Körttiläisyys ja sen muutokset


#21

Itse en tässä tarkoita niinkään henkilöitä enkä lehden linjaa. On mahdollista, että ihan varsinaisessa asiassa eli uskonkäsityksissä on ero, jota ei voi selittää eikä lieventää pois. Ja niinkin voi olla, että olen itse käsittänyt väärin monia asioita, ja uuspietismi on oikeammassa ja raamatullisempaa kuin minun pienet pohdiskeluni. Mutta kokemus on sellainen kuin edellä kuvasin.


#22

Jokainen, joka tässä maailmassa tuo esille sitä, mitä Jumala on sanonut,
saa osakseen vihaa ja vainoa jossain muodossa.
Mediahan oli aivan raivoissaan siitä, mitä Räsänen sanoi mm. abortin tiimoilta.


#23

Voisikohan Siionin virsien uudistus osoittautua jonkinlaiseksi rajamerkiksi? Itse koen suurta hengenyhteyttä vanhanajan pietistisiä heränneitä kohtaan. Nykyäajan liberaaleja en. Kuva voi tietysti olla fiktiivinen fantasia, mutta toivoisin ympärilleni pietististä yhteisöä, joka tukisi sisäisessä kilvoituksessa. On kuitenkin elämän aikana tullut tutustuttua muutamaan perinteisempäänkin körttiin, eli sellaisia on muitakin exkortin lisäksi.


#24

Mää en oikein sympatiseeraa kumpaakaan. Mun vaikutelma vanhanajan körttiläisyydestä on turhan lakihenkinen ollakseen kovinkaan miellyttävä. En nyt tarkoita tällä sua @Justinos henkilökohtaisesti, mutta oon huomannut joissain kristityissä sellaista, että jonkinasteisesti fanitetaan vähän kaikkea missä pidetään kiinni tiukemmasta moraalitulkinnasta - nimenomaan niissä tietyissä shibboleth-kysymyksissä. Se ei välttämättä ole hyvä luokitteluperustelu.


#25

Keskustelua aktiivien pappien kanssa on tuottanut satoa:
Tässä yksi aiheista:
Tällä hetkellä Suomessa näkyy vahvistuvan se pinnallinen käsitys
kristillisestä uskosta, että “miksi nähdä vaivaa synnistä, koska kaikki synnit kumminkin saadaan anteeksi. Miksi edes puhutaan synnistä, kun kaikki sitä kumminkin tekevät, eikä kukaan voi olla toista parempi ja jättää tekemättä?”


#26

Ei se moraalitulkinta ole se, mikä minua ensi sijassa puhuttelee, vaan pyrkimys Kristuksen sisäiseen tuntemukseen, taivaskaipuu, hengellinen kasvu ja consolatio fratrum et sororum. Vanhat Siionin virret, Halullisten Sielujen Hengelliset Laulut, Siionin Virret ja Siionin Laulut ovat täynnä sellaista Kristus-keskeistä mystiikkaa mitä ei näytä kirkostamme löytyvän enää oikein mistään elävänä.


#27

Oletko tutustunut Länsi-Suomen rukoilevaisten julistustyöhön ja elämään?


#28

Olen huomannut saman. Se on jotenkin kummallinen ilmiö, vaikka menneekin jonkinlaisen ryhmäidentiteetin rakennuksen piikkiin.


#29

… Ryhmäidentiteetti!

Tämä on tärkeä asia!


#30

Ryhmäidentiteetti = Summon Silvanus


#31

Eipä siihen hirveästi tutustuta, koska rukoilevaisilla ei ole lainkaan toimintaa pk-seudulla. Nettisivut toki tunnen, ja nuo laulukokoelmat. Rukoilevaisuus vaikuttaa myös melko sisäänpäinkääntyneeltä, moraalisesti ja opillisesti hyvin tiukalta liikkeeltä. Itse en vastusta naispappeutta, mikä esimerkiksi voisi olla ongelma.


#32

Minusta tämä kuvasta hyvin myös nykykörttiläisyyttä. Jos körttiläinen uskaltaa kaivata pietismiä, niin hyvin nopeasti häntä “lyödään päähän Siionin virsillä” (Pois ota mestarointi, ja tuomitseva sointi, minunkin äänestäni, ylhäinen ystäväni).

En ymmärrä, mitä @Anskutin tarkoittaa noilla shibboleth -kysymyksillä, mutta arvelen, että jotain sukupuolimoraaliin liittyvää. Aika jännä on tuo käsitys vanhanajan körttiläisyyden lakihenkisyydestä. Itse olen kasvanut mielestäni melko tervehenkisessä herännäisperheessä, jossa on opetettu erottamaan oikea ja väärä. Sitä mukaa kun maailma on muuttunut, niin minulle on opetettu, että ihan kaikkeen ei kannata lähteä mukaan.

Omien lasten kasvatukseen olisin kaivannut seurakunnalta ja herätysliikkeeltä rohkaisua siihen, että vaikka avoliitot ovatkin suosittuja tänä päivänä, niin niihin ei pidä ryhtyä. Sitä tukea ei ole tullut kirkolta eikä Herättäjä-Yhdistykseltä. On jotekin kurjaa, kun pitää vain itse olla sitä mieltä ja sanoa sitä jälkikasvulle.

Lieneekö sitten avoliitto se shibboleth-kysymys, jossa on helppoa tuomita muita, kun ei itse ole semmoista harrastanut. Eihän sitä tarvitse muille aikuisille saarnatakaan, mutta pitäisin kuitenkin tärkeänä, että kokemattomille nuorille neuvottaisiin, miten asiat oikeasti kannattaa tehdä. Perhe on yhteiskunnan perusyksikkö ja vaikuttaa hyvin vahvasti koko yhteiskuntaan.


#33

Se on mielenkiintoista, kun pietistien näkemys uskosta katsotaan jotenkin
jäykäksi moraalikristillisyydeksi, änkyröinniksi ja ties miksi elämälle vieraaksi pahimmassa tapauksessa.

Sitten kun roomalaiskatolsiet ja ortodoksiset ystävämme korostavat oman
uskonnäkemyksensä erinomaisuutta “erään hairahtuneen munkin” käsityksiin verrattuna, he ottavat esille mieluusti apostoli Jaakobin opetukset “usko ilman tekoja on kuollut” tai “pelastukseen tarvitaan rakkaudessa vaikuttava usko”.

No, mitä tämä sitten on käytännössä?
Galatalaiskirjeess’ Paavali mainnitsee, mitkä se on, mikä ei kuulu kristilliseen elämään:
19. Mutta lihan teot ovat ilmeiset, ja ne ovat: haureus, saastaisuus, irstaus,
20. epäjumalanpalvelus, noituus, vihamielisyys, riita, kateellisuus, vihat, juonet, eriseurat, lahkot,
21. kateus, juomingit, mässäykset ja muut senkaltaiset, joista teille edeltäpäin sanon, niinkuin jo ennenkin olen sanonut, että ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa.

Pietistit ottavat siis esille nämä “lihan teot” ja korostavat niiden olevan syntiä.
Eivätkö pietistit siis haluakin toteuttaa elämässään jetsulleen sitä, mitä
esimerkiksi roomalaiskatoliset korostavat puhuessaan “usko vailla tekoja on
kuollut”.
Nämä “lihan teot”, joista Paavali edellä puhui, ovat juuri niitä tekoja, jotka todistavat uskon olevan kuollutta - jos viittaamme Jaakobiin. Silloin näet ollaan “lain alla” = lain rangaistuksen ja tuomion alla armon sijasta.

Opetuksessaan pietistit eivät kuitenkaan syyllisty moraalisaarnaan, vaan ohjaavat syntisen Kristuksen luo, jotta hänen yhteydessään ilmenisi uskovassa tuo “rakkaudessa vaikuttava usko”, josta Paavali myös puhuu (Gal 5:) sanoessaan Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen.

Sen sijaan, luterilaisen kirkkomme vapaamielinen vakiopetus on tänään silkkaa moraalisaarnaa. Ihmistä ei ohjata synnintuntoon ja etsimään armoa Kristuksessa, vaan suoraan tekemään hyviä tekoja, jotta oltaisiin hyviä. Tavoitteena on siis pelkkä “lihan pyhitys” eikä mielenmuutos ja sen kautta
hyvät työt uskon hedelmänä Kristuksessa, kuten Paavali Galatalaiskirjeen luvussa 5 opettaa-

Älkäämme siis ampuko pietistiä!


#34

Mestaroinnin ja tuomitsevan soinnin pois ottamisen rukoilu on kyllä hyvä asia. Ongelmaksi on ehkä tullut se, että körttiläisyydessä (ja siltä vaikutteita saaneessa kansankirkollisuudessa , huom. jotkut piispat jne. ) ei ole pysähdytty tuohon, vaan tulkittu tai käytännössä toimittu niin että ei mestaroida uskon asioissa tai tietyssä moraalissa (kuten em. perhe-), mutta yhteiskunnallisesti kyllä - ja lisäksi sinänsä vanha körttiläisyyden piirre eli tekopyhyyden pelko on toisinaan muuttunut lähes farisealaiseksi "Luojan kiitos, me emme ole niin kuin nuo tosiuskovat/ylihengeliset/viidesläiset/evankeliset(lestadiolaiset jne. ) -puheeksi.

Mutta pata soimaa kattilaa, kirkossakin. Jos menee hiukan etäämmälle - tai joutuu syrjemmälle - niin näkee, miten jokainen liike ja ryhmä nostaa nenäänsä ja nyrpistää sitä johonkin suuntaan. Myös moralismia tai muuta kirkkopoliittista tai tuomionhenkistä otetta on kohdattavissa sinänsä raamatullisuuteen ja oikeaan uskoon vetoavissa joukoissa. Sellaista, jossa tuntuu ympäröivän kristillisyyden ja maailman arviointi herkästi sumentavan sen näkymän, jonka peili tarjoaisi. Parannuksen paikka tulee toivottavasti jokaiselle kristitylle vastaan, ja ehkä useinkin. Oikea parannus ja katumus ei kai mestaroi eikä tuomitse, jos kaikki on omassa elämässä oikeasti pielessä ilman Kristuksen apua.


#35

Tässä on kyllä Yxinkertasella asiaa, mutta ehkä pitäisi tarkemmin määritellä ja pohtia

  • mitä pietismi oikein on ja mistä pietismistä (vuosisata, henkilöt, liikkeet?) puhutaan
  • miten nykyajan luterilaisissa ryhmissämme näkyvät pietistiset piirteet ja miten ne suhtautuvat luterilaisen opin pääkohtiin
  • mistä pietismiä on tarkkaan ottaen arvosteltu

Itse en ainakaan tiedä, kuka kirkossamme nyt edustaa “pietismiä”. Kaikki vanhat liikkeet ja myös uuspietismi ovat kai jotenkin pietismin perillisiä, kirkkohistoriallisesti. Mutta toisaalta ne ovat luterilaisuuden - ja hiukan muidenkin oppien, anglosaksisen protestantismin… - muovaamia.

Lonkalta heittäisin - korjatkaa toki! - että pietistisen herätysliikekristillisyyden isoin ero vanhaan luterilaisuuteen ja sitä kautta myös katoliseen kirkkoon on (tai oli!?) uskonharjoituksen painopisteessä. Kun haluttiin painottaa henkilökohtaista uskoa sekä sitä miten tärkeää on yksilötasolla erottautua ulkoista käytöstä myöten maailmasta (sekä maallistuneesta tai aivouskoisesta kirkkokansasta/papistosta), kadotettiin jotain siitä, mitä kirkko sakramentteineen merkitsee.

Heilahtiko heiluri jo takaisin lähemmäs tasapainoa? Ja missä sen voisi nähdä selvästi? Minusta on vaikeaa arvioida omaa aikaamme tässä, kun olemme niin kiinni ajattelussa ja tavoissa joihin olemme kasvaneet. Varmasti kuitenkin sellainen on historiassa tuttua, että äärimmäisyyksien jälkeen herkästi hypätään toiseen laitaan.


#36

Lyhyesti kommentoiden, onhan meillä rukoilevaisuus, lestadiolaisuus ja vitoslaisuus pietististä hurskausliikehdintää. Körttiläisyys lakkasi sitä olemasta.
Pietisti puhuu myös synnistä ja uskon hedelmistä. Evankelisuus ei niistä puhu, vaan keskittyy vanhurskauttamisoppiin ja ajattelee kaiken muun tulevan itsestään, jos niistä ollaan hiljaa. Moderni kirkollisuus on selvää lainsaarnan moraaliopetusta ja toiselta suupieleltään antinomismia :-))


#37

Tarkennan vielä: Tarkoitatko siis aiemmassa pietismiä käsittelevässä viestissäsi rukoilevaisuutta, lestadiolaisuutta ja viidesläisyyttä?
En ole hirmuisen perehtynyt tähän asiaan, mutta arvelisin että ko. liikkeet ovat varsin paljon muutakin kuin pietismiä. Tai ainakin siis pitäisi samalla pohtia mitä oli alkuperäinen pietismi ja mitä siitä tänään on jäljellä. Suomalainen luterilaisuus on niin herätysliikepainottunutta, että väkisinkin vaikutteet ovat virranneet “kirkollisuudesta” kansanliikkeisiin ja päinvastoin.


#38

En osaa tuohon vastata.


#39

Niinkö?Puolustat voimakkaasti pietistejä ja vertaat heitä muihin, varsinkin väärin opettaviin luterilaisiin. Minusta olisi kiva tietää, ketä nyt oikeastaan “ei saa ampua”. :grinning:

Esimerkiksi tätä kohtaa voisi pohtia, jos joku osaisi verrata sitä vaikka luterilaisen opin dokumentteihin - katekismus, tunnustuskirjat… Onko tässä jokin oleellinen ero pietistien eduksi?
Samoin kiinnostaa, onko tämä erityinen piirre nähtävissä herännäisyyden “isien” puheissa ja kirjoituksissa, tai Laestadiuksella jne.
Entäpä mitä sitten sanoivat ne pietistit joiden opetuksiin suomalaiset herättäjät nojasivat? Keitä he olivat - herrnhutilaisia…?

Tunnustan sivistymättömyyteni, mutta toivoisin että tässä ketjussa voisi oppia jotain konkreettista. Mielestäni se toisi lisää syvyyttä tähän, koska pelkästään körttiläisyyden nykytilanteesta puhuminen tai yleisluontoinen nykyluterilaisuuden moittiminen ei ehkä oikein riitä. Jos sanotaan että jotain on ratkaisevasti muuttunut, olisi hyvä tunnistaa, missä mielessä se tarkemmin on tapahtunut, ja mistä tähän tilaan on tultu.


#40

Huomaan nyt, että tässä kylllä Justinos viittaa konkreettisiin asioihin, nimittäin vanhoihin virsikokoelmiin. Minulla on samantapainen käsitys noista kokoelmista ja niiden kautta ehkä välittyy sitten kuvaa “vanhasta pietismistä”.

Justinoksen painotus on myös erilainen kuin Yxinkertasen. Tämä on kiinnostavaa. Samoin entistä enemmän askarruttaa tuo, että missä ne pietistit nyt ovat.

Aavistan pahaa, että fiktioksi jääkin… Onko jokainen liike muuttunut aikain kuluessa niin paljon, että veisuuperinteeseen yhtyminen ei tuo mukanaan sellaista yhteisön tukea, jota vaikkapa Justinos kaipaisi?