Onko näillä suurta eroa enää? Käytännössä näyttää menevän niin, että jokaiselle, joka eksyy vastaanotolle, pitää laittaa joku pilleri varmuuden vuoksi. Tässä auttaa se, että psykiatrian propagandan mukaan pillerit ovat käytännössä haitattomia eli ilmaisia potilaan terveyden kannalta. Niitä voi syödä koska vain ja lopettaa koska vain jos niistä ei ollutkaan hyötyä. Enkä puhu huumorimielessä propagandasta, koska se on synonyymi tiedottamiselle. Sitä harrastaa psykiatrian piirissä käytännössä lääkitysteollisuus.
Ihmisiä ei tule asiakkaaksi niin paljon, että yhteiskunta alkaisi ihmetellä “hoidon kasvaneita kustannuksia”. Tai ei ainakaan uskalla puuttua siihen, koska on joku kuvitelma, että joku jää ilman pillereitään ja siksi tappaa itsensä ja jonkun. Yksikin tällainen julkisuuteen, niin päitä pitäisi saada pölkylle. Mutta kun joku saa pillerit ja sitten tappaa jonkun, niin vastaus on painokas “ei välttämättä”.
Edellinen lyhyesti:
Tapauskohtainen arvio on fiktio siinä mielessä, että aloitetaanko lääkitys vai ei. Eli ollaan takaisin kokonaisarvion tekemisessä koko asiakaspopulaatiosta. Toinen näkökulma taas on se, että jos aineet on mahdollista tietää (vaikka koko himmelin etu on olla tietämättä) loppusummaltaan vahvasti haitallisiksi niitä syövän yksilön kannalta, niin tässä haettu kokonaisarvio voi viitata myös siihen.
Vitsi noissa vertaisarvioiduissa, laadukkaissa ja asiaan koulutuksen saaneiden ihmisten käyttämissä lähteissä on aina se, että ne tapahtuvat psykiatrian perusoletusten sisällä. Jos katsot, että vika on niissä perusoletuksissa, niin ne ovat pelkkää ohipuhumista. Lisäksi on moneen kertaan dokumentoitu, että missään päin lääketieteellisessä tutkimuksessa ei tuloksia väärennetä ja tutkimusasetelmia peukaloida niin paljon kuin psykiatriassa.
Jos pillerit 1) olisivat lähtökohtaisesti vaarattomia ja 2) niillä ei olisi kumuloituvia haittoja ja 3) tutkimusasetelmia ei systemaattisesti peukaloitaisi ja 4) jos tämä valikoitu vaikutus muutaman ensimmäisen viikon ajalta täysin edustaisi sitä, mitä potilaalle tapahtuu pidemmällä aikavälillä, niin ongelmaa ei noiden osalta olisi. Mutta kun noistakaan mikään ei pidä paikkaansa. Osta vaan silta tuolta mieheltä.
Yksi syy on siinä, että kaikki lääkitykset depersonalisoivat käyttäjänsä. Yleensäkin, kun puhutaan normaalien ihmisten kieltä tai kristinuskon kieltä sekaisin psykiatrian kielen kanssa, niin pitäisi muistaa, että psykiatria ei näe mitään arvoa ihmisen persoonalla sinänsä. Jotkut mielialapillereiden aloittajat tappavat itsensä siksi, että he kokevat toki itsensä hirmuisen motivoituneiksi, mutta eivät erityisesti mihinkään tiettyyn asiaan. Joku voi erittäin motivoituneena tuijottaa seinää tai maata sängyssä ja miettiä, miksi hänen tunnetiloillaan ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Eli pillerin vaikutus peittää ja vie pois heiltä sen identiteetin ja kokemuksen omasta itsestä, jonka löytämiseen tai paremmin tavoittamiseen he ovat luultavasti lähteneet hakemaan apua.
Itsemurhariski kohoaa muutamaksi kuukaudeksi. Tämä tapahtuu yleensä siksi, että pillerin syömisen vaikutus kestää sen muutaman kuukauden. Sen jälkeen tilanne tasoittuu. Nousuhumalaa vastaava vaihe on ohi, ja homma jatkuu krapulaa vastaavan vaiheen välttämisellä. Aivoista ei voi repiä yliaktiivisuutta tai ilmaista serotoniinia loputtomiin.
Hakuammuntoihin muutama kommentti:
Pillereiden valinta on psykiatrien taholta hakuammuntaa. Valintakriteerinä on lähinnä, että halutaanko senkertaisessa ihmiskokeessa kyseisessä tilanteessa saada aikaan lisää aktiviteettia vai vähemmän aktiviteettia. Eri lääkitysten lajit ovat keskenään suunnilleen vaihtokelpoisia. Ensimmäisen polven ja toisen polven antipsykooteilla ei ole mitään käytännön eroa. Haittavaikutusten luettelot ovat suunnilleen samoja. Ja samoin kuin tupakkamerkeissä, näiden samojen aineiden käyttö kuukautisvaivoihin tai esiintymispelkoon tai lukuisiin muihin “aluevaltauksiin” on markkinoinnin luoma ilmiö. Jos ei mikään muu tässä kuulosta noituudelta, niin viimeistään se, että samalle molekyylille laitetaan kymmenen eri nimeä ja sitä myydään kymmeneen eri vaivaan. Melkein kuin viinaa.
Se, että aivot ja hermosto säätelevät itse itseään ei ole sama kuin että potilaan vointi on hyvä. Aivot toimivat oikein jos ne kokevat asiat niin kuin yksilön ympäristön ja sosiaalisen tilanteen perusteella olisi aiheellista. Jos masentaa tai ahdistaa, niin 99,9 % tapauksista silloin kuuluu masentaa tai ahdistaa. Joka tapauksessa aivot ovat silloin tasapainossa ja säädelleet itsensä onnistuneesti.
Päinvastoin ajatellen sinulla ei voi olla 1) Neuvostoliitossa, 2) Pohjois-Koreassa tai 3) länsimaisessa protestanttisessa yhteiskunnassa mitään oikeaa syytä olla masentunut tai ahdistunut, koska asut maailman parhaassa valtiossa, joka on kehittyneempi kuin mikään koskaan sitä ennen. Joten täytyy olla kyse satunnaisesta viasta tai geneettisestä valmistusvirheestä aivoissa. Yhteiskunta ei voi sanoa, että “life sucks” ja suositella kääntymään kirkon puoleen jos tahtoo toivoa paremmasta. Koko modernin ihmisen projekti perustuu sille, että ongelmat ratkaistaan tässä ja nyt. Ja ne ratkaistaan vaikka hävittämällä se yksilö, se identiteetti, joka ongelman kokee ja tiedostaa. Tai se tunne, jonka kautta ongelma ilmenee.
Tässä valossa masennuksen tai ahdistuksen vertaaminen parantumattomaan syöpään on hieno siirto. Ei siksi, että ne olisivat sinänsä ja itsessään sitä. Vaan siksi, että ne ovat psykiatrialle sitä. Tässä kannattaa olla tarkkana. Jos joku psykiatrian edustaja puhuu parantamisesta, niin hän puhuu sivu suunsa. Psykiatriassa on kyse aina ongelman hallitsemisesta, ei sen parantamisesta. Samaan aikaan näyttää useammaltakin unohtuvan se, ettei masennuksen tai ahdistuksen syytä ole koskaan löydetty aivoista tai “välittäjäaineiden epätasapainosta”.
Sähköhoitojen vaikutustapa on käytännössä sama kuin edellä mainitsemani pesäpallomailan. Ne vaurioittavat aivoja sen verran, että potilas kokee rauhoittumista tai euforiaa. Se on normaali reaktio fyysisestä tai kemiallisesta vauriosta. Lyökää päänne seinään tarpeeksi lujaa tai syökää jotain myrkyllistä ja kokeilkaa jos ette usko. Joskus “hoito” menee liian pitkälle ja potilas menettää lähimuistinsa tai pitkäkestoisen muistinsa tai ei kykene enää keskittymään. Tai “ei tule takaisin enää”, kuten jotkut hoitajat ovat kuvailleet. Eli ilmeisesti persoona katoaa kokonaan ja saadaan pysyvä zombie.
Kaikki tällainen on mielekästä sen ajattelun valossa, että 1) potilaan aivot ovat jo pysyvästi vaurioituneet, ja siitä on todisteena masennus. Tilanne on siis valmiiksi jo mahdoton. Eli 2) jos hoito vaurioittaa aivoja lisää tai eri tavalla tai tuhoaa potilaan lopullisesti, niin mitään ei oikeastaan menetetty. Joka tapauksessa 3) on niin, että persoona, minuus tai yksilö on vain tehokkaasti toimivan yhteiskunnan sivutuote, jonkinlaista kimallusta tai vaahtoa sen pinnalla. Ja yksilö, joka on tullut psykiatrian asiakkaaksi, on käytännössä menettänyt osallisuutensa siihen, sekä vaahtoon ja kimallukseen että tehokkaaseen toimintaan.