Mielestäni kysymys on ongelmallisesti asetettu, kun siinä oletetaan että toiminnan täytyisi olla nimenomaan päiväkerhoja. Jos alle kouluikäiset lapset ovat nykyään päivisin eskarissa tai päiväkodissa lomakausien ulkopuolella, ja vain kotihoidossa tai perhepäivähoidossa olevat alle kouluikäiset pystyvät ylipäätään osallistumaan päivällä kerhoihin vanhempien työpäivinä, silloin päiväkerhokonsepti yksinään ei välttämättä ole enää aikoihin ollut toimiva.
Toimintaympäristön muututtua on kannattanut laajentaa kerhojen ajankohtia esimerkiksi ilta- ja viikonloppu sekä loman aikaisiin kerhoihin. Iltakerhon aikaan työssä käyvä vanhempi voi käydä vaikka harrastuksessa tai ostoksilla (jos ei ole useampia lapsia hoitovastuulla). Myös muuta toimintaa voi järjestää lapsille (ja nuorillekin) kuin kerhoja. Moni seurakunta ei ole vielä reagoinut esimerkiksi siihenkään toiminta-aikoja laajentamalla, että vanhin ja samalla alle kouluikäisten kerhoikäluokka siirtyi päiväaikaan järjestettävään eskariin. Maksuton esikoulu tuli Suomessa kaikkiin kuntiin viimeistään vuonna 2001. Esikoululaisille ja alakouluikäisille seurakunnilla ei ole yhä useammin enää mitään ikätason mukaista hengellistä opetusta sisältävää toimintaa kouluvuoden aikana.
Esimerkiksi näin kesäaikaan moni perhe kaipaisi lastenhoitoapua, johon voisi hyvin yhdistyä seurakunnan kerho, jos se hyvin viestittäisiin perheille. Mutta lasten ja nuorten toiminta on leiritoimintaa lukuunottamatta kiinni loma-aikoihin: silloin kun alakouluikäisillä olisi erityisen hyvin päiväaikaankin aikaa osallistua vanhempien ollessa töissä, seurakunnan lapsityö on kiinni leirejä lukuunottamatta.
En ole kasvanut pohjalaiskörttiläisyyden ydinalueella, mutta tarpeeksi lähellä, että maakuntahistoriaa lukiessa hämmentää ei vain hengellinen vaan myös aatteellinen muutos kuitenkin suht lyhyessä ajassa. Herännäisyys oli ymmärtääkseni merkittävä sosiaalinen voima häjyilyn talttumisessa (Isoontaloon Antista taisi vanhoilla päivillään tulla jonkin sortin körtti, Rannanjärvelle tuotiin tunnettu marmorikivi ennen kuin niin ehti käydä). Sitten nämä samat Seinäjoen pohjoispuolisen Etelä-Pohjanmaan äkkiväärät (epätieteellisesti väitän sen seudun pohojalaasten parhaiten vastaavan heimostereotyyppejä) körttiläistyneet olivat ensin vapaussodan valkoisten ja sitten lapuanliikkeen joukkovoiman kärki.
Jossain kohtaa jatkosodan loppumisen ja muistamani ajan välissä on täytynyt tapahtua aika iso ja nopea murros, että on päädytty yhtenäisen liberaalilta ja säyseältä vaikuttavaan nykykörttiläisyyteen. Mistään tällaisesta en muista koskaan lukeneeni tai kuulleeni, mutta kuulostaisi oudolta, ettei sellaista vaihetta ole ollut. Tietääkö joku paremmin?
Lisäys: minulta tietysti puuttuu täysin perspektiivi siihen, mitä körttiläisyys on ollut ja miten se on kehittynyt toisella kanta-alueellaan Itä-Suomessa, ja oikeastaan siitäkin, miten kaupungistuminen on varmaan myös ajanut muutosta.
Körttiläisyyden muutos on kyllä mielenkiintoinen ja hämmentävä ilmiö. Jotkut ovat irvailleet, että 1900-luvulla körtit ovat monesti tukeneet sitä, mikä on yhteiskunnassa ollut muutenkin arvossa pidettävää innostuttuaan 1900-luvun alkupuolella “täällä on oikea Suomen kansa” -luonnehdinnoista oikeistovuosinaan. Tämä on varmasti yliyksinkertaistettu kuva.
Simo Kivirannan elämäkerrassa “Katkelmia” (2009, Kivirannan haastatteluista kirjan on koonnut hänen kummityttönsä Helena Simons) on kuvattu noita murrosaikoja. Näkökulma on toki tunnustuksellista linjaa edustaneen evankelisen herätysliikkeen edustajan ja Luther-säätiön oppi-isän, mutta silti hänen analyysinsa ja tilannearvionsa aikalaisena voi olla huomion arvoinen. Otan jonkun verran sitaatteja kirjasta, sen luvusta “Raamattu ja tunnustus -liike”, sillä siinä on puhetta myös körttiläisyyden murrosajoista.
1960-luvun lopulla puhkesi radikaali uusvasemmistolaisuus, jota seurasi 1970-luvun stalinistinen liike. Körttikoti oli perinteisesti ollut oikeistolainen. Neuvostovastaiset körttikodin opiskelijat olivat esimerkiksi käyneet kaatamassa pullollisen kasvimyrkkyä neuvostojohdon ja presidentti Kekkosen istuttaman ystävyyden kuusen juurelle. “Kaikki ihmetteli, että mitä nyt oikein tapahtui, kun se ystävyyden kuusi kuoli yhtäkkiä, eikä sitä koskaan saatu selville, mutta tää henkilö, joka oli ollut mukana myrkyttämässä tätä puuta on mulle kertonu’ tämän.” 1960-luvulla vasemmistolaisuus nosti päätään Körttikodissa, Ylioppilaiden kristillisessä yhdistyksessä (YKY) ja Suomen kristillisessä ylioppilasliitossa (SKY). Myös evankelisessa ylioppilasliikkeessä tuntui aatesuuntauksen muutos. Ekumeenisesta liikkeestä säteili vallankumousteologia. (s. 205).
1960-luvulla Kekkosen Neuvostoliittoon kohdistuva ystävyyspolitiikka innoitti joitakuita Körttikodin nuoria vasemmistolaisradikalismiin. Körttikodista kiersi erinäisiä huhuja. Väitettiin, että opiskelijakodin seinällä oli suuri Leninin kuva ja että Siionin virsien sijasta Körttiopiskelijat ‘puhuivat politiikkaa ja lukivat Paul Tillichin Dogmatiikkaa’. Tillichin teologia saavuttikin Simo Kivirannan mukaan ylioppilaskodissa jonkinasteinen [sic!] kultti-aseman. Tillichin teologia epäpersoonallisesta Jumalasta toi Körttikotiin sekulaarin elementin, johon yhdistyi vasemmistolaisuus. “Sitä ajoi jotkut körttiläiset intellektuellit, niinku Pursiainen ja Simo Knuuttila ja eräät muut, mutta sitten muut oli valmiit […] tämmöseen enemmän kiusantekoon.” 1960- ja 1970-luvuilla körttiläisyys oli Kivirannan mukaan suuressa kriisissä. Perinteisesti oikeistohenkiset körttipapit hermostuivat tilanteesta, ja heihin liittyi evankelinen piispa Eero Lehtinen. Herättäjä-Yhdistyksestä Paavo Maunula, joka Pekka Kurvisen lailla oli entinen SS-mies, sekä heidän ohellaan joitakuita muita liittyi vastustamaan liikehdintää. (s. 207)
Herännäisyys taisi olla isänmaallista silloin kuin se oli muotia, joten kaipa se on johdonmukaista, että ollaan vasemmistolaisia sen tullessa muotiin. En tiedä, onko muista herätysliikkeistä vastaavaa poliittista linkitystä tai olivatko ne millään alueella samalla tavoin valtavirtaa. Lestadiolaiset varmaan joo, mutta se on niin suljettu liike, että ei varmaan ole insentiiviä seurata poliittista hegemoniaa.
Muuttuvia juttuja ovat. Jossain vaiheessa evankelisuus oli työväestön herätysliike, monin paikoin. Se levisi kaupungeissa eniten. Körtit olivat maalla ja oikeistolaisia. Lestadiolaisuus on hyvinkin vahvasti ollut maalaisliiton ja keskustapuolueen kuntapolitiikassa läsnä.
Kainuussa kommunistikodeissa saattoi olla Jeesus ja Lenin kodin seinällä. En tiedä oliko se minkään tietyn herätyksen ilmiö.
Nykyiset körtit voivat olla poliittisesti mitä vaan. Ei tuo liberaalius liity ehkä puoluekantaan. Vastikää todistin myös körttituttavan vahvaa puhetta rististä johon meidän syntimme Jeesuksen veivät. Että on sitä perinteistä kristinuskoa sielläkin mikä joidenkin julkisuusjuttujen perusteella halutaan leimata lähes pakanuudeksi.
Niin, olisiko niin ja voisiko liittyä siihen, että körttiläisyys olisi papiston piirissä ollut jotenkin suhteellisesti yleisempää / liike ollut pappisvetoisempi kuin muut? Helsingissä on imetty vaikutteita kulloisestakin mielipideilmastosta, AKS:stä maailmansotien välissä ja liberaaliteologiasta viime vuosikymmeninä?
Ihan hatusta heittäen kai tuo on mahdollista. En tosin syyllistäisi nimenomaan pappeja, vaan ylipäätään korkeasti koulutettuja. Ne kai on historiallisesti olleet innokkaimpia seuraamaan kulloisenakin hetkenä muodissa olevia aatteita.
Olemme siinä iässä, että meille tulee ET-lehti. Uusimmassa lehdessä oli juttu Mirja Pyyköstä, joka kertoi lapsuudenperheensä olleen körttiläinen. Hän on asunut Oulun diakonissalaitoksella. Hänellä oli kauhean tiukkapipoinen kokemus herännäisyydestä. On hän toki yli 10 vuotta minua vanhempi, mutta ajattelin, että varmaan hänen kokemuksensa selittyy silläkin, että perheet ovat erilaisia. Toki me emme käyneet seuroissa joka sunnuntai.
Hän koki hyvin ahdistavina seurat ja katseli naisten tiukkoja sipulinutturoita ja hänellä oli kaikin puolin hyvin negatiivinen kuva herännäisyydestä ainakin lapsuutensa perusteella. Minulla taas on hyvin valoisa kuva siitä herännäisyydestä, jossa vietin lapsuuteni.
Jutussa ei käynyt ilmi, mitä mieltä hän on citykörttiläisyydestä.
Oliko sinun lapsuutesi herännäisyydessä vielä värikkäiden vaatteiden käyttö syntiä ja paheksuttavaa? Tai opetettiinko vaatimatonta ulkoasua muuten, esimerkillä ja ilman paheksuntaa?
Tunnen ihmisiä joilla on vanhaksi asti suuri tarve irtaantua noista kasvatuksen kahleista. Punainen oli ainakin syntiä, nyt värejä ja ehkä muutakin räväkkää käytetään oikein reippaasti kun tuomitsevia vanhempia ei ole. Muissa pietistien liikkeissä tämä erottautuminen on tunnettua toki ja osittain edelleen näkyvää, mutta itselleni körttiläisyyden ahtaus oli yllätys kun asiasta kerrottiin. Syynä on varmaan paljon nykyinen mielikuva liberaaleista körteistä.
Olen minäkin kuullut siitä punaisen värin kieltämisestä ja olen ihmetellyt. Sisko sai aina sinisen mekon ja minulle kuulemma sopi hyvin punainen. Vanhemmat eivät olleet käyneet tansseissa niin oli kai aika luonnollista, ettemme me lapsetkaan käyneet. Äiti ei meikannut eikä värjännyt hiuksia, piti hiukset nutturalla, mutta ei se kyllä minua ahdistanut mitenkään. Ehkäpä vanhempani osasivat kasvattaa meidät niin, ettei meille jäänyt traumoja kodin tavoista.
Joo, ja sellaisetkin jotka eivät ole muuten hengellisesti irrottautuneet lapsuudenkodin ajatusmaailmasta, saattavat vanhaksi asti protestoida näitä muinaisia pukeutumissääntöjä vastaan ja olla oikein kovia laittautumaan. Yksikin körttimummo vielä hoivakodissa laittoi aina ruoan jälkeen lisää huulipunaa. Myös helluntailaisilla on tätä ajatusta, että pitää tälläytyä kun nykyään kerran saa. Lopputuloksena luterilaiset nuoret eivät välttämättä uskaltaudu tutustumaan helluntaiseurakunnan nuortentoimintaan, kun siellä pitää olla niin trendikäs ja pyntätty.
Ok. Veikkaan että sulla on sekä ollut fiksut vanhemmat että lapsuutesi sijoittuu sen verran lähemmäs nykyaikaa että ko. koodit eivät enää olleet vallitsevia.
Tää on muuten hyvä havainto ja palautti mieleen parin vuosikymmenen takaiset pohdinnat siitä, että helluntaiseurakunnassa pyöri porukkaa, joka vaikutti erilaiselta myös muuten, kuin vain hengellisesti. Toki pääasiassa lukioikäisten kohdalla kyse oli siitä, että olivat vähintään toisen polven hellareita.
No ne oli vähän sellaisia tietyllä tavalla räiskyvämmän oloisia kuin luterilaiset ehkä. Toisaalta uskonasioihin suhtautuminen saattoi olla konservatiivisempaa, en usko, että kaikille luterilaisen isoskoulutuksen sketseille olisi naurettu…
Edit: ketjun aiheeseen liittyen todettakoon, että körteistä ei mitään havaintoa!
Toisaalta uskonasioihin suhtautuminen saattoi olla konservatiivisempaa, en usko, että kaikille luterilaisen isoskoulutuksen sketseille olisi naurettu…