehtäisiin väärin. Kyse on enemmän henkilökohtaisesta suhteesta Jumalaan ja kokemuksesta, ettei hän vastaa rukouksiin tai halua minulle hyvää.
Niinku että rukoilee lottovoittoa ja kun sitä ei tule niin vaihtaa kirkkoa. Joo, sellaisen minäkin ymmärrän. Onkohan lottovoittajien kirkkokunnista tilastoja? Maailmanlaajuisesti varmaan katolinen kirkko.
Aivan, mutta eikö olekin aika epäselvää, mikä katsotaan osallisuudeksi väärään? Kuinka lähellä väärää opetusta tai toimea pitää olla ”kannattaakseen” sitä, jos ei ole vakuuttunut että EVL on nyt täysi luopiokirkko ja piste.
Esim. Sley toimii kirkossa ja tekee vielä yhteistyötä seurakuntien kanssa ja sen lähetystyö on kirkon työtä. Voiko yksilö tehdä samoin vaikka säilyttäisi oman uskonsa ja kriittisen kantansa näihin. uutuuksiin?
Kun piispat nyt toivovat kunnioittavaa keskustelua, niin tarkoittaako se, että eri tavalla ajattelevien ei tule kritisoida toisiaan esimerkiksi sanomalla “homoseksuaaliset teot ovat syntiä”? Miten käytännössä kunnioittava keskustelu on mahdollinen ilman, että toinen tai molemmat vastakkaiset kannat vaikenevat?
Tämänaamun Hesarissa oli haastateltu Arkkipiispa Luomaa ja jokseenkin päiviteltiin kun piispainkokous ei ole saaneet 2v:ssa kirkon kaavaa homohäihin valmiiksi. (Mikä nyt ei kyllä ollut piispoille annettu hommakaan, jos katsotte, kyse oli vaihtoehtojen selvittelystä ja kunnioittavan keskustelun edistämisestä.)
Artikkelia vielä surullisemmaksi teki lukea netti-Hesarista ihmisten kommentteja artikkeliin. Siinä sai aika ankean kuvan ihmisten asenteista kristinuskoa ja kirkkoa kohtaan, Kirkosta haetaan suunnilleen juhlapalvelua, cateringia ja hauskaa ohjelmatoimistoa ja juhlatilaa, ja mitä sen oppiin tulee niin meillähän on eduskunta ja Suomen laki ja nykyaika ja tasa-arvo ja ihmisoikeudet ja me päätetään…
Yhtä puistattava on tosin myös ajatus, että tämänhetkiset piispatko keskenään vain sopisivat mitä mieltä Jumala on?
Näitä kysymyksiä pohdin vähän väliä, enkä ole vielä löytänyt selkeää vastausta niihin (sitä vaikeuttaa sekin, että tilanteet muuttuvat koko ajan, esimerkiksi aiemmin saattoi pohtia avioliittokysymystä sen mukaan, hyväksyykö kirkko, mutta nyt näköjään hiippakunnat voivat sooloilla todella reippaastikin). Joskus mietin, kartanko joitain vastauksia tahallani pelätessäni tietä, jolta ei ole paluuta.
Tuo on kyllä tosi outo muotoilu. Nimittäin jos kyseessä ei ole parisuhteen siunaaminen, niin tottakai voi rukoilla paitsi homojen kanssa, niin myös homojen puolesta! Ja sitten taas jos kontekstina on juhlia nimenomaan parisuhdetta, niin rukoili kanssa tai puolesta, on se kovasti ongelmallista.