En halua keskittyä evl.fin haukkumiseen enkä homoliittoihin, joten uusi yleisempi ketju asiasta.
Miksei kirkosta voi erota? Tässä on nyt jokin opillinen ajatus taustalla, jotta en hahmota.
No olisiko sinun helppoa erota ortodoksikirkosta?
1 tykkäys
Itse kysymykseen eroamisesta oma kantani on hämmentynyt. Kirkkoni (evlut) ei juuri nytkään oikein vastaa sitä mitä sen pitäisi olla. Jos se hyväksyy homovihkimiset, uskon sen olevan viimeinen pisara konservatiiveille ja repeiyä alkaa tapahtumaan.
Itse liittyisin jo nyt mieluiten johonkin sen konservatiivisista järjestöistä tai niiden yhteenliittymään ja suuntaisin verovarani niille. Jos siis voisin, niin liittyisin sellaiseen evankelis-luterilaiseen kirkkoon, joka muodostuisi sen nykyisten raamattu-uskollisten lähetysjärjestöjen yhteenliittymästä.
Käytännössä tämä tarkoittaisi Suomen Evlut Kansanlähetystä, Suomen Raamattuopistoa, Kylväjää, Sanansaattajia, Sleytä ja joitain muita mahdollisia halukkaita. Ilman tällaista järjestelyä antaisin kirkollisveroni jo nyt Kansanlähetyksen käyttöön, jos sellainen kotiseurakuntakäytäntö olisi mahdollinen. Nykykirkko ei ainakaan Helsingissä tunnu enää omalta.
2 tykkäystä
Kirkosta eroaminen on muuttunut ihan toisen sävyiseksi tapahtumaksi kuin >1500 vuotta sitten.
Siihen aikaan kirkosta eroaminen oli apostasiaa.
Sittemmin on ilmeisesti alettu ajattelemaan että kirkossa tapahtuu apostasiaa ja ihmiset liikkuvat paikasta toiseen vältellen apostasiaa.
En oikein tiedä mitä tästä pitäisi ajatella.
Ainakin tämä saattaa aiheuttaa jotenkin vääristynyttä ja ehkä myös haitallista suhtautumista uskoon ja kirkkoon ihmisissä. Uskosta tulee jotain mitä itse pitää määritellä oikeaksi tai vääräksi. Tämä ei kyllä millään lailla edistä sitä pyhittymisen prosessia mikä on uskon tehtävä ihmisissä.
(Katolisesta kirkosta ei voi erota muuta kuin vakuuttamalla että luopuu kristillisestä uskosta. Käytännössä kukaan toiseen kirkkokuntaan siirtyvä ei sitä tee.)
Lisään vielä ajatuksen:
Olen joskus paljon miettinyt arieolaisvuosisatoja. Ihmiset suhtautuivat silloin kirkkoon ihan toisella lailla kuin nykyään.
Tiedettiin että kiista oikeaoppisuudesta on käynnissä ja pappiskunta ja jopa seurakuntarakennukset alkoivat jakautua kiistan mukaan kahteen leiriin, mutta kirkko ei jakautunut, ihmiset eivät eronneet kirkosta ja sanoneet että se on muuttunut liikaa areiolaiseksi. He pysyivät koska ei ole muuta keinoa siihen että kirkossa säilyisi uskovat ihmiset kuin se että ihmiset pysyvät.
Miksiköhän ajat ovat muuttuneet niin että homma ei toimikaan enää näin?
2 tykkäystä
En minä nyt emotionaalista helppoutta ajatellut. Ajattelin oppia.
Kirkko ei ollut jakautunut silloin vielä moneen osaan. Toisaalta mahtoiko silloin olla mitään selkeitä jäsenrekistereitä? Ja kyllähän silloin erottiin, nimittäin toisistaan sen mukaan, missä ja kenen jumalanpalveluksissa käytiin, miten uskottiin ja keiden kanssa ja kenen toimittamaa ehtoollista vietettiin. Täytyisi itse asiassa tutustua tarkemmin yhteen kirjaan, joka kertoo myös noista ajoista ja katselee silloin tällöin hyllyssäni syyttävästi…
Tätä silti haluaisin korostaa, en sitä että kirkko on jakautunut ja että ihmiset sen takia joutuvat valitsemaan uskon ja uskon välillä.
Tällaista se ahdistava länsimainen skolastiikka on. Kirjoillekin kasvaa silmät.
1 tykkäys
Kun kohtaan jotakin joka tuntuu pahalta, iljettää, oksettaa tms, niin voin aina valita että kartanko sitä, lähdenkö pois. Koko elämälleni en vain voi tehdä niin. En voi ajatella että oman maailmani täytyy olla sellainen jossa ei olisi ikinä paha olla. Tämä kirkko ja osallisuus siitä on elämäni. Tämä minun on kohdattava. Rakkaus kirkkoa kohtaan pitää minut kirkossa, vaikka tämä kirkko näyttäisi käyttäytyvän uskottoman puolison tavoin. Niin kauan kuin Jumala sietää minun pahan oloni ja rakastaa minua pahasta olostani huolimatta, en näe syytä lähteä kirkosta.
On siinä oppi taustalla. Vanhurskauttamisoppi, kysymys siitä, saanko minä olla. Enkä tarkoita tällä sitä, että jokainen saa olla mitä haluaa siinä mielessä että ihminen saisi pitäytyä jossakin mitä Jumala ei halua. Jumala hyväksyy minut omana itsenäni silloin kun Jumala rakastaa minua siitä huolimatta millaiseksi tunnen itseni milläkin hetkellä (vihainen, surullinen, iloinen jne.), siis tunnen, ei sen perusteella mitä ajattelen, teen tai sanon tai laiminlyön. Vanhurskauttamisoppi on tässä kaikessa taustalla.
D
6 tykkäystä
Eli siis asia palautuu siihen, että kirkko palautuu soteriologiaan, jolloin ympäröivä uskonyhteisö jää muulla tasolla irrelevantiksi, jos muodolliset soteriologiset rakenteet edelleen löytyvät?
En nyt siis aidosti yritä jallittaa tai kärjistää, vaan ymmärtää. Minulla olisi tähän iso kasa köyhän miehen nojatuolipsykologisia selityksiä, mutta niiden toitottaminen ei tunnu kauhean reilulta, ja yritän kaivaa jotain vähän fiksumpaa ymmärrystä. Pakkohan tässä on joku koherentti kehikko oltava, kun uskonnollisesta yhteisöstä on kyse.
En ymmärrä mitä tarkoitat muodollisilla soteriologisilla rakenteilla. En ole puhunut sellaisista. Minulle kelpaavat nojatuolipsykologiatkin. Ja huom. puhun vain itsestäni. En ole kenenkään lähtöä estänyt. Minä en vaan voi. Se ei mielestäni ole oikein, vaikka jääminen tuntuisi pahalle.
D
2 tykkäystä
Hei diakoni, oletko sinä kirkon virassa, vai miksi evlut kirkosta lähteminen tuntuu sinusta mahdottomalta?
Olen kirkon virassa. Ei se ole lähdön este tai syy sille miksi lähteminen tuntuu mahdottomalta. Mahdottomuus on siinä, että ei ole mitään syytä miksi lähteä. Ei institutionaalisen kirkon mahdollinen uskottomuus ole mikään syy. Kirkossa on vielä ainakin jossakin puhdas evankeliumi ja sakramentit. Ne riittävät vaikka kaikki muu olisi pielessä.
D
7 tykkäystä
Tätä tarkoitin muodollisilla soteriologisilla rakenteilla.
Jos haluat nähdä asian noin, niin ole hyvä. Itse en noin ajattele. Ne riittävät minulle ja pitävät minut kirkossa, ruokkivat minua ja auttavat sietämään pahan oloni.
D
Miten ilmaisisit asian toisin?
Luulin vastanneeni edellä. Minulle kirkolla on edelleen olemassa puhdas evankeliumi ja sakramentit. Ne auttavat jaksamaan.
D
En ymmärrä, mitä tämä tarkoittaa. Olen ollut elämässäni muistaakseni kaksi ensimmäistä elinvuotta luterilainen, joten olen vähän pihalla luterilaisesta puheenparresta, varsinkin nykyisessä ortodoksipullossa. 
Osaatko jotenkin avata? Minulle tämä kuulostaa jonkinlaiselta piste-ekklesiologialta, jossa kirkko muodostuu tietyssä hetkessä pätevästi toimitetun sakramentin ympärille, jonka jälkeen kirkko katoaa. Tämä ei varmaankaan ole ajatus.
En ole kuvannut luterilaista kirkko-oppia. Olen kuvannut miksi en itse lähde kirkosta. Kun käyn messussa, kuulen yhä Jumalan sanaa ja virkistyn ehtoollisella. Se riittää minulle. Saan olla olemassa, vaikka tuntuisi pahalle.
D
4 tykkäystä
Jos kirkko tulevaisuudessa hyväksyy homoliitot olemassaolosi oikeutus kyllä kaventuu huomattavasti. Tai ainakin raamatulliset näkemyksesi avioliittoasioista muuttuvat paheksuttaviksi