Tarkoitan että jos ei ole opillista syytä lähteä kirkosta, vaikka pysyykin luterilaisena, se vaikuttaa herkästi halulta eristäytyä maallistuneista kirkon jäsenistä tosiuskovien seurakuntaan.
Mutta ymmärrän että kaikilla on tiensä. Minulle lähtö olisi jotain tuollaista.
Jos sen sijaan esim vakuutun ortodoksien oikeasta opista, olisi väärin ja hölmöä pysyä harhaoppisessa kirkossa.
Vanha tuttu perustelu (myös oma perusteluni vielä muutama vuosi sitten). Eristäytymisen ja donatolaisuuden pelko taustalla. Halutaan pysyä kirkon sisällä valona ja suolana ja lähteä vasta, kun erotetaan.
Kun lupasin, etten lähde väittelemään, niin en sitten lähde.
Missä menee batoksen raja, eli mitä pitää tapahtua että eroat kirkosta?
Kuuntelin radiosta kansantieteilijää, joka kertoili, että vielä varsin lyhyt aika sitten kansan uskomukset Suomessa olivat moninaiset. Hengellinen maailma oli kansalle totta, mutta kristillisyys oli siitä vain yksi osa, joka kulki monien hyvin runsaiden uskomusten rinnalla.
Ymmärtääkseni kristillisyyden asema esimerkiksi Afrikassa voi nykyään olla samankaltainen. Ihmiset saattavat ottaa lännestä ojennetun omakseen, mutta se ei suinkaan tuhoa kansan muita käsityksiä materiaalisen ulkopuolisesta todellisuudesta, vaan ainoastaan nyörityy säikeeksi muiden käsitysten rinnalle.
Kirkon määrittely lienee käytännössä äärimmäisen pienen ja globaalisti mitaten hyväosaisen ja oppineen joukon identiteettileikkiä, jolla ei ole historiallisia perusteita. Kirkkoa ei koskaan ole kansalle ollut, eikä sitä tule olemaan jatkossakaan. Se on ajatus, johon tarraudutaan, mutta käytännössä kirkko on aina ollut häilyvä käsite eikä niinkään todellisuutta.
Kyllä tuo raja varmaan lähellä jo on.
Homovihkimiset olisi jo ainakin minulle liikaa, tästä kävimme paikkakuntani krh kanssa pitkän keskustelun homoillan jälkeen (2010?).
Menin hänen luokseen keskustelemaan tarkoituksena erota silloin, krh lupasi ettei vihkimisiä tule.
Nyt en olisi enää niin varma asiasta, koska hiippakuntaani valittiin tuota asiakseen ajava piispa.
Mitä enemmän avioliittokonservatiiveja eroaa kirkosta, sitä varmempi ja nopeampi on jo nyt tavallaan hyväksytyn uuden ajattelun muuttuminen viralliseksi ja jopa ainoaksi kirkon kannaksi.
Mitä enemmän meitä jää kirkkoon, sitä hitaampi tuo muutos on.
Ja ehkä vielä tärkeämpää: Mitä enemmän koko evankeliumin saarnaa ja kristinuskon ydinasioita arvostavia jäseniä eroaa, sitä huonommin ns tavalliset kirkon jäsenet saavat ravintoa ja mahdollisuuksia tulla Jumalan yllättämäksi.
Kirkosta kerran eronneena (ja kirkkoon takaisin palanneena) en näe, että eroaminen olisi edes protestina toimiva ratkaisu. Ainoa seuraus on vain se, että jokainen protestiero antaa lisää elintilaa vastakkaiselle näkemykselle. Sisältä on ainakin pieni teoreettinen mahdollisuus vaikuttaa. Taitaa kuitenkin edelleen konservatiivisiipi olla vaaliuurnilla aktiivisempi porukka kuin liberaalit.
Muutos hidastuu, mutta ei pysähdy? Onko muutos kuitenkin siis väistämätön tosiasia?
No siltähän se näyttää, jos katsoo vaikka kyselyissä selvitettyä papiston muuttunutta asennetta ja sitä, että nuoret ikäluokat ja naiset ovat myönteisimpiä muutokselle. Sukupolven vaihtuminen ja kirkon naisistuminen tukevat perinteisen avioliitto-opetuksen ja muunkinlaisen konservatiivisuuden vastaista ilmapiiriä.
Mutta ei tulevaisuutta etukäteen tarvitse elää eikä tilastojakaan uskoa enemmän kuin luottaa Jumalan johdatukseen. Sitäpaitsi juuri tällä hetkellä elävät kirkon jäsenet ovat niitä joita kirkko ja me sen työntekijät palvelemme ja joiden kanssa elämme arkea ja juhlaa. Juuri tänään tarvitaan niitä joilla pääasia on pääasia ja jotka eivät vie omaa asiaansa eteenpäin silloin kun tarvitaan uskollisuutta ja nöyryyttä.
Virtauksia voi myös miettiä eri kanteilta. Esimerkiksi se että vielä näihin päiviin asti merkittävä osa kirkon nuorisotyötä on perinteisesti uskovien järjestöjen organisoimaa, on jollain lailla ihme. Eikä sitäkään ehkä moni uskonut että noin 30 vuoden vastustus ei ole kaatanut perinteisiä lähetysjärjestöjä, vaikka myllytys on ollut välillä kovaa. Talousvaikeudet voivat kyllä tehdä tuhojaan sillä rintamalla ihan muutenkin. Saattaa jopa olla että esim. Johannan ja Sarin äänekkyys on jossain määrin jopa lisännyt herätysliikkeiden kohtaamaa arvostusta.
Keskustelun ulkopuolinen lukija kysyy: kuka ovat Johanna ja Sari? 
Korhonen ja Roman-Lagerspetz
D
Tämä o hyvin pitkälle totta tai ainakin se vastaa havaintojani. Kirkko on saanut olla Kirkkona vain joinain hyvin lyhyinä historian jaksoina ja silloinkin vain pienelle osalle kansasta ja tässäkin mielessä Kirkko kansankirkkona on jonkinlainen kupla.
En ole batos. Mutta jos kirkko ei ole enää kirkko, ei voi olla siinä. Siitä seuraa moninaisia johtopäätöksiä.
Tässä esitetään aika vahvoja väitteitä ilmeisesti pelkästään yksittäiseen radio-ohjelmaan perustuen. Mikä määrittää “kansan”, “hyväosaisen”, “oppineen” ja miksi jollekin näistä annetaan oikeus määrittää “Kirkko” sen sijaan, että katsottaisiin määritelmä uskonnon omista lähteistä käsin? Koska maajussi tai metsästäjä-keräilijä ei osaa määritellä kristologiaa antiikin käsitteillä, Kirkkoa ei ole olemassa? Öö?
Minä luulen, että tuossa Junatunnelin tekstissä viitataan hyväosaisella ja oppineella joukolla ideologisesti värittyneeseen joukkoon, joka yhteiskunnallisesti hallitsevassa asemassa ollen määrittää kirkkoa, eikä siihen, että hyväosaisuus tai oppineisuus sinällään määrittäisivät kirkkoa? Yhtä hyvin huono-osaisella ja oppimattomalla joukolla on ideologisia käsityksiä, mutta kun he eivät ole hallitsevassa asemassa yhteiskunnassa, eivät he silloin pääse määrittämään kirkkoa. Kirkon määritelmän tulisikin nousta kirkon sisältä, siitä itsetietoisuudesta, että se on kirkko, jonka rajat eivät ole ideologisten määritelmien alaisia. Tällöin kirkolla olisi mahdollisuus toteuttaa alkuperäistä tehtäväänsä kirkkona yhteiskunnan sisällä olematta ympäröivän yhteiskunnan hallitsema, lyhyesti sanoen se olisi tällöin kirkko, ei kansankirkko.
Toisaalla sosiaalisessa mediassa tuli tänään vastaan Maa&Taivas -podcast sarjassa kesäkuun alussa julkaistu jakso “Väki vähenee, pitääkö olla huolissaan?”. Siinä Espoonlahden kirkkoherra Jouni Turtiainen ja seurakunta-aktiivi ja luottamushenkilö Hanna Mithiku keskustelevat mm. kirkon jakautumisesta konservatiiveihin ja liberaaleihin. Välissä kuullaan myös tutkija Kimmo Ketolaa kirkkoon kuulumisen trendeistä.
Vajaan puolen tunnin keskustelu jää väistämättä pintapuoliseksi, eikä varsinaisesti tuo esille mitään uutta. Jako konservatiivien ja liberaalien välillä tulee pitkälti isoista kysymyksistä, lähinnä naispappeuteen ja samansukupuolisten avioliittoon liittyen. Se mikä hieman särähti omissa korvissani, oli väite, että toisten puolustaessa vain omaa mielipidettään, toisille kysymys on oikeudesta omaan olemassa oloon. Ymmärrykseni mukaan ovet ovat kirkossa kuitenkin avoinna kaikille ja jokainen on tervetullut sellaisena kuin on. Tässä Turtiainen myöhemmin hyvin toteaakin, että jos kristillinen identiteetti rakentuu pelkän avioliittokysymyksen varaan, ollaan heikolla pohjalla.
Tutkija Ketola kertoo kirkon jäsenyydelle ja siitä eroamiselle keskeisiä kysymyksiä olevan elämänkatsomukselliset ja maailmankuvalliset kysymykset. Tämä tuskin on yllättävä tieto kenellekään. Yhteiskunnassa näkyvät muutokset näkyvät myös kirkossa. Itseäni yllätti kuitenkin Ketolan toteamus siitä, että kirkko muuttuu muun yhteiskunnan mukana nopeasti. Olen enemmän ajatellut ison laivan kulkevan vakaasti maailman myrskyissä ja kääntyvän hitaasti ja hallitusti. Kuitenkin, kirkon pitäisi Ketolan mukaan pystyä reagoimaan vielä nopeammin ja olemaan herkempi ihmisten näkemyksille ja mielipiteille.
Keskustelu oli kyllä mielenkiintoinen, ainakin itselleni myös kysymyksiä herättävä. Podcast löytyy tuolta: https://www.maajataivas.net/podcast/onko-kirkko-jakautunut/
Kirkko määritetään ajattelemalla ja käyttämällä kieltä. Nämä taidot hallitsevat korostuneesti oppineet.
Kouluja käymätön kansanmies voi töksäyttää tunteella ja tahdittomasti, että avioliitto on tarkoitettu miehen ja naisen väliseksi ja homojen tulee eheytyä.
Oppinut konservatiivi osaa ilmaista saman asian tiedollisesti ja näkemyksellisesti perustellen, hienotunteisemmin ja uskottavammin.
Kirkossa ei kuulu kansan kokemus vaan oppineiden elitistinen dialogi.
Tässä hyvää ja kiihkotonta sanankäyttöä, joka valaisee hyvin niitä taustoja, jotka ovat hyvin pitkälti nähtävissä myös nykyisessä kansankirkollisessa ajattelussa, ohjaamassa sitä.
Aika moni ellei jopa kaikki 1700-luvun kirkonmiehistä on jo hengettömiä. Olleet hyvän tovin. 
Mistäs tiedät?