Valtioita on yhtä helppoa arvostella ja tuomita kuin ihmisiä, lähimmäisiä. On sangen skandinaavinen piirre hurskastella ylhäältä alas asenteella muun maailman menoa, ollaanhan me niin vauraita ja kehittyneitä ja sosialidemokraattisia ja luterilaisia ja tasa-arvoisia jne. (Ruotsi päihittää tässä besserwisseriydessään jopa Suomen)
Ennen tuomitsemista (valtion tai lähimmäisen) kannattaa pohtia, mikä on se polku, minkä syyllistetty on kulkenut? Mitkä ovat ne viime sukupolvien kokemukset, mitkä selittävät osaltaan asenteet ja kehityksen, mikä ei vastaa kaikessa meikäläistä.
Ei niissä sinänsä ole pahaa. Väännän vielä rautalangasta:
Suomi oli vapaa ja suht itsenäinen sotien jälkeen. Unkari, Puola,Tsekki… olivat neukkusaappaan alla 50 vuotta.
Nämä itäblokin maat joutuivat totalitarismin saneluun, miehityksiin, pakkovaltaan, näkemään, miten heidän työnsä hedelmät vietiin miehittäjän hyödyksi.
Tuosta vapauduttuaan nuo maat eivät niin mielellään ota uutta Brysselin isäntää komentelemaan, mita saavat tehdä vapautuneella ja itsenäistyneellä maallaan. Ymmärrän hyvin, ettei madjaari mielellään vaihda Neuvostoliittoa Eurostoliitoksi, joka ryhtyyliki samanlaiseen sanelu ja pakkopolitiikkaan siitä, mitä maa saa tehdä. Ei muutos 50v orjuudesta voi muuttua hetkessä tottelevaisen osavaltion alistuneeseen asemaan, kun miehittäjä saatiin viimein ulos, ja halutaan ehkä edes hieman kokea itsenäisyyttä.
Miksi pidän esim Unkaria ja Puolaa “kristillisinä maina” johtuu siitä, että itäblokin harmaudessa ja ankeudessa kristinusko, kirkot ja papit toivat lohdutusta ihmisille, ja monet ainakin aikuiset ihmiset arvostavat kristinuskoa enemmän. Enemmän jopa kuin kyynisen postmodernit länsimaat vauraudessaan.
Tällä taustalla Rinteen pullistelu uhata leikata Unkarin tukia on suorastaan törkeä esimerkki pakkovallasta, joka ei paljoa Moskovan ateistisesta sanelusta poikkea.
Tunnen henkilökohtaisesti työtoverina samasta (teknistaloudellisesta) projektista sekä Puolalaisen katolisen että Unkarilaisen protestantin kristityn.
Tässä on paradoksi, että oma kulttuuri ei millään tavalla liittyisi kristinuskoon, mutta sen halukas jyrättäväksi antaminen olisi tapa, jolla Jumala tavoittaa ihmisiä ja kutsuu omakseen. Tämä on kai evankelisuuden multihuipentuma, että kun kukaan ei enää muuten tule, niin aletaan myydä omaisuutta ja lahjoa sillä, että tulisi edes joku.
Minulle tulee vaikutelma, että jos ihminen elää liian suojeltua elämää, niin hän alkaa kuvitella, että rauha ja turvallisuus ovat tyhjästä tulleet tai jonkinlainen normaalitila, mikä jatkuu itsestään ja mitä ei ole mahdollista vaarantaa millään määrällä hölmöilyä. Tai että teknologia ja sosiaalidemokratia ovat viimein onnistuneet luomaan paratiisin maan päälle. Pitäisi vain saada kaikenlaiset änkyrät ymmärtämään se.
Se saa tietenkin ne, jotka asioista jotain ymmärtävät, näyttämään tarpeettoman pikkumaisilta ja ahdasmielisiltä. Siksi voi alkaa luulla, että heitä on aiheellista näpäytellä “asenteesta”. Aivan kuin hyvää olisi maailmassa rajattomasti. Silloin ainoa rajoitus on kenen tahansa halu antaa tai jakaa sitä. Tai aivan kuin pahuutta ei tarvitsisi enää vastustaa, vaan voisimme kaikki olla yhtä kosmista kristusta, joka vain ottaa iskuja vastaan. Kunnes iskijä liikuttuneena toteaa, että kiitos ja anteeksi.
Varmasti ei, kun kristillisessä ihannevaltiossa ei tapahtuisi koko kulkuetta.
En tiedä, olenko tätä tänne jakanut jo. Mutta jos joku jaksaa katsoa tunnin luennon, niin tämä osuu erinomaisesti juuri tähän aiheeseen:
Videon pointtina on se, että protestanttinen ajattelu loppuun asti vietynä luo modernin, radikaalisti käsitetyn yksilön. Kuten myös ajatuksen hänen rajattomasta vapaudestaan hänen olemisensa todellisena, ellei jopa ainoana mahdollisena tarkoituksena. Kuten myös loputtoman epäilyksen, ellei jopa vihollisuuden, kaikkia hierarkioita ja auktoriteetteja kohtaan.
Lopulta jää jäljelle ainoastaan kysymys, että asettaako ihminen ehtoja Jumalalle, vai Jumala ihmiselle. Ellei yksilö sitten katoa kokonaan sitä ennen.
