Kirkosta eroaminen


#22

Kiitos avauksesta. Tämän sentään ymmärrän. :slight_smile:


#23

Joo, se on ihan fine. Olemassaoloni oikeutus on Jumalan ei ihmisten käsissä. Olen kyllä sitä mieltä että näkemykseni eivät muodostu paheksuttaviksi, vaan kiusallisisiksi, hankaliksi. Se on tietenkin Jumalan sanan, ei minun ansiota.

D


#24

Eikä tämä kannata vaikutta nyt että näin ei käy. Ymmärrän että Suomessa nyt vaalit. Äänestäkää kristinuskolle uskolliset ihmiset vaikuttavat asemiin.


#25

Vaalien lopputulos tuntuu jo etukäteen mietityltä kun kampanjajulisteetkin ovat tyyliä ”Minun kirkkoni rakastaa”. Kun sen pitäisi olla Kristuksen kirkko.


#26

Eihän tuo huono slogan ole. Minunkin kirkkoni rakastaa.


#27

Olen aika samaa mieltä. Minullakin tuo lause särähti korvaan kun näin sen ensimmäisen kerran. Tuli mieleen että kirkosta halutaan tehdä oman mielen mukainen Minun kirkkoni, kun sen tulisi olla Jumalan mielen mukainen Pyhä kirkko.


#28

Yksi versio on ainakin Vantaan seurakunnilta löytyvä “Minun rakkauteni, minun oikeuteni.” Kuvassa nuori tyttö “pohdinta-asennossa”.
Tällainenkin löytyy, vaikka ei rakkaudesta puhuta.


#29

Näiden ongelma on usein siinä, että rakkaudelle annetaan sellainen merkitys joka sillä ei ole. Merkitys haetaan usein sekulaareista konnotaatioista, “Kaikki saavat rakastaa semmoista se kirkonkin rakkaus on”.

Jos kirkon rakkauden merkityksen, raamatullisen rakkauden tiivistäisi, niin se on kykyä nähdä tulevaisuus jossa olemme yhdessä, vaikka välillä epäilyttäisikin. Tähän sitten kaikki inkarnaatiot yms. Ja hyvä tulee. Jumala rakastaa kun Jumala näkee tulevaisuuden jossa olen Jumalan kanssa, eikä mikään voi estää sitä Jumalan puolelta. Ja koska kaikki on luotu hänen kauttaa, hänessä ja hänelle, niin Kristus on tässä erottamattomasti läsnä ja tulevaisuus on jotakin, joka on Jumalan vallassa ja hän voi mahdollista sen tulevaisuuden jonka näkee.

Kirkon rakkaus ei ole kaikki mihin voidaan liittää määre “rakkaus” ja että se olisi tämän takia jotakin jota Jumala diggaa.

Tämä omana mielipiteenäni.

(Muokkasin kun oli jäänyt ihan ihme lause kiireessä)

D


#30

Aikoinaan körttiläisyyttä kritisoitiin kirkon (valtionkirkkojärjestelmä Suomessa purettiin 1870) piirissä, mutta silloin herännäisillä oli tapana sanoa, että niin kauan kirkossa käydään, kun siellä lausutaan Isä meidän -rukous ja uskontunnustus. Pätee edelleen.

edit; ortodoksin ja protestantin keskustelu kirkkoon kuulumisesta tai siitä eroamisesta on joskus jokseenkin absurdia, kun puhutaan sinänsä kahdesta perustavasti erilaisesta merkityksestä kirkon suhteen; toinen puhuu tunnustuksesta, toinen kirkosta uskon ilmaisijana, “elävänä organismina” (termin lainaus; KP Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Paavali 1960 - 1987)

“Ortodoksinen kristillisyys ei pohjaudu tunnustuksiin protestanttisen kristillisyyden tavoin. Tunnustuksen sijasta korostuu käsitys kirkosta oikean uskon ilmaisijana. Kirkon uskon kulmakivinä toimivat opinkappaleet eli dogmit. Nämä perustuvat ortodoksien käsityksen mukaan suoraan Jumalan ilmoitukseen.” (Ambrosius & Haapio 1982, 10.)


#31

Erosin luterilaisesta kansankirkosta noin vuosi sitten, kun totesin, ettei minulla ole luterilaisen tunnustuksen edellyttämää opillista yksimielisyyttä - ja sen seurauksena ehtoollisyhteyttä paikallisseurakuntani pastorien ja erityisesti sen kirkkoherran kanssa. Koska evl.fi on organisoitu siten, ettei toiseen paikallisseurakuntaan voi liittyä muuttamatta osoitettaan muualle, enkä halunnut muuttaa jonnekin maalle asumaan, niin ei jäänyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin erota. Jälkeen päin olen tullut siihen tulokseen, että tein oikean ratkaisun. Vast’ikään ex-hiippakuntaani valittiin uusi “piispa”, jota en voi pitää edes pastorina, saatikka piispana. Opillinen kuilu vain syveni.

Luulenpa, että toisilla ajattelu ei yleensä mene samaan tapaan kuin itselläni, eli että tutkittaisiin onko ehtoollisyhteyttä vai ei. Käsittääkseni moni jää evl.fi kirkkoon kärvistelemään siksi, että ajattelee hieman samoin eksklusiivisesti kuin vanhoissa kirkkokunnissa, että “kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta”, ja koska evl.fi kirkolla on ollut vanhastaan monopoli kirkkouteen Suomessa, juuri tällä kirkolla on oikeutus olla Kristuksen ruumis Suomessa. Vaikka tunnustuksellinen yksimielisyys löytyisi esim. LHPK:sta, ei uskalleta lähteä niin sanotun pietistis-konstantinolaisen kirkkokäsityksen takia. Mieluummin hakeudutaan erillisiin evl.fi kirkon sisäisiin herätysliikeyhteisöihin, joissa koetaan saavan puhtaampaa sananjulistusta. Sakramenteissa harjoitetaan myönnytyspolitiikkaa. Unionismi, eli yhteistoiminta hereettisten voimien kanssa, koetaan tarpeellisena hyveenä eikä syntinä - ajatellaan että mieluummin vaikutetaan “suolana” kirkon sisällä kuin pienessä seurakunnassa ison kirkon ulkopuolella. Ei tässä mitään tolkkua ole, mutta ei voi mitään…


#32

Tyyten hengetönkään pappi tai piispa ei ole koskaan ollut meikäläisessä evl-kirkossa millään tapaa outo asia, näiden kanssa sanailivat omat esivanhemmat jo 1700 -luvulla. Tuolloin niitä hengettömiä oli kirkonmiehistä huomattavasti suurempi osa kuin nyt :wink:


#33

1700-luvulla ja paljon myöhemminkin pietistit vaihtoivat kirkon tuntomerkkien tarkkailun papin tai muiden kristittyjen uskovaisuuden tarkkailuun - objektiivisesta subjektiiviseen. Vielä tänäkin päivänä kirkko on pullollaan näitä pietistejä.

Kyse ei ole aidossa luterilaisuudessa papin persoonallisesta pyhyydestä, vaan siitä mitä seurakunta opettaa: evankeliumin opin ja sakramenttien toimituksen (konstituution) oikeellisuudesta.


#34

Papin tarkkailuun oli hyvä syy, kun seuraavaan seurakuntaan oli matkaa. Körttinä allekirjoitan pappien tarkkailun, mutta en niinkään muiden; Savossa ja Pohjanmaalla pyrittiin saamaan savolaisella kieroudella ja pohjalaisella jääräpäisyydellä seurakuntaan “oikea” pappi keinoja kaihtamatta. Vielä 1960-luvulla piispojen suhteen oli (Oulua lukuunottamata) käytännössä kaksi vaihtoehtoa; evankelikaali tai körtti.

Itse hengailen sujuvasti lähetyshiipparien kanssa juurikin siksi, että LHPK edustaa minulle puhtainta tunnustuksellista luterilaisuutta Suomessa, ja julkaisee paljon materiaalia, jota ilman suurempaa synnintuntoa sujuvasti käytän Katekismuksesta lähtien.

edit; erityisesti arvostan LHPK:n suhdetta ehtoolliseen; kun kansankirkossa messuja lisättiin liki jokaiselle pyhälle, myös eukaristian arvo kärsi inflaation. Inflatoorista kehitys on toki ollut siitä lähtien, kun rippikirjoista ja ehtooolliselle ilmoittautumisesta luovuttiin. Rippikirjojen aikaan ehtoolliselle päästäminen (=admissio) edellytti sen varmistamista, olivatko ehtoollisvieraat ymmärtäneet kristillisen uskon keskeiset kohdat, voidakseen ottaa ehtoollisen lahjan.

Hengetön pappi on kelvollinen sakramentin jakamaan, mutta vastaanottaja ei välttämättä aina muista, mitä rippikoulussa opetettiin, ja kertaus jää valitettavan vähälle. Tätä LHPK:n lyhyttä ohjetta vastaavan toivoisi löytyvän myös kansankirkon sivuilta;

"Ehtoollinen jaetaan Lähetyshiippakunnan seurakuntien jäsenille ja muille luterilaisille, jotka:

ovat kastetut ja konfirmoidut;
uskossa ja elämässä tahtovat seurata Pyhää Raamattua ja luterilaista tunnustusta;
katuvat omia syntejään ja tulevat ehtoolliselle saadakseen anteeksi ja voidakseen antaa anteeksi;
uskovat nämä sanat ”teidän edestänne annettu ja vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi”.

“Kovin mielelläni olisin kelvollinen. Ehtoolliselle en kuitenkaan tule kelvollisuuteni varassa, vaan sinun sanasi ja käskysi tähden, koska mielelläni olisin sinun opetuslapsesi. Kelvollisuuteni taas on mitä on.”

(Martti Luther: Iso Katekismus)

Kansankirkon suhde Läheyshiippakuntaan on jollain tapaa skitsofreeninen, ja on myös tavaton säälinaihe, että äiti ei sinänsä omaa lastaan tunne. Ei-niin-niskaslaisena körttinä näen, että jos kirkon liberaali laita on jokseenkin auki, on suurta hölmöyttä aidata sitä laitumen toista laitaa…

Sinänsä ei kuitenkaan mitään uutta auringon alla. Osmo Tiililä vastusti voimakkaasti Suomen luterilaisen kirkon maallistumista ja kärjisti vastalauseensa eroamalla kirkosta syksyllä 1962. Tapaus herätti huomiota julkisuudessa, sillä kirkkoon kuulumaton dogmatiikan professori ja tulevien pappien opettaja ei ollut ihan tavallinen tapaus. Omalla erollani ei vastaavaa efektiä tänään saavutettaisi :wink:


#35

Jos pappi ei kuulu omaan porukkaan, niin se on helppo leimata milloin mitenkin.


#36

Protestanteista en niin tiedä, mutta ei minulle Suomen kirkko ole mikään tunnustus, vaan juurikin Kirkko Suomessa. Jos olisi joku kerho, niin olisi eroaminen kovin helppoa. Mutta kun ei ole.

(Mitähän tunnustus muuten A&H:n mielestä on, jollei oikean uskon ilmaisua? Onpa löperöä ilmaisua.)


#37

Ambrosius on tosin käännynnäinen, mutta mikäli oikein tulkitsen, muu kuin ortodoksinen tunnustus ei ole validia ja pelastua voi vain ort. kirkossa, me toisuskoiset hukumme.
Nuorempi broidi ja sisar sekä perheensä ovat ortodokseja, tämä noin tiedoksi; ortodoksin kanssa en rupea opista vääntämään…

“Raamattu ja traditio ovat uskottu yksin ortodoksiselle kirkolle, joka tulkitsee niitä arvovaltaisesti ja legitiimisti. Oikean uskon erehtymätön totuus asuu kirkon kokonaisuudessa.” (Ambrosius & Haapio 1982, 10.)

Tämä on valitettavan totta, mutta naapureihin tutustuminen voi usein avartaa näkemystä, ja jos ei muuta, niin saa ainakin perusteen leimaamiselle…


#38

Kristinuskon mukaan rakkaus on uskon tärkein perusta. Matteuksen evankeliumin ja Markuksen evankeliumin mukaan Jeesus opetti rakkauden kaksoiskäskyn. Käskyssä kehotetaan rakastamaan Jumalaa kaikesta sydämestä, kaikesta mielestä ja kaikesta hengestä ja lähimmäistään niin kuin itseään. Paavali kertoo rakkaudesta ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä. Kirjeen tunnettuja kohtia ovat muun muassa:

“Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali.”

“Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.”

“Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.”

Suomen kielessä sanalla “rakkaus” (joka kuullostaa kirosanalta), kuvataan asioita, joihin kreikassa tarvitaan vähintään neljä eri sanaa.
Kirkkoisät määrittelivät neljä rakkauden eri muotoa: Ensimmäinen on äidinrakkaus, toisena filos, joka on ystävien toisiaan kohtaan tuntemaa toverillista rakkautta, kolmantena eros, joka on eroottista rakkautta ja viimeisenä agape, joka on ylimaallista jumalallista uhrautuvaa rakkautta.

Savolainen siirtää aina vastuun kuulijalle / lukijalle, ja sloganin suhteen kirkko tekee saman, mikä ei välttämättä ole huono juttu, annetaan ainakin tilausuus itse kullekin funtsia omien rakkauksiensa merkityksiä.


#39

En kyllä ole kuullut kenenkään ortodoksin uskovan noin.
Ja jos joku uskookin, niin on katekeesi aika pahasti mennyt pieleen. Ortodoksit ovat oikeassa, mutta tämä ei kyllä indikoi mitään sinne päinkään, että kaikki muut ovat kaikessa väärässä tai että muut joutuisivat helvettiin. Jumala rakastaa kaikkea ja kaikkia.


#40

Ja kuitenkin ilmoitat kirkkokunnaksesi myös evl.fi:n.


#41

Olisipa hienoa nähdä kirkon puolustavan niitä oikeasti heikoimpia. Vaikkapa tähän tyyliin: syntymätön sikiö ”Minun elämäni minun oikeuteni”. Taikka lapsi isän ja äidin kanssa: ” Minun vanhempani minun vahvuuteni” . Sellaiseen kirkkoon voisin vaikka liittyä takaisin