Ja ettäkö nykyään erityisesti VHM:t uhriutuisivat mediassa.
Katin kontit, kyllä jatkuvasti tuuppaa viihdemaailman tuubasta sellaisia palkittuja elokuvia, jotka kertovat jonkun syrjityn /vainotun /väärinymmärretyn /kärsivän homon elon kurjuudesta. ja nuo liki pyhimyksen asteelle idoliksi nostetut hemmot ovat noissa tarinoissa aina puhtoja ja virheettömiä ja täydellisiä ihmisiä.
Sinun harrastuksesti tosin kuulostavat palstalla kirjoittamasi perusteella edustavan varsin stereotyyppistä maskuliinisuutta. Monella meistä eivät edusta. Tässä iässä voin jo sanoa, ettei minua kiinnosta vähääkään, ovatko tekemiseni jonkun muun maun mukaisia, mutta teini-iässä kyllä koin paljonkin painetta tehdä tiettyjä asioita ja käyttäytyä tietyllä lailla, koska olen poika. Ja oikeasti ne rajat saattavat miehillä olla vielä tiukemmassa kuin naisilla.
Sakarjan harrastukset edustavat insinööriyttä, joka on parasta ihmisyyden lajia. Itsekin olen tunnistanut tämän jo alle nelivuotiaasta lähtien itsessäni tökittyäni magneetteja yhteen jos toiseenkin paikkaan ja tutkimalla mitkä aineet ovat magneettisia tai johtavat sähköä. Muistaakseni tein myös uravalintani alle kymmenen vanhana päättämällä ryhtyä sähkö- tai elektroniikkapuolen insinööriksi vierailtuani eräässä tv- ja radiokorjaamossa. Koin valtavan elämyksen ja se oli siinä. Se tarkoittaa kaiken teknisen alan laitteiden tutkimista, purkamista, rakentamista, ihmettelyä ja suunnittelua.
Tein jo ensimmäiset kokeiluni tosiaan alle kouluikäisenä ja opittuani lukemaan lainasin kirjastosta Osmo A Wiion Radionrakentajan kirjan ja marssin isän kanssa Annankadulle elektroniikkaliikkeeseen (entinen Elektrofoto Bulevardin ja Annankadun risteyksessä) ja ostin tarvikkeet ensimmäiseen rakentamaani radiovastaanottimeen. Tästä alkoi sitten uravalintani ja koulutukseni, joka myös armeijassa suuntautui tutka-, radio- ja mikroaaltotekniikkaan ja jonka jälkeen vasta todenteolla pääsin opiskelemaan alaani yhteensä kuudeksi vuodeksi ja töihin tutkimus- ja kehitysosastoille pariin alan tunnetuimpaan ja kansainvälisimpään firmaan.
Monta osaat nimetä? En itse tiedä kuin Brokeback Mountainin.
Enemmän ehkä TV-sarjoja kuin elokuvia, toistaiseksi.
Mutta tässä sen aiemmin tässä ketjussa mainitun ja tuon Brokeback Mountainin (sekä Tom of Finlandin) lisäksi yksi palkittu homoelokuva:
Mitä sarjoja? Torka aldrig tårar utan handskar tulee ainoana mieleen. Toki homoja on muuallakin mutta noin niinkuin sellaisia, jotka perustuvat kärsiviin ja syrjittyihin homoihin.
Monissa sarjoissa on homoja. Esim brittisarjassa Grandchester, johon ehkä vielä tehdään jatko-osia, on homoseksuaalinen pappi, joka ei kuitenkaan uskaltaudu suhteisiin heterokollegansa tavoin. Samoin australialaisessa sarjassa “Takaisin kotiin” oli yhtenä teemana homoseksuaalisuus. Sarja kuvaa 1950-lukua. Esimerkkejä on vaikka kuinka paljon. Nykyään voidaan sanoa, että ei sarjaa ilman homoa.
Greyn anatomia aloitti vainottujen ja väärinymmärrettyjen homojen ja lesbojen käsittelyn jo kaudella kivi ja keppi… Paljon käsiteltiin ymmärtämättömiä ja suvaitsemattomia sukulaisia ja kirkon taholta tulevaa “eheytystä” ym. Eräs kausi alkoi jaksolla, jossa teini-ikäiset lesbotytöt yrittivät itsemurhaa, koska “ääriuskovaiset” vanhemmat eivät hyväksyneet heidän suhdettaan.
Katson melko jatkuvasti erilaisia sarjoja ja äkkiseltään miettien tulee mieleen yksi sarja viimeisen öö ehkä neljän vuoden saralta, jossa yksi olennaisista hahmoista on homo. Subjektiivinen kokemus toki, mutta en jummarra, mistä ihmiset repii noita homosarjoja. Voitteko vinkata niitä minullekin. Ottaisin mielelläni lisää homosaatiota, mutta ei ole moneen vuoteen tullut mitään kiinnostavaa vastaan.
Katso YLEn ohjelmia. Kyllä niissä homotusta piisaa.
“Olipa kerran” -fantasiasarjassa, joka perustuu uusiin versioihin Disney-hahmoista ja heidän välisistä suhteista oli useampikin lesbohahmo. Mm. Robin Hoodin tytär ja Ihmemaan Liisa.
Sarjassa “Anna, a lopussa” (Netflix-alkuperäissarja perustuen Vihervaaran Anna -kirjoihin) on ollut kolme tai neljä seksuaalivähemmistön edustajaa (tähän mennessä).
Salatuissa elämissä on ollut vaikka kuinka paljon ja vaikka kuinka kauan. Aikoinaan myös Kotikadussa.
Nämä aiheuttavat mielenterveyden järkkymistä homoilla tai ilman. Ei niitä tai hirveästi mitään muitakaan kotimaisia sarjoja kannata katsoa.
En katso. Ne on kamalia.
Katsoin tätä sarjaa itse ja mun mielestä siinä oli tosi kauniisti ja monipuolisesti kuvattu kristityn homon kipeää pohdiskelua aihepiirin tiimoilta.
Ehkä asiaa voisi miettiä myös siltä kannalta, että paljonko seksuaalisuus ylipäätään on aiheena elokuvissa ja sarjoissa. Väittäisin että aika paljon aihetta käsitellään rakastumisten, syrjähyppyjen, erojen, ihastusten yms alueilta. Jos väestöstä karkeasti 5-10 % on homoseksuaaleja tai muita kuin heteroseksuaaleja niin ei ihme että tätäkin aihetta tulee silloin myös esitetyksi. Kun aihe on vielä kuitenkin jonkinlainen tabu, ainakin siinä mielessä että vaikkapa vanhemmille asiasta kertominen ei aina ole ihan yksinkertaista, niin aihe on siksi myös omalla tavallaan kiinnostava kun elokuvan/sarjan juonta pohditaan. Mitä arkisemmaksi ja luonnollisemmaksi aihe käy niin sitä vähemmän siihen edes kiinnittää huomiota. Olisi aika erikoista jos kaikki heteroseksuaalisuudesta eroavat ihmiset jätettäisiin aiheiden ulkopuolelle. Niin oli jonnekin 1960-luvulle asti.
Aiempaan keskusteluun liittyen (siis Setan väitteisiin “sukupuolen moninaisuudesta”)…
Itse asiassa käsitteet “homo” ja “hetero” edellyttävät sukupuolen kaksijakoisuutta. On kaksi sukupuolta, “sama” ja “vastakkainen”. Jos sukupuoli on “sosiaalinen konstrunktio”, ei ole mielekästä puhua edes “samaa sukupuolta” olevista pareista, koska käsite on silloin vailla merkitystä. Eikä sukupuolen kaksijakoisuuteen myöskään mahdu mitään “muunsukupuolisuutta”.
On sinällään ihan ok, että sarjoissa ja ylipäätään, käsitellään homoseksuaaleja(kin). Mutta tällöin ei vaikuta tasapuoliselta, jos asetelma on aina tai useimmiten esim. hyvät homoseksuaalit, pahat uskovaiset. (Tai päinvastoin.) Se ei ole silloin pelkkää vähemmistöjen esittämistä osana todellisuutta, mitä he ovat, vaan leimaava kannanotto.
Pidin sarjasta muuten, koska kyseessä toinen kotimaani, mutta tätä oli jopa mielestäni liikaa.
Yleensä en sarjoja seuraa, mutta tämä kiinnosti toisen kotimaani takia.
Olen jotenkin allergisoitunut aiheelle, kun sitä pitää syöttää joka tuutista ikäänkuin asia muuttuisi ns. normaaliksi tämän myötä.
Olen jostain syystä joutunut monien homojen “maalitauluksi” usein, vaikka olen mielestäni hyvinkin maskuliininen, lähellä 100kg, ikäni voimailua harrastanut mies.
Minua ei ole koskaan loukattu niin paljon, kun eräs vuosia tuntemani homo, jonka opin tuntemaan jo Helsingissä asuessani, muutti nykyiselle paikkakunnalleni.
Hän kertoi yllättäen minulle, että olen ollut hänelle aina, märkä päiväuni.
Tämä oli mielestäni jopa törkeää käytöstä ko henkilöltä, joka tosiaan tarkaan tiesi, että olen neljän tyttären isä ja erittäin hetero mies.
Kukaan ei ole vielä pystynyt vastaavaan.
Ymmärrän että asia voi tuntua tuollaiselta. Ajattelisin kuitenkin että sanoihin saa perspektiiviä kun miettii, että miltä tuntuu jos joku nainen sanoo tuon saman. Jos se tuntuu ihan hyvältä, niin eikö kyse ole silloin vain siitä, että joku sanoo ääneen oman seksuaalisen tuntemuksensa toista kohtaan. Jos tuo tuntuu naisen sanomanakin aivan yhtä vastenmieliseltä, niin silloin kyse on seksuaalisuudesta yleensä ja sen kokemisesta julkisesti vastenmieliseltä yleensäkin, riippumatta onko se homo- vai heteroseksuaalisuudesta. Tämä ihan ajatuskokeena. En ota kantaa siihen, tulisiko jollekin sanoa omat seksiunelmansa ääneen vai ei.
Kylä avioliitossa miehen tulee olla vaimon pää ja miehen rakastaa vaimoaan, kuten Kristus rakastaa kirkkoaan. Tämähän on koko avioliiton tarkoitus, olla tämän pyhän sakramentin merkki.
Naisen tärkein tapa olla nainen on tietysti olla äiti, koskapa kaikkea muuta voi mies tai robotti olla korvaamassa. Äitinä ja vaimona oleminen on siis erityinen naisen tehtävä luomakunnassa. Miehen tehtävä on sitten olla pappi, koska se on asia, mitä nainen ei voi olla. Toinen miehen erityinen tehtävä on tietysti olla isä ja aviomies.
Jokainen voi myös ymmärtää sen, että nämä eivät kaikkien kohdalla toteudu.
Mitä joihinkin naisten- tai miestenpiireihin tulee, niin kai niitä nyt järjestetään siten, että niissä ajatellaan yleisöä kiinnostavia asioita. Vaarana on tietysti mennä sieltä, missä on aita matalin, mutta koskapa miehiä ja naisia on monenlaisia, niin ihan ymmärrettävästi koetetaan etsiä sitä keskimääräistä. Samahan koskee tietysti kaikenlaista erityistyötä, kuten nuorisotyötä. Minua esimerkiksi mikään imelä Jeesus-poppi tai räkäinen suomigospel eivät ole koskaan puhutelleet mitenkään. Tai mikään muukaan seurakuntien nuortentoiminta - johon en koskaan osallistunutkaan pakollista rippikoulua lukuunottamatta. Mutten tiedä, olisiko minua kiinnostaneet teemat, kuten keskiajan suurten mystikkojen ajattelu, vetäneet nuorisoa kovin paljon.
Älä viitsi, avaan hiukan enemmän:
Kaveri oli tutussa kuppilassa, jossa kävin päivänlehdet lukemassa ja istui eräänä päivänä hyvin surullisen oloisena, josta syystä menin tietenkin kysymään, että mikä on, lohduttaakseni.
Hän kertoi, että isänsä oli kuollut.
Tietysti yritin lohduttaa ihmistä ja kerroin, että oma isäni kuoli jo vuonna -80, mutta meillä täällä olevilla elämä silti jatkuu…
Tuossa yhteydessä hänen ilmeensä ikäänkuin kirkastui ja “pamautti” minulle tuon pommin.
Kerroin toki hänelle, että tietänet varmaan puhuvasi 110% heterolle ja tämä loukkaa minua.
Lähinnä tarkoitin siis sitä, että meillä jokaisella on omat suuntautumisemme. Toisilla jopa monisuuntautuneisuutensa. Ajattelin lähinnä sitä, että jos hyväksyt vaikkapa naisen sanomana saman niin silloin voit ehkä ymmärtää, että kyseessä oli aivan samanlainen ilmaus. Jos et hyväksy sitä kummankaan taholta niin silloin kyse ei ollut siitä, että nimenomaan homoseksuaali sen sanoi. Eikös?
Jossain vaiheessa nuorempana varmaan itsekin olisin asiaa kauhistunut. Nyt on aivan sama sanooko jotain noin imartelevaa mies tai nainen, kunhan kumpikin pitävät sormensa erossa. Mutta enää ei sano tällaiselle vanhalle ryppykasvolle 