Kirkon mariaaninen ja petriininen aspekti

Oppi
, ,
43

Jätin tämän oikeastaan tarkoituksella käsittelemättä, koska konteksti oli kirkon yhtenäisyyden ja skisman käsite kirkkoisien teologiassa. Silloin kirkkoa ei ymmärretty kirkkokuntarajat ylittäväksi kokonaisuudeksi, vaan jos ei ollut yhteydessä yhteen kirkkoon, joka leviää yli maanpiirin, oli skismassa. Kirkkoon kuuluminen osoitettiin muun muassa vaihtamalla erityisiä kirjeitä, niin sanottuja yhteydenkirjeitä tai rauhankirjeitä, joissa todettiin, että tietty piispa hallitsee jotakin hiippakuntaa yhteydessä katoliseen kirkkoon.

Kirkko-oppia pidän luterilaisuuden heikkona kohtana. Jotkut protestantit uskovat suureen lankeemukseen, joka tapahtui hyvin varhain, ja näin muun muassa kirkkoisien käsitykset olivat jo turmeltuneita, ja totuus löydettiin Raamatusta pitkien aikojen kuluttua. Luterilaisuus ei periaatteessa ole tällaista vaan kunnioittaa historiaa ja kirkkoisiä. Luterilaisuus myös esittää olevansa katolisen uskon oikea tulkinta. Koska uskontunnustuksissa tunnustetaan uskoa yhteen katoliseen kirkkoon, tälle piti kehittää jokin selitys. Koska luterilaisuudella ei ollut jatkuvaa piispojen ketjua tai maailmanlaajuista yhteyden verkostoa, kohta piti selittää tarkoittamaan näkymätöntä kristittyjen yhteyttä. Muutoin usko yhteen maailmanlaajuiseen kirkkoon, jonka uskovat jakavat saman ehtoollisyhteyden, olisi ollut sekä Raamatun että kirkkohistorian perusteella uskottavampi vaihtoehto.

Aiemmin viittasin Efesolaiskirjeeseen, että on yksi ruumis, yksi usko, yksi toivo ja niin edelleen. Katolinen kirkko on Kristuksen ruumis ja kaikkien ihmisten pelastuksen väline. Kukaan ei voi pelastua muuten kuin sen toivon perusteella, jota katolinen kirkko julistaa. Jos kuitenkaan ei ole tahallaan erossa katolisen kirkon täydestä yhteydestä, voi eri tavoin päästä osalliseksi tästä toivosta.

4 tykkäystä
44

Mielenkiintoinen tieto, koska olen päätynyt samaan lukemalla apostolisten isien kirjoituksia, joista näkyy, miten kauas ja miten lyhyessä ajassa ajauduttiin eroon apostolien opista.

Samaan tulkintaan tosin päätyy lukemalla evankeliumeja sekä apostolien kirjeitä.

1 tykkäys
45

Juholle se, että luterilaiset johtavat teologit jo varhain kirkkoisiä lukiessaan (erit. Chemnitz) löysivät näiltä eri näkemyksiä asioihin. Ensimmäisten vuosisatojen isät eivät olleet täysin homogeeninen joukko niin kuin voisi päätellä kommenteista, joissa ylimalkaisesti viitataan “pyhien isien yksimielisyyteen”. Vaikka kirkossa oli ollut suuri yksimielisyys uskosta, eriäväisyyksiäkin löytyi, mikä vaati luterilaisilta teologeilta selvitystä siihen, mistä löytyy kirkon oppi ja miksi. Yksittäisissä asioissa saattoi sadan-parinsadan vuoden aikana kristikunnan eri puolilla eri henkilöillä esiintyä erisävyisiä kommentteja vaikkapa paaston ulkonaisten seikkojen, sen motiivien ja asian pakollisuuden suhteen.

Luterilaisten hermeneutiikalta tässä alkuvuosisatojen tekstien tulkinnassa puuttui rajaton usko siihen, että mikäli “kehitys” asioissa on tapahtunut kirkon sisällä, se on tae siitä, että kehitys olisi ollut oikea. Vanhassa liitossakin oli monenlaista inhimilistä traditiota, ja ihmisiähän kirkon sisälläkin ollaan. Tosi Kirkon rajaaminen ei siksi ole aivan niin selkeä kuin se tuttu Venetsian valtioon vertaaminen, koska myös sisältökysymykset ratkaisevat.

Kirkolliskokouksessa olleelta naispapilta oli eilisessä sanomalehdessä kommentti, jossa tämä totesi, miten homojen vihkiminen on “itsestäänselvyys” (sori että aina tätä homoasiaa, mutta asia nyt vaan on niin pinnalla). Olisi varmaan aivan mahdollista, että joku liberaaliluterilainen perustelisi nykymyönteistä linjaa sanoen, että homovihkiminen on “lutherilais-chemnitziläis-gerhardilaista traditiota” sen perusteella, että heidän oppisysteeminsä jokin sisäinen sävy, teologinen logiikka tai “kokonaisuus” mahdollistaisi sen. Samankaltaista selityshenkeä luterilainen selittäjä voi nähdä siinä, miten jotakin käytäntöjä voidaan suurissa kirkkokunnissa väittää “apostolisiksi”, vaikka eksplisiittiset opetukset asiasta loistavat poissaolollaan. Sellaista puntaroidessa joutuu miettimään sitä, mitä kirkon käsite pitää sisällään, jos se ei ole apostolinen sillä lailla, että se voidaan luontevasti noutaa itse apostolien kirjoituksista.

2 tykkäystä
46

Minusta tämä ei ole noin monimutkainen asia. Jos mietit vaikkapa omien isovanhempiesi tai vanhempiesi jotain perinteitä, esim. joulunviettoon liittyen, niin on selvää, että on monia tapoja ja käytäntöjä, joista he ovat pitäneet kiinni ilman että ovat kirjanneet tapojaan kirjalliseen muotoon. Samalla tavalla kirkossa on paljon apostolisia käytäntöjä ja traditioita, jotka ovat välittyneet suullisena perimätietona. Ne ovat silti aivan yhtä apostolisia kuin kirjoitetutkin traditiot. Kirkon usko on ELÄMÄÄ, ei mikään sanallinen luettelo siitä, miten pitää toimia missäkin tilanteessa.

Aikana, jolloin oli paljon erilaisia pakanauskontoja ja filosofioita, tämä uskon elämäntapa-näkökulma korostui: kun eli kirkon yhteydessä, oppi tietämään, että asiat tehdään tietyllä tavalla, kun taas muissa yhteisöissä tehdään toisin. Taipumus epäillä suullisen perimätiedon apostolisuutta on tullut vasta aikana, jolloin kirjapainotaito on yleistynyt ja kuka tahansa on voinut hankkia kirkon käyttämiä kirjoja ja väännellä niissä olevia asioita oman mielensä mukaan ja “imitoida” kirkon käytäntöjä sen mukaan mitä on etäältä nähnyt, itse lukemastaan tulkinnut ja mielikuvituksessaan päätellyt.

Nykyään esim. pelkästään televisota katsomalla näkisi välähdyksiä kristillisistä toimituksista sen verran, että voisi rekonstruoida jonkinlaisen pseudokirkollisen jumalanpalveluksen, jossa olisi ihan oikeannäköisiä elementtejä. Mutta ei näin ollut aikana, jolloin kristittyjä vainottiin ja suuren keskinäisen luottamuksen vallitessa kokoonnuttiin salassa jossain katakombissa. Silloin apostolisen tradition saattoi omaksua vain kirkon yhteydessä elämällä ja osallistumalla. Edes kirjoja ei ollut vapaasti tarjolla.

Jos uskoo kirjojen säilytetyn ja välitetyn oikein, niin on kummallista, jos ei usko kaiken muun niiden ympärillä tulleen välitetyksi oikein. Kun miettii, millaisella tarkkuudella ekum. kirkolliskokoukset tarkastelivat oppia ja pitivät kiinni siitä, minkä olivat apostoleilta saaneet, niin olisi hyvin erikoista, jos he eivät olisi suhtautuneet samalla tarkkuudella myös ei-kirjallisiin käytäntöihin. Omat mielikuvat siitä, miten “kyllä he varmasti vääristelivät käytäntöjä ja keksivät omia oppeja”, ei riitä.

Me emme voi rajata apostolisuutta pelkästään kirjoitettuihin asioihin, koska apostolitkaan eivät tehneet niin. Mutta tässä pitää etsiä sitä, mikä on muuttumatonta ja pysyvää - ja se ei taatusti löydy sieltä, missä keksimällä keksitään tangomessuja, klovnimessuja, teknomessuja, suomirockmessuja, Juice-messuja jne.

47

Kirjoittamattomat traditiot voivat olla ihan ok. Jos traditio luo käytännön, jota ei luontevasti voi johtaa apostoleihin, se herättää epäilyksiä. Minusta tällainen epäily on hengellisesti tervettä. Jos kirkko ensinnäkin hyväksyi apostoliset kirjoitukset kaanoniksi varsin myöhään, kummastuttaa, miksi siihen ei valittu yhtään sellaisia kirjoituksia, joista kiistatta kävisi ilmi vaikkapa se, miten tärkeä Maria, muut pyhät ja heidän avuksi huutamisensa, reliikit, tarkat paastosäännöt jne. olivat Pietarin, Paavalin, Johanneksen ja heidän aikansa kirkon spiritualiteetissa. Luulisi, että sellainen kirjoitus olisi myöhemmän kirkon toimesta väännetty kaanonin joukkoon vaikka väkisin. Apostolithan suurella vaivannäöllä tahtoivat ohjata kirkkoa kirjoituksin siihen apostoliseen totuuteen, jota opettamaan heidät oli asetettu. Miksi paljon tärkeää olisi jätetty kirjallisesti mainitsematta, se kun oli normitapa alussa tuoda julki apostolinen oppi? Se, että kirkolle (ja pelastukselle) välttämätöntä uskonoppia olisi alussa säilynyt pari-kolmesataa vuotta vain jonkinlaisena “suullisena kaanonina”, ei tunnu uskottavalta.

3 tykkäystä
48

Minusta tuo ei pidä paikkaansa, kun valtaosa apostoleista ei kirjoittanut yhtään mitään - tai jos kirjoittikin, niin niitä ei säilytetty. Pikemminkin on niin, että kirjoittaminen oli poikkeuksellista ja että vain muutama apostoli harvoin teki niin. Missään tapauksessa kirjoittaminen ei ollut se tapa, jolla kirkon uskon sisältöjä välitettiin eteenpäin. Ei esim. ole yhtään apostolien kirjallista dokumenttia siitä, että mitä liturgiassa tulee laulaa. Silti niissä laulettiin, ja paljon nykyistä pidempään. Jumalanpalveluksiin ei kokoonnuttu minuuttiaikataululla niin kuin nykyään, vaan joitain osallistujia saatettiin joutua odottamaan tuntikausiakin ja odotusaika kulutettiin mm. laulamalla. Silti ei katsottu tarpeelliseksi kirjoittaa, että mitä sopii laulaa ja mitä ei. Laulut oppi vain osallistumalla.

49

“Missään tapauksessa kirjoittaminen ei ollut se tapa, jolla kirkon uskon sisältöjä välitettiin eteenpäin” Vai ei missään tapauksessa… Retoriikkaa, luulen ma.

Kummana pysyy se, miksi noihin kanonisiin kirjoituksiin ei sisälly sitä, mitä odottaisi, sikäli kuin ne puuttuvat asiat ovat apostolisia. Kirjoittamattomia traditioita saa olla laulamisista ja liturgisista väreistä ja muusta, koska sellaiset kuuluvat ulkoisen järjestyksen asioihin. Uskonopillisesti kiistanalaisissa asioissa on luterilaiselta kannalta kyse tärkeämmästä kuin tuollaiset pikkuseikat, joita voi muuttaa tai olla muuttamatta.

1 tykkäys
50

Jos aihe kiinnostaa, voidaan avata kriittiselle puolelle ketju suuresta lankeemuksesta. Tunnen asian hyvin, koska olen keskustellut siitä mormonien kanssa.
Lisäys: tarkastin, että oikea termi onkin suuri luopumus.

1 tykkäys
51

Katolinen kirkko ei voinut valita kanonisiksi kirjoituksiksi mitä tahansa, vaan valinnassa tunnistettiin kirjoitukset, jotka Jumala on inspiroinut (näin esim. Providentissimus Deus, 20). Pelkkä virheetön sisältö tai kirkon hyväksyntä ei olisi riittänyt.

Hyvä kysymys on, miksi Raamatussa on sitten epäselvyyksiä ja asioita, joita ei ole tarkasti kuvattu. Augustinus oli sitä mieltä, että Raamatun epäselvyydet opettavat nöyryyttä, koska ihmisten on tutkittava Raamatun oikeaa merkitystä. Toisaalta voi kuulua Jumalan sallimukseen, että kristityillä on erimielisyyksiä: “Täytyyhän teillä ollakin keskuudessanne ryhmäkuntia, jotta nähtäisiin, ketkä teistä osoittautuvat luotettaviksi.” (1 Kor 11:19)
“Samaa hän sanoo kaikissa kirjeissään, joissa puhuu näistä asioista. Niissä tosin on yhtä ja toista vaikeatajuista, mitä tietämättömät ja haihattelevat ihmiset omaksi tuhokseen vääristelevät niin kuin kaikkia muitakin pyhiä kirjoituksia.” (2 Piet 3:16)

Erilaiset harhaoppiset ovat voineet vedota Raamattuun oppinsa tueksi.

Esimerkiksi areiolaiset: “Meillä on vain yksi Jumala, Isä. Hänestä on kaikki lähtöisin, ja hänen luokseen olemme matkalla.” (1 Kor 8:6)
Novatiolaiset: “Jos me näet teemme syntiä ehdoin tahdoin, senkin jälkeen, kun olemme oppineet tuntemaan totuuden, ei ole enää mitään uhria syntiemme sovitukseksi. Ei ole muuta kuin kauhea tuomion odotus ja ahnas tuli, joka nielee Jumalaa uhmaavat.” (Hepr 10:26-27)
Donatolaiset: “Herra on kaukana jumalattomista, mutta vanhurskaiden rukouksen hän kuulee.” (San 15:8)

Eivät nämäkään sanat sattumalta ole Raamattuun päätyneet, vaan Jumala on tiennyt, että niistä tulee eriseuroja. Silti Jumala on tahtonut, että on vain yksi Kristuksen ruumis, jossa kaikki voivat elää sovussa ja olla opissa yksimielisiä.

Ei ehkä ole tarkoituskaan, että Raamatusta tai historiallisista lähteistä voisi saada varmaa tietoa: Mutta tieto tekee ylpeäksi, rakkaus sen sijaan rakentaa. (1 Kor 8:1)
Rakkaus taas on muun muassa kirkon yhtenäisyyden säilyttämistä: “Auttakoon rakkaus teitä tulemaan toimeen keskenänne.” (Ef 4:2) Tätä jaettahan seuraa jo edellä mainitut kehotukset pysyä sovussa yhdessä uskossa ja Kristuksen ruumiissa. Jos joku kuitenkin tietojensa perusteella on sitä mieltä, että voi toimia kirkon yhtenäisyyttä vastaan, häneen voi soveltaa Paavalin sanaa: “Jos joku luulee tietävänsä jotakin, hänellä ei vielä ole oikeaa tietoa.” (1 Kor 8:2) Rakkaus sen sijaan on kärsivällinen ja nöyrä ja voi uskoen luottaa, että kirkossa totuus voittaa, vaikka ensin olisi ollut toista mieltä.

52

Juhon esitys on kyllä ansiokas. Luterilainenkin on sitä mieltä, että rakkauteen kuuluu kirkon yhtenäisyyden säilyttäminen - jos mahdollista. Ne syyt, jotka aiheuttivat hajaannuksen, ovat kyllä olleet yleisesti tiedossa jo 1500-luvulla.

Muuten, jos Raamatusta ammennettu varma tieto tekee “ylpeäksi”, niin miksei kirkon opetusviralla oleva tai opetusviralta ammennettu varma tieto tee ylpeäksi?

53

Outoja tulkintoja jakeista, jotka tarkoittavat sitä, mitä niihin on kirjoitettu. Tulee mieleen, etta katolinen oppi kompuroi jatkuvasti omiin jalkoihinsa ja horjumiselle pitää löytää luonteva selitys.

Kristuksen ruumiiseen Jumala asettaa jokaisen jäsenen paikoilleen, miten tahtoo eikä siihen ole millään kirkolla tmv. mitään sanomista. Tulee tunne näitä kirjoituksia lukiessa, että katolinen kirkko on siirtänyt Jumalan paikoiltaan ja on vain kirkon tahto.

Ihmiset saavat puuhailla vapaan tahtonsa kanssa, mikä miellyttää, mutta katsokoon kukin, miten spostolien luomalle perustukselle rakentaa. Siksi myöskään mikään kohta Ut:ssa ei tue katolisen kirkon ikiomaa määritelmää sen olemisesta Kristuksen ruumis. Ei ole erivapauksia eikä -oikeuksia sen suhteen kuin on kirjoitettu.