Koitin kommenttisi johdosta äsken katsoa, että olisiko joku eronnut kyseisen seurakunnan virallisen pöytäkirjan mukaan jo heti kokouksessa asian käsittelyn jälkeen seurakuntaneuvoston jäsenyydestä, ja että miten sellaisessa tapauksessa pöytäkirjaan olisi asiasta kirjauksia tehty. Jos eronpyyntöä ei ole jätetty ja käsitelty jo samassa kokouksessa, seuraava asian käsittelymahdollisuus on vasta saman toimielimen seuraavassa kokouksessa, koska mikään muu viranomainen kirkossa kuin toimielin itse ei voine eroa toimielimen jäsenyydestä myöntää. Mutta näköjään tuon kokouksen osalta kyseisen seurakunnan nettisivujen päätöksenteko-osiosta löytyi vain esityslista, eikä sieltä löydy vielä lainkaan kokouksen pöytäkirjaa. Riitaisen kokouksen pöytäkirjan laatiminen ja tarkastuskaan ei ole välttämättä ihan niin yksinkertainen prosessi kuin sellaisen kokouksen pöytäkirjan laatiminen ja tarkastaminen, jossa asiat on hyväksytty suoraan esityslistan mukaan.
Mun mielestä vapaaehtoistehtävien lopettaminen ja etenkin srk-neuvostosta eroaminen on kyllä surullinen ratkaisu näissä asioissa. Olisi kuitenkin hyvä, että joku neuvostossakin jaksaisi vaikuttaa. Mitä tulee niihin muihin vapaaehtoisuuksiin, niin ihan samat papit siellä edelleen messuja toimittavat ja samalla tavalla saarnaavat kuin ennenkin - liberaalit liberaalisti ja konservatiivit konservatiivisti. Samat tyypit käyvät pienpiireissä keskustelemassa ihan samoista asioista ja esittämässä samoja mielipiteitä kuin ennenkin. En täysin tajua sitä, että varsin marginaalisesta homoavioliittoasiasta, joka ei jokaisen kirkon kohdalla välttämättä edes koskaan aktualisoidu, tehdään se kaiken määrittävä kynnyskysymys. Katson asioita enemmän messu kerrallaan ja pappi kerrallaan, mihin menen ja missä koen tulevani ravituksi. Ev.lut. kirkon avioliittokanta on sitäpaitsi ollut mun mielestä pilalla jo vuosikymmenet, kun on kategorisesti hyväksytty eronneiden vihkiminen.
Asia ei välttämättä ole noin. Asia heijastuu ihan konkreettisesti herkästi myös muun muassa seurakunnan ihan tavallisiin jumalanpalveluksiinkin. Niissä seurakunnissa, joissa tilat on avattu myös muiden kuin miesten ja naisten avioliittojen vihkimisille, on papistoa yleensä kielletty rukoilemasta jumalanpalveluksissa Kirkolliskokouksen hyväksymien kaavavaihtojen a) ja b) sanoin (“Me kiitämme sinua siitä, että olet säätänyt avioliiton lahjaksi miehelle ja naiselle” tai "Me kiitämme sinua siitä, että olet antanut avioliiton lahjaksi miehelle ja naiselle."), ja sallittu vain kaavavaihtoehto c) “Kiitos rakkauden lahjasta”. Konservatiivien pappienkaan ei anneta niissä seurakunnissa yleensä rukoilla Kirkolliskokouksessa hyväksytyillä sanoituksilla a) ja b), vaan monet parisuhdeasiassa kirkon perinteisestä linjasta poikkeavat kirkkoherrat ovat alkaneet viime vuosina kieltää myös kaikkia muita seurakuntansa pappeja käyttämästä näitä sanoituksia.
Sellaiset kirkkoherrat, jotka ovat halunneet muuttaa kirkon käytäntöjä, ovat usein vaatineet tällaistä muutosta seurakuntansa jumalanpalvelusten kulkuun jo ennen kuin vihkimisasiaa on viety “tilakysymyksenä” seurakunnan luottamushenkilöiden päätettäväksi. Oletettavasti tilat muidenkin kuin vain miesten ja naisten vihkimiseen avanneessa omassa kotiseurakunnassasikaan ei ole tällä hetkellä enää sallittua rukoilla yhteisessä esirukouksessa Kirkkokäsikirjan mukaisin sanoin "Me kiitämme sinua siitä, että olet säätänyt avioliiton lahjaksi miehelle ja naiselle ” tai "Me kiitämme sinua siitä, että olet antanut avioliiton lahjaksi miehelle ja naiselle."
Vaikutus heijastuu usein myös saarnojen ja muun toimintaan sisältöön, eli mm. siihen, mitä ja mistä näkökulmista saarnoissa sallitaan puhua. Asiaan liittyy myös mm. se, mitä synnistä ja syntisyydestä saa ylipäätään opettaa, ja samalla se, mitä saa tai ei saa opettaa syntien anteeksisaamisesta, jolloin ollaankin marginaalisen sivuasian sijaan sen äärellä, mitä lopulta opetetaan aivan kristinuskon ydinasioista. Asialla on montaakin kautta yhteys seurakunnissa opetettavan teologian kokonaisuuteen.
Lisäksi tuolla linjauksella on herkästi vaikutusta paitsi siihen, mitä jumalanpalveluksisssa ei enää anneta rukoilla, myös siihen, minkä tai keiden puolesta yhteisessä esirukouksessa rukoillaan. Tilansa muidenkin kuin vain miesten ja naisten avioliittojen vihkimiseen avanneissa seurakunnissa ei kirkkokävijä voi automaattisesti etukäteen tietää, tuleeko yhteisessä esirukouksessa vastaan esimerkiksi rukouksia samaa sukupuolta olevien liittojen puolesta. Kysehän ei ole tällöin edes välttämättä seurakunnan kirkossa vihityistä, vaan rukouskysymys voi aktualisoitua joko yleisellä tasollakin tai myös nimien kera, jos joku seurakunnan jäsenyyden omaava tulee vihityksi saman sukupuolen avioliittoon jossain ihan muualla.
Lisäksi asia on monin paikoin vaikuttanut hyvin nopeasti seurakunnan uusien työntekijöiden valintoihin. Asiasta on tullut jo monin paikoin keskeinen työhaastattelukysymys. Tilansa myös muiden kuin miesten ja naisten avioliitolle virallisesti avanneissa seurakunnissa ei enää käytännössä monin paikoin pääse töihin paitsi papiksi tai kanttoriksi, myöskään edes vahtimestarin tai suntion virkaan - tai välttämättä edes pidempiaikaiseksi viransijaiseksi, ellei ilmoita olevansa valmis työskentelemään myös saman sukupuolen avioliittojen vihkimistilaisuuksissa - mikäli hakijoiden joukossa on joku, joka myös sellaisia tehtäviä on valmis tekemään.
Minä taas ymmärrän tuota eroamista hyvin. Jos kokee, ettei kykene enää vaikuttamaan itselleen keskeisiin asioihin on johdonmukaista erota. Samalla se on varsin väkevä irtisanoutuminen tehdystä päätöksestä.
Huomaan, että edelleen pidät tätä avioliittokysymystä marginaalisena, ja ihmettelen sitä kovasti. Ehkä se johtuu toki siitäkin, ettei meillä Suomessa juuri kirjoiteta ja puhuta siitä, miten tämä kysymys on pirstonut kirkkoja osiin ympäri maailman. Esimerkiksi anglikaanit ja metodistit ovat tämän kysymyksen vuoksi särkeneet pitkät globaalit yhteytensä. En nyt jaksa muotoilla pitkiä perusteita asian tärkeydelle, mutta se iskee syvästi kirkon oppeihin Raamatun auktoriteetista, luomisesta, synnistä, avioliitosta jne.
Eronneiden kategorisen vihkimisen hyväksyminen on toki iso ongelma, mutta ei ollenkaan niin suuri kuin tämä, sillä Raamattu sekä kirkon traditio antavat malleja hyväksyttäville syille avioitua uudelleen erosta huolimatta. Kaikki nämä syyt eivät välttämättä ole yhtä perusteltuja, mutta toisin kuin homoavioliitoille niitä on mahdollista esittää Raamatun ja kirkon tradition perusteella.
joas jo esitti hyviä perusteluita sille, miten tämä vaikuttaa seurakunnissa. Lisäisin yhden: niin kauan kuin tuollaista päätöstä ei ole tehty voi liberaalia pastoria pitää sooloilijana, joka poikkeaa seurakunnan virallisesta linjasta. Seurakunnissa saattaa aina olla vääräoppisia ja epäuskoisia, eikä sitä voi täysin estää, sen myöntävät luterilaiset vapaakirkotkin. He tosin erottaisivat sen liberaalin pastorin, mutta seurakuntalaistasolla tämä riski on aina. Mutta tosiaan, kun harha pääsee viralliseen asemaan, kun siitä on tullut seurakunnan virallinen linja on tilanne radikaalisti muuttunut. Liberaali ei ole enää sooloilija, hänellä on seurakunnan hyväksyntä toiminnalleen. Konservatiivisenkin papin, mitä sillä tässä yhteydessä tarkoitetaankaan, on myönnyttävä seurakunnan linjaan jollain tavalla voidakseen siellä toimia. Tällaisen seurakunnan tukemisen sijaan kannattaa olla rakentamassa sellaista seurakuntaa, joka pyrkii pysymään Jumalan sanassa.
Raamatussa puhutaan harhaoppisten karttamisesta ja varoitetaan vääristä opettajista. Eivät ne sanat siellä turhaan ole.
Yhdeksän Tampereen hiippakunnan pastoria antoi juuri julkilausuman, jossa moittivat Tampereen tuomiokapitulin taannoista päätöstä (julkaisun jälkeen useampi pappi on ilmaissut, että olisi antanut nimensä jos olisi ehtinyt kuulla julkilausumasta): JULKILAUSUMA. Papit moittivat päätöstä luovuttaa kirkot samaa sukupuolta olevien parien siunaamiseen ja vihkimiseen (substack.com) Tämän foorumin entinen ylläpitäjä kommentoi tätä lausuntoa moittien Facebookissa, muun muassa siksi, että he nousivat kirkon hierarkiaa vastaan ja pohti, voisivatko he vielä nöyrtyä ja notkistaa polvensa sen edessä. Minulle tuli heti mieleen Elian vaiheet sekä ne 7000, jotka Herra oli säästänyt notkistamasta polviaan Baalille. Suokoon Herra, että mekin olisimme arkoja notkistamaan polviamme sellaiselle, jolle alamaisuutemme ei kuulu.
On kiinnostavaa, että julkilausumassa aika vahvasti nojataan Vatikaaniin. Ekumeenisesti tietysti ilahduttavaa - mutta toivottavasti kukaan ei hämmästy, jos joku näppärästi kaivaa esille tuoreemman dubian ja paavin vastauksen siihen (2023):
2. Dubium regarding the assertion that the widespread practice of blessing same-sex unions is in accordance with Revelation and the Magisterium (CCC 2357).
According to the Divine Revelation, attested in Sacred Scripture, which the Church teaches, “listening to it devoutly, guarding it scrupulously and explaining it faithfully in accord with a divine commission and with the help of the Holy Spirit" (Dei Verbum, 10), “In the beginning,” God created mankind in his own image, in the image of God he created them; male and female he created them, and blessed them to be fruitful (cf. Genesis 1:27-28) and hence, the Apostle Paul teaches that denying sexual difference is the consequence of denying the Creator (Romans 1:24-32). We ask: can the Church deviate from this “principle,” considering it, in contrast to what was taught in Veritatis splendor, 103, as a mere ideal, and accept as a “possible good” objectively sinful situations, such as unions with persons of the same sex, without departing from the revealed doctrine?
Pope Francis’s Response to the Second Dubium
a) The Church has a very clear understanding of marriage: an exclusive, stable, and indissoluble union between a man and a woman, naturally open to procreation. Only this union can be called “marriage.” Other forms of union realize it only in “a partial and analogous way” (Amoris Laetitia 292), so they cannot be strictly called “marriage.”
b) It is not just a matter of names, but the reality we call marriage has a unique essential constitution that requires an exclusive name, not applicable to other realities. It is undoubtedly much more than a mere “ideal.”
c) For this reason, the Church avoids any type of rite or sacramental that might contradict this conviction and suggest that something that is not marriage is recognized as marriage.
d) However, in our relationships with people, we must not lose the pastoral charity, which should permeate all our decisions and attitudes. The defence of objective truth is not the only expression of this charity; it also includes kindness, patience, understanding, tenderness, and encouragement. Therefore, we cannot be judges who only deny, reject, and exclude.
e) Therefore, pastoral prudence must adequately discern whether there are forms of blessing, requested by one or more persons, that do not convey a mistaken concept of marriage. For when a blessing is requested, it is expressing a plea to God for help, a supplication to live better, a trust in a Father who can help us live better.
f) On the other hand, although there are situations that are not morally acceptable from an objective point of view, the same pastoral charity requires us not to simply treat as “sinners” other people whose guilt or responsibility may be mitigated by various factors affecting subjective accountability (Cf. St. John Paul II, Reconciliatio et paenitentia, 17).
g) Decisions that may be part of pastoral prudence in certain circumstances should not necessarily become a norm. That is, it is not appropriate for a Diocese, a Bishops’ Conference, or any other ecclesial structure to constantly and officially enable procedures or rituals for all kinds of matters, because not everything that “is part of a practical discernment in particular circumstances can be elevated to the level of a rule” as this “would lead to an intolerable casuistry” (Amoris laetitia, 304). Canon law should not and cannot cover everything, nor should Episcopal Conferences with their varied documents and protocols claim to do so, as the life of the Church flows through many channels other than normative ones.
Joku saattaa edellä siteerattujen tekstien perusteella löytää Vatikaanista varovaista puoltoakin tuomiokapitulin tekemälle ratkaisulle…
Nähdäkseni raamatulliset perusteet avioerojen torjumiselle ovat kyllä aika painavalla tasolla myös:
Malakia 2:16
– Minä vihaan eroa,
sanoo Herra, Israelin Jumala.
Joka eroaa, tekee yhtä väärin
kuin se, joka tahraa kätensä veriteolla,
sanoo Herra Sebaot.
Varokaa hylkäämästä vaimoanne!
Synti on niin syvä, että:
Malakia 2:13
Siksi Herra ei katso enää suopeasti uhrilahjaanne
eikä halua ottaa sitä vastaan teidän kädestänne,
vaikka te peitätte hänen alttarinsa kyynelillä,
itkette ja valitatte.
Mitäpä sitten tulisi radionkuuntelijan ajatella, kun kristillisellä kanavalla mainostetaan uutta kirjaa, jonka kirjoittaja on mennyt kolmatta kertaa naimisiin ja nyt kokee Jumalan suurta johdatusta ja hyvyyttä ja haluaa kertoa siitä harhapolkujensa jälkeen?
Aika pitkälti meillä on pohjoismaisessa luterilaisessa kontekstissa omaksuttu linja, jossa eronneita ei paheksuta tai suljeta kirkon yhteydestä vaan pyritään tukemaan kristittynä elämisessä. Heitä ei kehoteta eroamaan uudesta puolisostaan, vaan jopa tälläkin keskustelualueella joku keskustelija halusi nähdä uudessa avioliitossa hyvää ja positiivista, uuden elämän mahdollisuuden ja perhettä & sukua tukevat näkökulmansa.
Uudelleen avioitumiseen voidaan myös luterilaisittain todeta, että jollei ihmiselle ole suotu erityistä naimattomuuden armolahjaa, on parempi että hän menee naimisiin kuin että tekee seksuaalista syntiä avioliiton ulkopuolella.
No nyt sitten. Onko todellakin niin, että samaa sukupuolta olevien parisuhteista ei löydy mitään hyvää ja positiivista? Onko niin, että luterilainen periaate naimattomuuden erityisestä luonteesta ei päde heihin - että ainoa kirkollisesti sisäänsä sulkeva vastaus jota on tarjota heille, on avioliitto vastakkaista sukupuolta olevan kanssa, joka ei todennäköisesti vastaa seksuaalisen synnin haasteeseen?
Nähdäkseni vastausvaihtoehtoja on kaksi:
-
Voidaan todeta, että ihmisen halu tukea toista läheisenä sydänystävänä on Jumalan tahdon mukaista, mutta seksuaalisuuden toteuttaminen hänen kanssaan ei, ja näin ollen parisuhteen siunaaminen tai varsinkaan avioliittoon vihkiminen ei käy laatuunsa: siinähän siunattaisiin jatkuva synnissä eläminen. Se ei voisi olla ihmisen pelastuksen kannalta suotavaa. Erityisen ongelmallista poikkeustapauksien luomisen osalta on se, että ennen pitkää ovella kolkuttaisivat niin polyamorikot kuin ties ketkä muut.
-
Voidaan todeta, että ihmisen halu seurata Kristusta on tärkein seikka. Tukemalla häntä hänen elämäntilanteessaan siunauksella ja kirkon sisään sulkemisella hänet pidetään tiellä kohti Taivasta. Vaikka kirkko näyttää siunaavan synnissä elämisen, paino on kuitenkin ihmisessä persoonana ja hänen vetämisessään armahtavan ja rakastavan toiminnan kautta entistä lähemmäs Kristusta, joka löytyy evankeliumista ja sakramenteista.
Olen itse aika vahvasti vaihtoehdon numero yksi miehiä. Lähtökohtaisesti ajattelen, että kristityn elämän kuuluu olla sen vaikeamman tien valitsemista. Jos on tehtävä omassa elämässä valintaa kahden vaihtoehdon välillä, useimmin oikein on se, missä minun on luovuttava jostain omastani ja kuljettava kivisempää polkua. Sitä on se kapea portti.
Meidän kirkollisessa keskustelussamme minua kuitenkin edelleen kiusaa suunnattomasti se epäsuhta, joka vallitsee suhtautumisessa samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin ja eri sukupuolta olevien uudelleen avioitumiseen. Linja yksi olisi nimittäin se aito, suoraselkäinen ja täysin yhdenpitävästi sovellettavissa oleva linja myös eronneisiin kristittyihin. Aivan yhtä lailla voidaan todeta, että kun siinä kerran poikkeuksia ruvetaan suomaan, pian vihitään ties ketä. Aivan yhtä lailla voitaisiin todeta, että olihan teille jo tarjolla se paikka jossa toteuttaa seksuaalisuutta Jumalan tahdon mukaisesti.
Syntyykin vaikutelma, että ainoa syy miksi pidättäytymistä loppuelämäksi ei tarjota avioeron kokeneille ratkaisuksi on se, että heitä on niin paljon (myös useimpien konservatiivisten kristittyjen lähipiirissä) ja koska elämä yksin on useimmille todella kurjaa ja seksuaaliset halut eivät katoa avioerossa. Nämä ihmiset halutaan sitten sulkea kirkon suojiin, osoittaa heille Kristuksen rakkautta ja myötäelämistä.
Näin siitä huolimatta, että tässä on teko, jonka Kristus itse sanoo aviorikoksen synniksi ja jonka Jumala profeetta Malakian suulla rinnastaa veritekoon, joka sulkee tekijänsä ulos alttarista. Se ei ole mitenkään vähän se. Eikö tällaistenkin Herran tahdon vastaisten avioliittoon vihkimisten toimituspaikkoja olisi perusteltua karttaa?
Olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että ehkä te, jotka olette päätyneet puoltamaan linjaa numero kaksi suhteessa näihin avioeron kokeneisiin sisariin ja veljiin olette olleet kuitenkin viisaita. Olette halunneet tuoda heidät Kristuksen tykö ja pitää evankeliumin ja sakramenttien äärellä. Ja olette nähneet Jumalan hyvyyttä heidän uudessa avioliitossaan, vaikka faktisesti Herran sanojen näkökulmasta se olisikin synnissä elämistä.
Onkohan myös linjalle kaksi olemassa siis perusteensa tässäkin ketjussa käsiteltävässä asiassa?
Eikö eronneiden vihkiminen kuitenkin sisällä - Kristukseen uskovien tapauksessa - katumuksen mahdollisuuden? Uskovat tietävät että ehkä jo eroon johtaneet syyt ovat myös heidän syntisyytensä seurausta. Uskovat uudelleen avioituvat ovat myös hyvässä tapauksessa tietoisia siitä ettei uusi aloitus pyyhi pois epäonnistuneen liiton seurauksia. On varmasti paljon kannettavaa näillä ihmisillä, paljon syitä hakeutua anteeksiantoa anomaan.
Homoseksuaalisen liiton luonne ei taida olla sama. Kirkkoa pyydetään siinä hyväksymään se mitä Raamattu ja kirkon perinne ei tunnusta ja mikä on jo luonnollisen järjen mukaan väärin ja kristityn kannalta myös vastoin luomista. Ei ole kaduttavaa eikä pienemmän pahan etsimistä vaan päinvastoin Jumalan luomisen kiistämistä ja oikeuden ottamista.
Uusiin naimisiin menneet uskovat hyvässä tapauksessa siis elävät synnin ja armon tunnossa tässä elämän alueessa. Homohäitä haluavat eivät sitä armoa tarvitse koska heille on papisto vastoin Raamattua opettamassa että syntiä ei ole siinä missä ennen uskottiin olevan.
Kukaan ei enää Suomessa tarvitse lupaa elääkseen kenen kanssa tahtoo. Kirkko ei sitä enää kysele eikä yhteiskunta. Kysymys homoliittojen kirkossa juhlimisesta on siis nimenomaan uuden moraalisen asian, uuden asetuksen luomisesta.
Näistä kommenteista huolimatta on hyvä että pidät asian tätä puolta yllä. Vaikka eronneiden vihkiminen ei rinnastu täysin homovihkimiseen, konservatiivien on syytä muistaa nöyryys ja oman piirinsä todellisuus.
Herätysliikkeiden tulisi opettaa selvemmin ja useammin avioerosta, avoliitosta, koko alueesta. Ottaen kaikki näkökulmat huomioon.
@Diakoni , haluatko avata vielä tuota miksi käytät epäjumalanpalvelusta terminä joka nyt rajaa homovihkimisiä sallivat kirkkotilat ulos omasta elämästäsi? Olen tottunut lukemaan enemmän synnistä ja Jumalan sanan vastustamisesta tuossa kohtaa. Epäjumalanpalvelus on astetta vahvempi sana.
Haureus liittyi hyvin usein myös epäjumalanpalvelukseen etenkin Vanhan testamentin aikoina, miksei nykyäänkin. Ja lisäksi synnin hyväksyminen Jumalan tahtona on jos mikä epäjumalanpalvelusta.
Näissä syntiasioissa on kyllä tällainenkin puoli: siinä ei ole mitään uutta, että ev.lut. kirkossa vallitsee keskenään eriäviä käsityksiä siitä, mikä on syntiä. Herätysliikepiireissäkin, konservatiivisemman väen ja herätysliikkeiden työntekijöiden kesken, on tällaisia asioita. Vaikka synti on vakava asia, eikä syntiä saa puolustella eikä toisaalta myöskään väittää synniksi sellaista joka ei sitä ole, niin tämän asian kanssa kuitenkin eletään. Olisi tosi hankalaakin edes pyrkiä sellaiseen tilanteeseen, jossa kirkkokunnan sisällä syntikäsityksessä ei saisi olla mitään eroja. Edelleen en oikein saa kiinni siitä, miksi juuri tämä syntikysymys on sellainen, jonka mukaan rajalinjat vedetään ja otetaan tiukka retoriikka käyttöön puolin ja toisin. Kyseessä on kuitenkin täysin kiistämättömästi marginaalinen asia siinä mielessä, että suurin osa ihmisistä ei ole kiinnostunut solmimaan homoavioliittoa. Moni muu syntikysymys, kuten vaikkapa juuri se eronneiden vihkiminen, koskettaa paljon useampia ihmisiä, mutta näkemyserot niissä hyväksytään.
Raamattu itse mahdollistaa variaation suhtautumisessa eronneiden vihkimiseen, homoliitoille sen sijaan ei löydy sieltä tukea. Ja vaikka herätysliikkeissä esim. eronneita on vihitty niin kyllä asian vaikeus myönnetään. Emme me tiedä, mitä keskusteluita kenenkin kanssa käydään ennen vihkimistä.
On totta, että varsinkin historiassa herätysliikkeet ovat kutsuneet synneiksi asioita, joita kirkon johdossa ei ole pidetty synteinä, ja joihinkin synteihin on suhtauduttu lepsummin. Nyt kuitenkin yhtä Raamatussa selkeästi syntisenä pidettyä toimintaa lakataan pitämästä syntinä lainkaan, se nostetaan hyväksyttäväksi elämäntavaksi ja sitä halutaan juhlistaa ja kunnioittaa kirkollisella toimituksella. Tämän myötä asiasta ei oikeastaan voi puhua kirkossa syntinä. Se väkisinkin vaikuttaa laajemmin raamattukäsitykseen ja muun muassa siten laajemminkin seurakuntiin ja kirkkoon, myös opetuksessa muihin asioihin liittyen, kuten aiemmin on ollut puhetta. Eli kyllä se koskettaa muitakin kuin niitä, jotka tällaisen liiton haluavat solmia.
Ei tämä asia muutu marginaaliseksi sillä, että sitä sellaiseksi kutsutaan. Lisäksi lankeemus jossain muussa asiassa ei anna meille oikeutta poiketa vielä enemmän Jumalan tahdosta.
Kontekstina on se, että Malakian kirjassa syytetään papistoa siitä, että se on rikkonut teoillaan Jumalan kanssa tehtyä liittoa (Mal 2:1-10) vastaan monin tavoin; kelvottomalla uhraamisella (Mal 1:6-14), menemällä naimisiin vieraiden kansojen muita jumalia palvelleiden naisten kanssa (Mal 2:11), ja mm. hylkäämällä ajan edettyä vaimonsa, jonka kanssa on nuorena mennyt naimisiin (Mal 2:15-16). Kohdassa tavallaan yhdistyy se, että papisto on hylännyt ylipäätään liiton Jumalan kanssa ja Herran todistaman avioliiton (mm. Mal 2:14). Kummankin liiton hylkäämistä pidetään huonona asiana.
Meidän kirkollisessa keskustelussamme minua kuitenkin edelleen kiusaa suunnattomasti se epäsuhta, joka vallitsee suhtautumisessa samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin ja eri sukupuolta olevien uudelleen avioitumiseen. Linja yksi olisi nimittäin se aito, suoraselkäinen ja täysin yhdenpitävästi sovellettavissa oleva linja myös eronneisiin kristittyihin. Aivan yhtä lailla voidaan todeta, että kun siinä kerran poikkeuksia ruvetaan suomaan, pian vihitään ties ketä. Aivan yhtä lailla voitaisiin todeta, että olihan teille jo tarjolla se paikka jossa toteuttaa seksuaalisuutta Jumalan tahdon mukaisesti.
Taustahan tässä on myös se, että kirkosta on tiputettu seurakuntatöistä pois jo ne, jotka eivät uudelleenvihkimisiin suostu, vaan olisivat halunneet rajata työtehtävänsä niin, että sellainen tehtävä ei voi tulla vastaan. Aikoinaan uudelleenvihkimysten tultua osa kirkon henkilöstöstä kieltäytyi uudelleenvihkimistyötehtävistä, ja tehtäviä myös jossain määrin sitten työjärjestelyin hoideltiin niin, että osan ei näitä tehtäviä tarvinnut alkaa tehdä. Sitten systemaattisesti uusi henkilökunta rekrytoitiin seurakuntiin niin, että työtehtävistä kieltäytyjiä ei rekrytoitu. Koskee paitsi papistoa, myös kanttoreita ja suntioita.
Suostumus eronneiden vihkimisissä palvelemiseen on ollut rektytoinneissa seurakunnissa jo vuosikymmeniä seurakuntavirkojen saamisen käytännön ehtona. Josta on seurannut se, että ne, jotka vakaumuksellisesti ovat ajatelleet, etteivät voi osallistua kategorisesti eronneiden vihkimisiin, eivät ole voineet enää saada töitä seurakunnista, vaan ovat joko päätyneet töihin muille aloille tai päätyneet esimerkiksi järjestötöihin. Kirkon sisällä eronneiden vihkimisiin kriittisemmin suhtautuvista jotkut ovat työllistyneet diakoneiksi tai nuorisotyöntekijöiksi, joissa tehtävissä vihkimisiä ei tule työtehtävänä vastaan. Samalla vähitellen on käynyt niin, että kirkon työntekijöiden muukin oppi on muuttunut, koska avioliittokantojen mukana myös niitä näkökantoja, jotka ovat johtaneet uudelleen avioitumiseen kriittisemmin suhtautumiseen, on sivuvaikutuksena vaiennettu rekrytointipäätösten kautta. Muiden kuin vain miesten ja naisten avioliittojen asiasta näyttää muodostuvan ja osin jo joissain seurakunnissa muodostuneen vastaava rekrytointikriteeri useisin seurakunnallisiin työtehtäviin, joka todennäköisesti tulee muuttamaan kirkon työntekijäkunnan kokonaisopetusta keskeisesti muiltakin osin.
Yhteenveto
Olen elänyt ja elän yhä sellaisessa kulttuurisessa ympäristössä, jossa avioeroihin ja kirkolliseen uudelleen avioitumiseen ennen puolison kuolemaa on suhtauduttu kriittisesti. Elän ilmeisesti tältä osin erilaisessa kokemuksellisessa kuplassa kuin tällä hetkellä aika moni muu.
Ei kylläkään. Asia on varsin selkeä.
Se jumala jolta pyydetään siunausta samaa sukupuolta olevien liitolle ei ole sama Jumala kuin se jota kirkossamme rukoillaan. Kristittyjen Jumala ei tällaista siunausta tunne.
Aina syntiä tehdessämme palvelemme epäjumalaa. Siunauksen pyytäminen samaa sukupuolta olevien suhteelle on epäjumalanpalvelusta, sillä se on jotakin jota Jumala ei halua. Silloin myös paikka jossa näin tehdään luvan kanssa, on epäjumalanpalveluksen paikka.
Yleisesti. Kohtaan työssäni homoseksuaaleja eikä asia ole minulle mikään ongelma. Kirkossamme suhtaudun homopareihin samalla tavalla kuin avopareihin. Eli en mitenkään poikkeavasti. Avopareille ei ole siunausta koska he eivät sitä halua ja samaa sukupuolta oleville ei ole siunausta koska Jumala siunaa miesten ja naisten väliset liitot, eikä Jumalalla ole muuta siunausta avioliitolle. Jokainen voi silti tulla siunattavaksi kirkkoon.
Kyseessä ei ole asia jota olisi suunnattu homoseksuaaleja vastaan. Siunauksen pyytäminen samaa sukupuolta olevien liitolle on sama asia kuin jos vaatisi oikeakätiselle suunnitellun mailan soveltuvan vasenkätiselle jääkiekossa. Se ei vaan ole sitä varten.
Pastoraalisesti olisi vain viisainta vastata samaa sukupuolta olevien aikomukselle, että “Meillä ei ole siunausta teitä varten. Se ei tarkoita että olisitte vähemmän arvoisia Jumalalle. Jumala voi siunata jokaista ihmistä, mutta ei kaikkea mitä ihminen tekee. Ja koska ette ole jumalia, niin tekemisenne ei määrittele teitä. Siksi se että suhteellenne ei ole siunausta, ei ole kannanotto teitä vastaan.”
Jos avioerossa toinen on jätetty osapuoli, siis se joka olisi halunnut jatkaa liittoa, niin häneltä ei voida kieltää avioitumista uudestaan.
Tietenkin se on tärkeä asia. Ja samalla on sanottava että siihen ei kuulu se että minun omat haluni on hyväksyttävä tämän kanssa. Se että Jumala ei halua siunata liittoani, ei ole este halulleni seurata Kristusta. Jos on, niin silloin olen samassa jamassa kuin rikas nuorukainen joka halusi seurata Kristusta. Kristuksen seuraaminen ei ole omien halujeni hyväksymistä ehtona Kristuksen seuraamiselle.
Eli olen ykköslinjan miehiä itsekin. Ja Tampereen päätös oli pastoraalisesti katastrofaalinen. Sillä se on juuri sitä ehdotetaan kivaa oikotietä, eikä Herran valitsemaa uraa. Poistetaan kaikki esteet ihmisen tieltä, levennetään tietä, sanotaan että se mikä oli ennen syntiä ei ole sitä enää, Jumala ei piittaa, rakkaus voittaa kaiken, levennetään tietä niin paljon että kuvitellaan voivamme livahtaa Kristuksen ohi.
Menisiköhän Tampereella läpi ehdotus seurakunnan tilojen avaamisesta vanhan virkakannan edustajien jumalanpalveluksille. Jos ei mene, kirkollisesti oikeaoppisena asiana, niin luopumus on enemmän kuin selvä.
Noh, tammikuussa alkaa uudet opinnot joilla pärjää kun kirkko savustaa pihalle.
D
No, yhdeksän hiippakunnan pappia ovat toki hiippakunnan pappeja - mutta ymmärtääkseni noista yhdeksästä neljä on eläkkeellä, kolme SLEY:n ja KL:n palveluksessa ja vain kaksi seurakuntavirassa. 
Julkaisin juuri hartauskirjan “Kaunis pyhä”, mihin kirjoitin myös avioliittoteologiaa. Julkaistakoon tuo teksti tässäkin, kun siteeraan samaa Raamatun kohtaa ja kirjoitan ekumeenisesti roomalaiskatoliseen kirkkoon päin. Tekstiin liittyvän kuvan voi nähdä täällä.
Kanadalaisen taiteilijan ja Kristuksen morsiamen Noharan maalaus kuvaa roomalaiskatolista avioliiton sakramenttia. Teoksen nimi “As I Have Loved You” siteeraa Jeesuksen sanoja ja yhdistää siten aviopuolisoiden rakkauden Jeesuksen ja opetuslasten rakkauteen. Paavali kirjoittaa vastaavasti: ”Vaimot, suostukaa miehenne tahtoon niin kuin Herran tahtoon – miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristus rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta.” Sulhanen ja morsian ovat kuva Kristuksesta ja kirkosta, hääjuhla taivaasta. Teos kuvaa auringonkehrällä koristeltua astiaa, monstranssia, jonka sisällä on ehtoollisleipä, Kristuksen ruumis. Tästä lähtevät säteet kuvaavat Kristuksen kylkihaavan verta ja vettä, jumalallista armoa roomalaiskatolisen pyhimyksen ja nunnan Faustina Kowalskan näyn mukaisesti. Nohara kertoo kuinka ehtoollisessa ja avioliitossa kahdesta tulee yksi uhrautumisen ja rakkauden tekona.
Tulisiko kirkollinen vihkiminen laajentaa samaa sukupuolta oleville pareille? Väylä tähän on avattu: Eduskunta on hyväksynyt sukupuolineutraalin avioliittolain sekä aikuisten mahdollisuuden vaihtaa sukupuolensa hakemus täyttämällä. Monissa seurakunnissa vihitään jo samaa sukupuolta olevia pareja, kirkon uusien avioliittorukouksien sanavalinnat häivyttävät miehen ja naisen pois ja turvallisen tilan periaatteet kehottavat vaikenemaan sukupuoliin ja seksuaalisuuteen liittyvistä oletuksista ja tuomioista. Kristillinen avioliitto rajautuu kuitenkin miehen ja naisen välille. Jeesuksen vahvistamana luomiskertomuksen perustelu on luonnollinen: vain mies ja nainen voivat tulla yhdeksi lihaksi ja saada lapsia. Kristittyjen ei tule mukautua tämän maailman menoon vaan kantaa ristinsä ja ottaa vastaan maailman viha.
2000-luvun keskustelua samaa sukupuolta olevien parien avioliitosta on edeltänyt kirkon satavuotinen debatti avioeron ja uudelleenavioitumisen käytänteistä. Kirkko on yrittänyt pitää kiinni yksilöiden oikeuksista sekä Raamatun sanasta samalla kun yhä useampi pari jää tulematta alttarille. Pyhä ja elinikäinen avioliitto tulisi palauttaa kunniaan. Tässä toteutuvat turva, ilo ja rakkaus lapsille ja puolisoille. Liiton rikkominen on synti. Malakian kirja julistaa: ”Minä vihaan eroa, sanoo Herra, Israelin Jumala”. Avioeron ja sen seuraukset kokeneena en voisi keksiä parempaa kiteytystä. Lain jyrkkyys on tarkoitettu suojaksi. Se ei vähennä sielunhoidon tarvetta tai tarjoamista. Tulee myös muistaa, ettei avioeron tai uudelleenavioitumisen kielto ole ehdoton tunnustuskirjojen valossa. Haureus voi antaa syyn eroon. Hylätty osapuoli saa mennä uudelleen naimisiin.
Luterilaisuudessa sakramentit on rajattu kasteeseen ja ehtoolliseen, sillä niillä on pelastava vaikutus. Avioliiton sakramentaalisuus sopii kuitenkin luterilaisuuteen hyväksyessämme käsityksen avioliitosta Kristuksen ja seurakunnan kuvana. Kysymys on siitä, kuinka lujasti tahdomme sitoa avioliiton Jumalan valtakuntaan. Avioliitto on rakkauden ja kilvoittelun kutsumus. Noharan maalaus välittää puhtaan valkoisen armon keskeisyyden avioliitossa. Kastemekon tavoin morsiamen hääasu kuvaa Jumalan armoa ja Kristuksen viattomuutta, joka peittää kaikki syntimme.
On tarpeetonta liioittelua sanoa, että kaikki mitä Jumala ei halua on suorastaan epäjumalanpalvelusta. Näin väitän, vaikka olenkin kanssasi samaa mieltä siitä, että Jumala ei halua homoseksuaalisia suhteita. Jos liian moni asia määritellään epäjumalanpalvelukseksi, vaarana on, että koko asiaan lakataan suhtautumasta vakavasti.
Näin. Ja myös niin, että jos Jumalalta pyytää vääriä asioita, ei tarkoita että rukoilisi silloin väärää jumalaa.
Noinkohan?
Luuk. 16:18
Jokainen, joka hylkää vaimonsa ja nai toisen, tekee aviorikoksen, ja samoin tekee aviorikoksen se, joka nai miehensä hylkäämän naisen.
Eihän se katumus poista sitä, että uusi avioliitto on synnissä elämistä. Siksi ennen paavi Fransiskusta siviiliavioliittoon menneet eronneet on suljettu ulos ehtoolliselta kirkkokurin perusteella. Nyttemmin heidän on sallittu ripittäytyä ja sen jälkeen osallistua ehtoolliselle, vaikkeivat ehkä eläisikään aina kuin “veli ja sisar”.
Jos tämä kaikki kuulostaa armottomalta, kehotan teitä pohtimaan miten samaa sukupuolta oleviin seksuaalista vetoa kokevat tuntevat asian.
Ja kyllä, olen sitä mieltä että avioliitto käsitteellisesti tarkoittaa tasan tarkkaan vain ja ainoastaan miehen ja naisen välistä, lasten saamiselle avointa elinikäistä ja julkista sitoutumista, joka on samalla vertauskuva Kristuksen ja hänen kirkkonsa välisestä suhteesta. Uskon myös avioliitossa toteutuvan jonkinlaisen ontologisen yhtymyksen, jota “yhdeksi lihaksi” tuleminen on.
Laitoin tykkäyksen, vaikka tuossa määritelmässä onkin yksi kohta jota en allekirjoita, eli tuo avoimuus lasten saamiselle. Se ei ole mun mielestä raamatullinen vaatimus. (Paitsi jos sillä tarkoitetaan pelkästään sitä, että ei aio tehdä aborttia, mahdollisesti tietyt painavat poikkeukset poislukien. Sen sijaan pitäisin mahdollisena vahinkolapsen antamista adoptioon.) Mutta ontologinen yhtymys taas on mun kokemusperäisen fiilispohjan nojalla tosiasia. Avioliitto on jotain tosi syvää.
Näen myös niin, että uuden avioliiton mahdollistaminen murtaa tämän syvän yhteyden ja tekee eroamisen helpoksi. Kun uusi avioliitto on ookoo, mietitään vaikeuksien tullen tilannetta ikään kuin työpaikan vaihtoa: jos nyt jätän tämän puolison, niin kuinkahan todennäköisesti löydän paremman tilalle? Kun taas uusi avioliitto ei ole lähtökohtaisesti ookoo, on pohdinta enemmän samaa kuin suhteessa perheenjäseniin: onko tämä minun ainoa mahdollinen puolisoni siinä määrin siedettävä henkilö, että hänen kanssaan voisi jatkossakin olla tekemisissä? Se, jos nähdään harvojen poikkeusten mahdollisuus yksittäistapauksissa, ei vielä muuta koko kuviota, mutta eronneiden rutiininomainen uudelleen vihkiminen muuttaa.
Joten koko ev.lut. kirkon avioliitto-opetus on rikki. Vihitään pettäjät ja jättäjät, vihitään sarjaeroajat, vihitään vaikka vaimonhakkaajat. Jos virheellisen avioliitto-opetuksen takia koko kirkko pitää hylätä, olisi se pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Joku sanoo tähän, että kyllä tämä homohomma on Ihan Eri Asia. Ei kai sellaisen ajatuksen taustalla ole kuitenkaan se, että synnin tiukka tuomitseminen on paljon helpompaa silloin, kun asia ei millään tavalla koske itseä eikä itsen kaltaisia ihmisiä?
Tarkalleen ottaen en sanonut että kaikki mitä Jumala ei halua, on epäjumalanpalvelusta. Mutta kyllä. Synti on epäjumalanpalvelusta. Siinä jokin korotetaan Jumalan tahdon yläpuolelle.
Vihkimisasiaan tämä sopii erityisen hyvin tässä kontekstissa kun ollaan vielä Herran huoneessa.
D