Huomaan kyllä ja juuri näin asia nykyään liian usein on. Nykykörttiläisyyteen ei voi olla törmäämättä missään.
Körttiläisyys on lähinnä kirosana monelle oikealle kristitylle. Tätä mää vaan niin kauhiasti ihmettelen…
Ei kirosana, mutta jos merkittävä osa Raamatun arvovallasta hylätään ja tehdään ihmismielen mukaisia omia tulkintoja, niin eihän sellaista voi oikein arvostaakaan kristillisenä liikkeenä.
Ihan mielenkiinnosta kysyn, mitä ajattelet tuosta Telppäsniitty-asiasta? Enkä nyt tarkoita, että kaiken kristillisyyden pitäisi olla tällaista, mutta herätyksien alussa usein on tapahtunut tällaista yliluonnollista. Ja kun homma vakiintuu, tällainen vähenee tai katoaa kokonaan. Körtit ovat sittemmin hukanneet myös Raamatun perinteisen tulkinnan ja korvanneet sen omilla päätelmillään.
Minä olen tietysti ateistina täysin väärä henkilö arvioimaan Telppasniityn tapahtumia, joista olen kyllä lukenut jo sikoja sitten. On kai turha odottaa että minä sanoisin että kyse oli Jumalan toiminnasta. Tässä ehkä kaikki siitä mitä ylipäätään voin suojellulla puolella uskosta sanoa. Siis että itse en siihen usko. Toki minulla selityksiä varmasti on, mutta ei kuulu tänne missään tapauksessa, kuten ymmärrät.
Kirjoittelin tämän @Origi-Naali toisessa ketjussa, mutta huomasin aiheen jatkuneen täällä. Kas tässä:
Älähän nyt. Ihan soveliaasti mielestäni kirjoitit siitä, kuka ketäkin pitää kristittynä ja millä perusteella. Mielenkiintoinen aihe!
Körttien ja muiden herätysliikkeiden välillä, etenkin evankelisuutta mutta myös viidesläisyyttä koskien, on ollut monenlaista historiallista kränää. Ei-oikeina-kristittyinä ei ole pidetty, mutta uskonkäsityksiä ja toimintatapoja on kritisoitu aika voimakkainkin sanankääntein, myös jo aikana ennen körttiläisyyden yleistä liberalisoitumista ja homo- ja naispappeusvääntöjä. Osa tästä on puhtaasti historiaa eikä millään tavalla rivikörttien nykyään allekirjoittamaa, mutta mitään virallisia pahoittelujakaan en ole kyllä nähnyt. Varmaan siis edelleen evankelisten kirjoituksissa kuuluu, miten pahalta tuntuu kun itselle rakasta rohkeasti omistavaa “heti-uskoa” pidetään omahyväisenä itsekorostuksena. Ja evankelistaustaisia on palstalaisissa jonkin verran. Viidesläisillä vielä omat kuvionsa.
Mietin myös sitä, että mielestäni sanoilla on muutakin merkitystä kuin se, mitä itse kukin kokee olevansa. Vaikka siis kokisi uskovansa samaan Jumalaan, mutta käytännössä ei merkittäviä kristillisiä opinkappaleita allekirjoita, en pidä automaattisesti loukkaavana pohtia, onko termin “kristitty” venyttäminen tällaista henkilöä koskevaksi jo liiallista laajentamista. Vastaavaa voi pohtia muidenkin uskontojen kohdalla.
2 tykkäystä
Näytät kuitenkin mielelläsi hyväksyvän vesitetyn version körttiläisyydestä ja yleensäkin kristinuskosta. Onhan sekin yksi tapa lähestyä uskoa unohtamalla Jumalan ja inhimillistäen kaiken. Tarkoitan nyt sinua, en körttejä.
No jos nyt pitää omaa hyväksyntää arvioida, niin pidän tuntemiani körttiläisiä vilpittöminä uskovina. Sellaisten uskoa en ole koskaan halunnut vaikkapa pilkata. Kysyttäessä toki ilmaisen että minulle ei ole tullut vastaan syitä miksi voisin uskoa kuten he tai kuten te.
En siis allekirjoita hyväksyväni mitään vesitettyäkään versiota kristinuskosta, mutta koen kyllä olevani monen körttiläisen kanssa lähempänä yhteisymmärrystä siitä miten elämään tulee suhtautua.
Kun itse kerroin arvostamalleni körttipapille, että sukulainen seurustelee NN:n tyttären kanssa, niin hän totesi hyvin halveksuvalla äänellä, että he ovat EVANKEELISIA. Että se siitä alatien nöyryydestä.
1 tykkäys
Herännäisyys, sen historia ja nykymuodot, on monipiippuinen juttu, ja sitä lienee käsitelty foorumilla takavuosina jonkin verran.
Tahdon heti toistaa, että itse en missään tapauksessa suhtaudu heihin ei-kristittyinä, enkä edes jotenkin erityisen väheksyttävinä kristittyinä, kuten Origi-Naali hiukan provosoivasti kirjoitti.
Körtit ovat yksi luterilaisen kirkon ryhmä, jonka painoarvo on vähentynyt viime aikoina verrattuna siihen aikaan kun piispoista lähtien heillä oli jonkinlainen valta-asema kirkossamme. Liberaaleja mielipiteitä on hyvin monilla suunnilla kirkossa, ja joissakin asioissa herännäiset ovat myös konservatiiveja. Eikä heidän opillinen taustansa ole lopulta kovin kaukana periluterilaisesta teologiasta. Tässä, kuten muissakin suhteissa, liikkeessä on varmasti eri painotuksia.
Naalin huomaama erilaisuus on varmaan siinä perinteessä, että omaa uskoa ja uskovaisuutta ei ole tapana korostaa eikä verrata muihin vaan ikäänkuin reaktiona uuspietistiseen ja muuhun uskosta puhumiseen on alettu korostaa epäröintiä ja jopa agnostista puhetta. Tämä toki vieraannuttaa niitä, joille uskosta puhuminen on luontevaa ja jotka eivät ehkä tunne niitä juuria mistä körttiläinen nöyryys nousee.
Tunnen kyllä körttejä, ja jotkut heistä ovat ihan hyvin perillä ongelmista liikkeessä. Myös siitä nöyryydellä ylpeilystä ja viidesläisyyden mollaamisesta, joka on hiukan huvittavaakin. Jotkut tuntemistani ovat taas hyvin surullisia liikkeen nykytilasta koska heillä siioninvirret ja seuraperinne on ollut rakas asia.
Rajoja on vedetty aina. Joku puhuja kauan sitten kertoi että kotikylä Pohjanmaalla oli jakaantunut evankelisten ja körttien taloihin. Välissä oleva raja oli kuulemma vahvempi kuin mikään muu maailmassa. Itse hän oli körtti.
Sittemmin viidesläiset ovat ottaneet vuosikymmenien ajan yhteen herännäisten kanssa, ja molemminpuolista on ollut.
Vielä pitää sanoa että Savon ja Pohjanmaan körttiläisyys on kuulemma varsin erilaista. Ehkäpä sitten citykörtit vielä jotain muuta.
Pitäisi hankkia se kehuttu Teemu Kakkurin kirja suomalaisista herätysliikkeistä. Siinä on kai yksi merkittävä päälinja osoittaa ettei suomalainen herätysliikemaailma ole kotitkutoista. Kaikki on tuotu Saksasta ja Ruotsista. Kirjoja tehty Englannissa (Kallis Hunajanpisara, ja muitakin varmaan).
Lisäksi nykytutkimus tietää että herätysliikehistoriaa kirjoitettiin aikanaan tarkoituksella luoda legendoja. Mutkia vedettiin suoriksi. Paavo Ruotsalainen on myyttinen hahmo, jonka rooli ehkä todellisuudessa oli kokonaisuuden kannalta aika toisenlainen. Kaikkiaan Suomessa oli paljon pieniä herätyksiä ja ryhmiä. Neljän ison liikkeen tarina ei vastaa totuutta. Viidesläisyys siis syntyi terminä, kun ajateltiin että oli vain neljä muuta.
Herännäisyys on parhaimmillaan itselleni siioninvirsien karuutta ja kauneutta. Se on alatien kulkemista, jota ainakin usein kokee omakseen. Ei tarvitse kuitenkaan sitoutua liikkeeseen tunnistaakseen näitä asioita kristillisyyden yhdeksi virtaukseksi. Oma hengellinen taustani, evankelisuus, on herännäisyydestä lähtenyt haara. Se on vielä monimuotoisempi ja muistan elämäni aikana paljon kuulleeni evankelisuudessakin körttimäisiä ääniä ja sanontoja, jos kohta myös lähempänä rukoilevaisuutta tai viime aikoina viidesläisyyttä lähellä olevia. Erityiskorostuksista kasteen armon keskeisyys yhdistää körttejä ja evankelisia, ainakin nykyisin. Alueelliset erot ovat suuria näiden perinneliikkeiden sisällä.
Kirkkoomme on sulautunut aikojen kuluessa monien suuntien hengellisyyttä. Ne, jotka eivät sitoudu mihinkään perinteiseen liikkeeseen, ovat usein ehkä huomaamattakin näiden edellä mainittujen vaikutteiden jatkajia. 1800-luvusta on jo pitkä aika, joten tällä hetkellä meillä vaikuttaa myös iso määrä myöhempää kristillisyyttä. On hiljaisuuden viljelyä, ekumeenisuutta, yhteiskristillisyyttä, ääriliberaalisuutta ym ym.
1 tykkäys
En muista törmänneeni juurikaan sellaiseen toimintaan tai puheisiin, joissa joku ilmaisisi, ettei pidä körttejä kristittyinä lainkaan.Joka joukkoon mahtuu yksilötasolla monenlaista väkeä, varsinkin jos on isompi joukko. Körttikansasta löytyy niin Jeesuksen seuraajia kuin sellaisiakin, jotka kiistävät olevansa Jeesukseen uskovia. Körttiseurojen saarnoissa (joita olen kuullut tai tekstinä lukenut yhteensä kai satoja) olen kuitenkin toistuvasti kuullut puhujan itse haluavan korostaa sitä, että ei omasta mielestään usko yhtä oikein tai paljon kuin muut. Se on ehkä jonkinlainen osa herännäisliikkeen nykypuheiden eräänlaista liturgiaa, että korostetaan voimakkaasti jonkinlaista yhteisöllistä huonommuutta uskomisessa verrattuna toisiin. Oman uskon huonouden esillä pitämistä on kyllä monien muidenkin herätysliikkeiden puheissa, mutta silloin korostus on ehkä enemmän henkilökohtaisessa uskon heikkoudessa ja oman elämän syntisyydessä. Mitä muihin järjestöihin tulee, niin esimerkiksi tämän vuoden Kansanlähetyspäivillä luettiin kyllä Herättäjäyhdistyksenkin lähettämät kesäjuhlatervehdystekstit kokonaisuudessaan Siionin virsi -sitaatteineen juhlakansalle päälavalta, suhtautuen herännäisiin ja näiden järjestön lähettämän viestin esille tuontiin ihan yhtä myönteisesti kuin kaikkiin muihinkin kristillisiin järjestöihin tervehdyksineen. Erimielisyys joissain asioissa ei tarkoita sitä, etteikö voisi suhtautua toisiin veljinä ja sisarina Kristuksessa.
4 tykkäystä
Olen alkanut ottaa todesta tämän körttien autonarraation. En nyt kuitenkaan vielä viitsi painattaa “Monet körtit ovat omasta mielestään huonoja uskovia” t-paitoja, vaikka ilmeisesti niissä ei mitään falsifioitavaa. Jurppii vain se että monet körtit ovat ottaneet elämäntehtäväkseen saada mahdollisimman moni ajattelemaan itsestään samoin ja saada huonoudesta uusi normaali.
D
5 tykkäystä
Suomalaiset herätysliikkeet ovat tietysti paljon ulkomaalaisen vaikutuksen tuotteita, tietyillä kotoisilla mausteilla. Ehkä ei voida sanoa, että kaikki on tuotu muualta, mutta paljon.
Vaikuttavana on tietysti saksalainen pietismi - jonka rinnakkaisilmiönä voidaan nähdä metodismi anglikaanisena herätysliikkeenä alkaneena ryhmänä, jolla oli pietisteihin yhteyksiä. Ja tietysti hernhutilaisuus. Kun tarkastellaan vanhoja hengellisiä kirjoja, niissä löytyy luterilaisten kirjoittajien, kuten Gerhard tai Arndt ja pietistien lisäksi niin englantilaisten puritaanien kirjoja (Wilcoxin Hunajanpisara, Dentin Totisen kääntymisen harjoitus) ja reininmaalaista mystiikaa esim. Tuomas Kempiläinen - osin alankomaalaisten reformoitujen toimittamina. 1800-luvulla sitten anglosaksinen vapaakirkollinen vaikutus vahvistui. Aluksi liikehdintä täälläkin oi kirkon sisällä ja sitä vaikutusta on vieläkin nähtävissä siellä.
Laulukokoelmista Sionin virret olivat ruotsalainen hernhutilainen laulukirja ja sen rinnalle syntyi Acreniuksen Halullisten sielujen hengelliset laulut. Nämä olivat yhteistä omaisuutta pitkään niin rukoilevaisille, heränneille kuin lestadiolaisillekin. Näitä on sittemmin muokattu omien painotusten mukaisiksi ja täydennetty omalla aineistolla. Siionin kanteleen lauluista taas paljon on saatu anglosaksisesta herätyskristillisyydestä.
Hengellistä likehdintää on tosiaan ollut monenlaista ja liikkeet ovat ajallisesti ja alueellisesti olleet varsin erilaisia painotuksissaan. Tietysti tarvitaan typologisointia ja yhdistäviä painotuksia löytyy.
Itse näkisin niin, että on hyvä asia, että on erilaisia painotuksia ja spiritualiteettaja. Ihmisillä on erilaisia luonteita ja tarpeita, joihin voidaan vastata. Liiallinen yksipuolisuus on vaara, josta sikiää harhaoppeja, mutta jos pystytään välttämään vastakkainasettelu ja näkemään, että asiat voivat täydentää toisiaan pikemminkin kuin olevan toisiaan vastaan, pysytään paremmalla tiellä.
7 tykkäystä
Kesällä näkyy Kirkko ja kaupunki -lehdessä olleen kolumni otsikolla Herätysliikkeet eivät herätä enää ketään, jossa kommentoitiin lyhyesti useampaakin herätysliikettä.
Kotimaan kolumnisti Niilo Rantala (joka on ilmeisesti herättäjäyhdistyksen nykyisen puheenjohtajan poika), näkyy kirjoittaneen kolumnin, jossa kritisoi herätysliikkeiden herättämättömyyttä käsitellyttä kirjoitusta ja kommentoi asiaa erityisesti herännäisyyden osalta.
Hänen vastinekolumnissaan todetaan mm.:
Esimerkiksi körttiläisyyden piirissä on perinteisesti osattu myös puolustaa ja rakastaa kirkkoa. Nenosen mukaan herätysliikkeen pitää ”herättää, haastaa ja ärsyttää”. Pahinta Nenosen mukaan on sisäsiistiytyminen, kirkollistuminen ja keskiluokkaistunutta ydinjoukkoa kohti kääntyminen. Elitistisempää vaatimusta on vaikea kuvitella. Tulisiko kaikkien nyt ryhtyä ”herättämään” ihmisiä ts. evankelioimaan, käännyttämään? Saako kristitty olla keskiluokkainen?
Usein se, että jotain kunnioittavasti kritisoi, kertoo siitä, että asiaan liittyy myös jotain puuttumisen arvoista, josta välittää. Kritiikin vastakohta ei ole aina samanmielisyys, vaan usein sen vastakohta on välinpitämättömyys. Suuri osa elämässä vastaan tulevista ärsyttävistä yksityiskohdista on sellaisia, joista ei vaivaudu antamaan mitään palautetta.
Keskiluokkaisuuskysymys liittyy körttiläisyydenkin muutoksiin. Aikoinaan herännäisyys oli etenkin maatalouden parissa työskennelleen väen herätysliike, johon liittyi paljon niin talonpoikiakin kuin työläisiäkin. Aika lailla kaikissa herätysliikkeissä taitaa olla tapahtunut keskiluokkaistumiskehitystä, jonka myötä toiminnassa mukana olevista aikuisista yhä isompi osa on toimihenkilötehtävissä toimivia korkeakoulutettuja.
Alkuperäisen kirjoituksen luettuani itse pohdin sitä, missä määrin mitkäkin liikkeet nykyään ovat ulospäinsuuntautuneita, ja missä määrin sisäänpäinkääntyneitä.
Rantala jatkoi osin saman teeman käsittelyä myöhemmässä kirjoituksessaan samassa kuussa: “Kirkko voisi tehdä comebackin kansansivistyön airuena” , jossa hän mm. toteaa:
KIRKOSSA HERÄÄ tasaisin väliajoin keskustelu herätyksen tarpeellisuudesta. Kastettua kansaa olisi evankelioitava ja erilaisia kampanjoita järjestettävä. Lähetyskäsky on tietysti tärkeä ohjenuora eikä sisä- tai ulkolähetystyötä pidä väheksyä.
Edellä mainittujen lisäksi kysyn arasti: olisiko kirkon kuitenkin viimeistään nyt herätettävä myös kansansivistyksellinen tehtävänsä ja työnäkynsä? …
Voisiko seurakunta tutustuttaa jäseniään vaikkapa arvokeskusteluihin ja etiikan historiaan elokuvanäytösten avulla? Voisiko lukupiiritoimintaa tehostaa?
Ja ettei kansalaisten uskontotietoisuus ole pelkästään yksittäisten uutisten tai satunnaisten vastaan tulevien kirjojen ja kirjasten varassa, voisivatko seurakunnat ryhtyä kuratoimaan omia pieniä kirjastoja, joiden painopiste olisi teologiassa, filosofiassa ja kristillisessä kulttuurihistoriassa?
Elokuvia voi katsoa nykyään kotoa käsin, valikoiden mitä haluaa katsoa. Tai sitten niitä voi katsoa elokuvateatterissa tasokkailla penkeillä ja hyvällä äänentoistolla - valiten itse sopivan ajankohdan. Ennen oli toisin, kun elokuvia ei ollut vielä netistä nähtävissä, jolloin oli helpompi järjestää yhteisiä kokoontumisia elokuvien ääreen. Körteilläkin oli aikoinaan mm. opiskelijatoiminnassa säännöllisiä yhteisiä elokuvailtoja ja taisi olla leffaseurojakin. Elokuvien näyttämistoiminta körttien opiskelijatyössä hiipui, kun ei ollut juurikaan sellaisia ihmisiä, jotta asia olisi kiinnostanut sen verran, että olisi tullut paikalle jonain tiettynä määrättynä päivänä tiettynä kellonaikana tiettyyn paikkaan. Seurakunnista osa on kokeillut elokuvien näyttämistoimintaa, ja tulos on ollut yleensä se, että väkeä on ollut liikkeellä niin vähän, että sitä toimintaa ei ole sitten jatkettu. Lisäksi elokuvien esittämisen tekijänoikeusasiat ovat osoittautuneet seurakunnissa byrokratialtaan työläiksi ja hintaviksi, kun seurakunnat tulkitaan elokuvia näyttäessään niiden julkisiksi esittäjiksi siinä, jolloin niitä koskee samat byrokratiavaatimukset kuin elokuvateattereitakin elokuvan näyttäjinä.
Aika monella seurakunnalla on kai yhä jäljellä omia pieniä käsikirjastojaan, josta saa yleensä seurakuntalaisetkin kysyessään lainaan kirjoja, videoita, CD:itä ja muuta aineistoa. Seurakunnista aineiston lainaaminen on hiipunut netissä olevan tarjonnan laajenemisen myötä, eikä digitalisaation jälkeen uusia teoksia kauheasti seurakuntiin ole enää paperisena taidettu hankkia. Monessa seurakunnassa on kuitenkin saa ottaa -tyyppisiä pisteitä, joissa on ilmaiseksi jaossa hengellistä kirjallisuutta.
Ortodoksisella kirkolla taitaa olla Helsingissä yhä yli 11 000 niteen kirjasto.
Joitain luterilaisia hengellisten kirjoitusten aineistoja on koottu valmiiksi digitaalisiksi kokoelmiksi, kuten SLEY:n kokoamaa Kirkon aarteita -kirjastoa, jossa on mukana lähes 500 teosta ja aika paljon sivuja. Olisi hyvä, jos tuohon tulisi taas uusi päivitys - ja vielä parempi, jos koko digitaaliseen muotoon jo saatettu kokoelma saataisiin esim. e-kirjaston osaksi, jotta se olisi laajemmin saavutettavissa kuin nyt maksumuurin takana ollessaan. Viime päivitys on tehty vuonna 2011, josta alkaa olla jo aikaa.
3 tykkäystä
Varmaan joo, mutta ei kaikissa liikkeissä samanlaisesti. Vanhoillislestadiolaisissa taitaa edelleen olla rakennusala aika suosittua. Evankelisessa liikkeessä taas on todella harvassa sellaiset, joilla ei olisi vähintään ylioppilastutkintoa. Tässä varmaan kyllä vaikuttaa myös evankelisen liikkeen opillisuus, joka ehkä puhuttelee tyypillisesti eniten akateemista väkeä.
“Leffailta” on konseptina hankala, jos katsottava elokuva päätetään vasta paikan päällä. Ihmisiä kiinnostavat niin erilaiset elokuvat, ja yhden suosikki on sellainen, jota toinen ei jää katsomaan lainkaan vaan lähtee pois.
1 tykkäys
Ei toki kaikissa liikkeissä täysinsamanlaisesti. Lestadiolaisuudessa on yhä mukana paljon korkeakouluja käymätöntäkin väestöä, mutta kyllä sielläkin korkeakouluttautuminen on yleistynyt. Rakennusmestarin koulutuskin on nykyään korkeakoulututkinto.
Mitä SLEY:hyn tulee, niin on syytä muistaa, että 1950-luvun puolivälin tienoille asti SLEY ei ollut erityisesti korkeakoulutettujen liite, vaan toiminnassa oli mukana paljon kouluja käymättömiä työläisiä ja käsityöläisiä. 1900-luvun alkupuolella evankelisuus oli levinnyt kouluja juuri käymättömien keskuudessa paikoissa, joita nykyään voitaisiin kutsua slummeiksi. SLEY oli opillinen silloinkin. Sanoma puhutti silti ja evankeliumin ilo yhdisti hyvinkin monen taustaisia ihmisiä.
1 tykkäys
Pari kommenttia Nenosen kolumnista:
1.Sinänsä oikeita havaintoja nämä jutut herätysten muutoksista.
1700- ja 1800-lukujen herätykset syntyivät köyhyyden, sotien ja katastrofien uuvuttaman ja säikyttämän kansan keskellä. Pietistinen ja myös lopunajallinen sanoma upposi ja valtasi ihmismielet. Oli hurmosta ja separatismiakin. Yläluokkaankin herätys levisi. Ennen pitkää siitä syntyi suomalainen (ja ruotsalainen) tapa elää kristittynä. Teemu Kakkuri kirjassa Suomalainen herätys toteaa jotenkin siihen tapaan että jotkut ilmiöt eivät enää aiheuttaneet vastustusta vaikka ne olisivat ennen olleet kirkon oppia ja järjestystä haastavia koska “koko kirkko oli pietistinen”. Ehkä lähinnä helluntailaisten kastekokoukset 1900-luvun alussa saivat tuomion kirkon opin vartijoilta. Dogmaatikko Pietilä taisi verrata liikettä shamaaneihin ja muihin eri uskontojen edustajiin. Kirkko oli luterilaisten sakramenttien kirkko herätyspuheella ryyditettynä.
Nenonen tarkastelee nykypäivää, mutta kyllä tuo herätysten muuttuminen perinneliikkeiksi alkoi jo kauan sitten. Myös viidesläisyys on pitkälti kirkollistunutta tänään. Ihmiset kokoontuvat järjestöjen tapahtumiin pitkälti samasta syystä ja samanlaisin tavoin kuin seurakunnissa muutenkin tehdään. Liikkeisiin kuulutaan usein suvuttain, ei henkilökohtaisen heräämisen seurauksena - kuin poikkeuksina.
- Vaikka en (enää?) ole fanaattinen evankelinen, pitää Nenosta hiukan kritisoida kun hän väittää Jeesuksesta kertomisen korvautuneen sukupuoli- ja virkakysymyksellä. Voi olla että se kuva tulee mediassa ja jos poimii vain kiistanaiheita. Kyllähän Sley on perinteinen lähetys- ja raamattuopetustyön järjestö. Jeesus on keskiössä. Toisaalta Nenonen puhuu evankelisuudesta mutta ajattelee ehkä vain Sleytä. Ely ei noista ko asioista juuri julista, tai ainakin hyväksyy naisten pappeuden - ja vanhemmat evankeliset vapaat ja tunnustukselliset porukat ovat kirkon kiistoista ulkona.
3.Vaikka herätys ei nykyisin liikuta suuria joukkoja, ko. liikkeiden hedelmä näkyy vielä kirkossa. Jos tuntee vanhoja painotuksia, niitä havaitsee monissa puheissa ja lauluissa jne. Eivätkä yleistykset aina osu oikeaan. Esimerkiksi hiljattain todistin körttiläisen selvää puhetta siten miten Jeesus meni ristille meidän syntiemme tähden. Ei muutenkaan mitään liberaalihöttöä ollut tuo siioninvirsituokio.
Vähemmistöllä on suurempi intressi olla oma, koska valtaväestö ei tuota tarvittavaa materiaalia.
Näin se on ollut jo pari tuhatta vuotta, että liikkeisiin kuulutaan usein perhekunnittain. Apostolien teoissakin puhutaan siitä, kuinka Jeesuksen seuraajiksi tultiin perhekunnittain.
Herätystä tapahtuu nykyisin Suomessa aikuisiällä erityisesti sellaisten joukossa, jotka ovat lapsuudessaan olleet kristillisten asioiden kanssa tekemisissä, kun taas täysin uskonnottoman lapsuuden eläneiden heräämiset ovat vähemmän yleisiä. Liikkeet voisivat olla ulospäinsuuntautuneempiakin.
Noin sata vuotta sitten 1900-luvun alkupuolella Suomessa oli kovasti vastakkainasettelua seurakunnissa kasvatus- ja herätyskristillisyyden välillä. Nykyään sitä ei enää juuri näy eikä kuulu, kuin korkeintaan joidenkin harvahkojen seniorien suusta, jotka ovat eläneet itse lapsuuttaan vielä sellaisessa kuplassa, jossa nämä kysymykset olivat silloin vielä kiistanaiheita. Viidesläisyyskin on jo vuosikymmenten ajan käytännössä edistänyt ja edustanut lasten ja nuorten osalta kasvatuskristillisyyttä, ja pyrkinyt kehittämään entistä enemmän toimintaa juuri lapsille ja nuorille, joiden osalta monet seurakunnat ovat typistäneet aiemmin laajanakin olleen hengellisen kasvatustoiminnan usein enää lähinnä rippikouluun ja isoskoulutukseen.
Seurakuntien lapsi- ja nuorisotyö on ollut 2000-luvun ajan kriisissä, jonka ytimessä on se, että juuri mihinkään muuhun kuin rippikouluihin ja isoskoulutuksiin ei enää seurakunnissa tule lapsia ja nuoria, jolloin seurakuntien tarjoama kristillinen kasvatus nuorille jäsenilleen jää hyvin suppeaksi. Tämä blogi kuvaa asiantilaa todellisuutta vastaavasti:
Entinen lippulaiva päiväkerho on jo pitkään ollut syöksykierteessä eikä tilalle ole oikein syntynyt korvaavaa toimintamuotoa. Samaan suuntaan valuvat muutkin kasvatustyön toiminnat. Rippikoululla menee vielä suhteellisen hyvin mutta näyttää kuitenkin siltä, että se ei enää yksin pysty välittämään uskoa uusille sukupolville. Näin varsinkin kun isos-toiminnan ulkopuolinen seurakuntatoiminta nuorille on surkeassa jamassa. Jo kymmenisen vuotta sitten eräs kasvatuksen ammattilainen tutki, kuinka paljon nuoria osallistuu muuhun srk-toimintaan kuin isoskoulutukseen ja sai tulokseksi 3 %.
2 tykkäystä
Mistäpä niitä lapsia riittäisi seurakunnan päiväkeroihin, kun tuntuu, että lähes poikkeuksetta kaikki lapset viedään päiväkoteihin, joissa on ihan oma ohjelmansa.
Tähän voi kommentoida, että vielä huonompi tilanne olisi jos isoskoulutuskaan ei vetäisi. Se tilanne ehkä on edessä, mutta ei vielä, ainakaan minun tietääkseni. Vaihtelua on mutta meillä esimerkiksi riittää isosia tungokseen asti. Ripareille ja lasten leireille menevät ne jotka mahtuvat.
Isostoiminnan hengellisyyden vahvistaminen on tärkeää. Riippuu todella paljon nuorisotyöntekijöistä, mitä painotetaan. Nuorten yhdessäolo on tärkeää, mutta itse olen myös todistanut sellaista että nuorisotyöhön ja sen hengelliseen sisältöön vahvasti sitoutunut uusi työntekijä saa hyvää aikaan. Nuoria tulee vastuutehtäviin jumalanpalveluksiinkin ja he perustavat bändin yms.
Lapsia on puolestaan joillakin alueilla paljon avoimissa ovissa, tunnustuksettomassa iltapäivätoiminnassa. Tämäkin on tärkeää kohtaamista ja kirkon työntekijäin “jalkautumista” - mutta tottakai selvästi kristillinen kasvatus jää ohuemmaksi kun kristitytkään perheet eivät tuo lapsiaan kerhoihin joissa rukoillaan ja lauletaan Jeesuksesta ja Taivaan isästä. Perhetyötä esim. äiti-lapsi ja isä-lapsi -toiminnan muodossa tehdään kuitenkin paikoin aika paljonkin.
Haluan puolustaa kirkon työntekijöitä ja työmuotojamme. Silloin kun syytä on.
Myönnettävä on toki, että virta vie pois päin kirkosta, ehkä koko kristinuskosta. Ihmisiä ei vaan riittävästi kiinnosta. Uskoa voi olla yksityisesti, mutta sitoutuminen kirkkoon päättyy rippikoulun ja isostoiminnan jälkeen opiskeluvaiheessa ja nuorina aikuisina liian usein, jopa kirkosta eroamiseen. Lapsia ei kasteta, joten eipä tulla kerhoakaan etsimään heille. Tai jos tullaan, niin ei haluta Jeesus-juttuja…
Nuorten miesten uskonnollisuudesta on ollut juttua, tutkittua tietoakin. Esim. Hernesniemen Matti Turussa siitä intoilee. Saapa nähdä alkaako se näkyä lasten ja perheiden kasvatuksessa yhtään.
Edellä kuvattua halua panostaa hengelliseen nuorisotyöhön kuitenkin on myös kirkossa. Miettikääpä, mistä tuhannet nuoret tulisivat vaikkapa Maata näkyvissä -festareille, jos heitä eivät seurakuntien ohjaajat sinne veisi? Eivät ne kaikki voi olla herätysliikkeiden omia nuoria.