Kristillinen usko ja psykologia ja psykiatria

Joo. Sairaat ihmiset käyttävät lääkkeitä. Onpa epäilyttävää. Masennuslääkkeet lisäävät motivaatiota, jolloin lääkkeen käytön aloittamisen jälkeen tulee olla kontakti lääkäriin/terapeuttiin. Tämä siksi, että lisääntynyt motivaatio voi antaa kimmokkeen toteuttaa itsetuhoiset suunnitelmat, joiden toteuttamiseen ei aiemmin ollut motivaatiota.

On aivan tervettä olla skeptinen, mutta se ei tarkoita, että voidaan ohittaa tutkimusnäyttöön perustuvat suositukset. Tässä tuore tutkimus masennuslääkkeiden tehosta:

http://www.thelancet.com/journals/lancet/article/PIIS0140-6736(17)32802-7/fulltext

3 tykkäystä

Kyllä minä lähtisin siitä, että sopii kysyä, että miksi niin monet kouluampujat ovat tehneet tekosensa vasta sen jälkeen kun heitä on alettu “hoitaa” lääkkeillä eikä ennen sitä.

En ole farmakologi enkä tiedä masennuslääkkeistä paljoakaan. Mutta ensimmäinen veikkaus voisi olla, että varmaan samasta syystä, miksi masennuslääkkeiden käytön aloittamisen jälkeen on muutama kuukausi kohonnut itsemurhariski. Se ei vielä tarkoita, että ko lääkkeitä ei tulisi ollenkaan käyttää.

3 tykkäystä

Nimenomaan tämä minusta on täysin avoin kysymys, että onko psyykelääkkeiden käytöstä kokonaisuutena arvioiden ollut enemmän haittaa vai hyötyä.

1 tykkäys

Kokonaisarvio lienee tarpeeton, vaan arvio on tapauskohtainen.

No sitten ei muuta, kuin etsimään vertaisarvioiduista, laadukkaista ja asiaan koulutuksen saaneiden ihmisten käyttämistä lähteistä tietoa asiasta.

Yksi ihan koko kansaa koskeva tulos näkyy siitä, kun laittaa rinnakkain Suomen itsemurhakäppyrän ja uuden polven masennuslääkkeiden käyttökäppyrän. Molemmissa on taite samassa kohtaa. Itsemurhat lähtivät selvään laskuun samalla kun näiden lääkkeiden käyttö alkoi. Olikohan Suomen Kuvalehdessä nämä joskus rinnakkain.

1 tykkäys

Onko näillä suurta eroa enää? Käytännössä näyttää menevän niin, että jokaiselle, joka eksyy vastaanotolle, pitää laittaa joku pilleri varmuuden vuoksi. Tässä auttaa se, että psykiatrian propagandan mukaan pillerit ovat käytännössä haitattomia eli ilmaisia potilaan terveyden kannalta. Niitä voi syödä koska vain ja lopettaa koska vain jos niistä ei ollutkaan hyötyä. Enkä puhu huumorimielessä propagandasta, koska se on synonyymi tiedottamiselle. Sitä harrastaa psykiatrian piirissä käytännössä lääkitysteollisuus.

Ihmisiä ei tule asiakkaaksi niin paljon, että yhteiskunta alkaisi ihmetellä “hoidon kasvaneita kustannuksia”. Tai ei ainakaan uskalla puuttua siihen, koska on joku kuvitelma, että joku jää ilman pillereitään ja siksi tappaa itsensä ja jonkun. Yksikin tällainen julkisuuteen, niin päitä pitäisi saada pölkylle. Mutta kun joku saa pillerit ja sitten tappaa jonkun, niin vastaus on painokas “ei välttämättä”.

Edellinen lyhyesti:

Tapauskohtainen arvio on fiktio siinä mielessä, että aloitetaanko lääkitys vai ei. Eli ollaan takaisin kokonaisarvion tekemisessä koko asiakaspopulaatiosta. Toinen näkökulma taas on se, että jos aineet on mahdollista tietää (vaikka koko himmelin etu on olla tietämättä) loppusummaltaan vahvasti haitallisiksi niitä syövän yksilön kannalta, niin tässä haettu kokonaisarvio voi viitata myös siihen.

Vitsi noissa vertaisarvioiduissa, laadukkaissa ja asiaan koulutuksen saaneiden ihmisten käyttämissä lähteissä on aina se, että ne tapahtuvat psykiatrian perusoletusten sisällä. Jos katsot, että vika on niissä perusoletuksissa, niin ne ovat pelkkää ohipuhumista. Lisäksi on moneen kertaan dokumentoitu, että missään päin lääketieteellisessä tutkimuksessa ei tuloksia väärennetä ja tutkimusasetelmia peukaloida niin paljon kuin psykiatriassa.

Jos pillerit 1) olisivat lähtökohtaisesti vaarattomia ja 2) niillä ei olisi kumuloituvia haittoja ja 3) tutkimusasetelmia ei systemaattisesti peukaloitaisi ja 4) jos tämä valikoitu vaikutus muutaman ensimmäisen viikon ajalta täysin edustaisi sitä, mitä potilaalle tapahtuu pidemmällä aikavälillä, niin ongelmaa ei noiden osalta olisi. Mutta kun noistakaan mikään ei pidä paikkaansa. Osta vaan silta tuolta mieheltä.

Yksi syy on siinä, että kaikki lääkitykset depersonalisoivat käyttäjänsä. Yleensäkin, kun puhutaan normaalien ihmisten kieltä tai kristinuskon kieltä sekaisin psykiatrian kielen kanssa, niin pitäisi muistaa, että psykiatria ei näe mitään arvoa ihmisen persoonalla sinänsä. Jotkut mielialapillereiden aloittajat tappavat itsensä siksi, että he kokevat toki itsensä hirmuisen motivoituneiksi, mutta eivät erityisesti mihinkään tiettyyn asiaan. Joku voi erittäin motivoituneena tuijottaa seinää tai maata sängyssä ja miettiä, miksi hänen tunnetiloillaan ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Eli pillerin vaikutus peittää ja vie pois heiltä sen identiteetin ja kokemuksen omasta itsestä, jonka löytämiseen tai paremmin tavoittamiseen he ovat luultavasti lähteneet hakemaan apua.

Itsemurhariski kohoaa muutamaksi kuukaudeksi. Tämä tapahtuu yleensä siksi, että pillerin syömisen vaikutus kestää sen muutaman kuukauden. Sen jälkeen tilanne tasoittuu. Nousuhumalaa vastaava vaihe on ohi, ja homma jatkuu krapulaa vastaavan vaiheen välttämisellä. Aivoista ei voi repiä yliaktiivisuutta tai ilmaista serotoniinia loputtomiin.

Hakuammuntoihin muutama kommentti:

Pillereiden valinta on psykiatrien taholta hakuammuntaa. Valintakriteerinä on lähinnä, että halutaanko senkertaisessa ihmiskokeessa kyseisessä tilanteessa saada aikaan lisää aktiviteettia vai vähemmän aktiviteettia. Eri lääkitysten lajit ovat keskenään suunnilleen vaihtokelpoisia. Ensimmäisen polven ja toisen polven antipsykooteilla ei ole mitään käytännön eroa. Haittavaikutusten luettelot ovat suunnilleen samoja. Ja samoin kuin tupakkamerkeissä, näiden samojen aineiden käyttö kuukautisvaivoihin tai esiintymispelkoon tai lukuisiin muihin “aluevaltauksiin” on markkinoinnin luoma ilmiö. Jos ei mikään muu tässä kuulosta noituudelta, niin viimeistään se, että samalle molekyylille laitetaan kymmenen eri nimeä ja sitä myydään kymmeneen eri vaivaan. Melkein kuin viinaa.

Se, että aivot ja hermosto säätelevät itse itseään ei ole sama kuin että potilaan vointi on hyvä. Aivot toimivat oikein jos ne kokevat asiat niin kuin yksilön ympäristön ja sosiaalisen tilanteen perusteella olisi aiheellista. Jos masentaa tai ahdistaa, niin 99,9 % tapauksista silloin kuuluu masentaa tai ahdistaa. Joka tapauksessa aivot ovat silloin tasapainossa ja säädelleet itsensä onnistuneesti.

Päinvastoin ajatellen sinulla ei voi olla 1) Neuvostoliitossa, 2) Pohjois-Koreassa tai 3) länsimaisessa protestanttisessa yhteiskunnassa mitään oikeaa syytä olla masentunut tai ahdistunut, koska asut maailman parhaassa valtiossa, joka on kehittyneempi kuin mikään koskaan sitä ennen. Joten täytyy olla kyse satunnaisesta viasta tai geneettisestä valmistusvirheestä aivoissa. Yhteiskunta ei voi sanoa, että “life sucks” ja suositella kääntymään kirkon puoleen jos tahtoo toivoa paremmasta. Koko modernin ihmisen projekti perustuu sille, että ongelmat ratkaistaan tässä ja nyt. Ja ne ratkaistaan vaikka hävittämällä se yksilö, se identiteetti, joka ongelman kokee ja tiedostaa. Tai se tunne, jonka kautta ongelma ilmenee.

Tässä valossa masennuksen tai ahdistuksen vertaaminen parantumattomaan syöpään on hieno siirto. Ei siksi, että ne olisivat sinänsä ja itsessään sitä. Vaan siksi, että ne ovat psykiatrialle sitä. Tässä kannattaa olla tarkkana. Jos joku psykiatrian edustaja puhuu parantamisesta, niin hän puhuu sivu suunsa. Psykiatriassa on kyse aina ongelman hallitsemisesta, ei sen parantamisesta. Samaan aikaan näyttää useammaltakin unohtuvan se, ettei masennuksen tai ahdistuksen syytä ole koskaan löydetty aivoista tai “välittäjäaineiden epätasapainosta”.

Sähköhoitojen vaikutustapa on käytännössä sama kuin edellä mainitsemani pesäpallomailan. Ne vaurioittavat aivoja sen verran, että potilas kokee rauhoittumista tai euforiaa. Se on normaali reaktio fyysisestä tai kemiallisesta vauriosta. Lyökää päänne seinään tarpeeksi lujaa tai syökää jotain myrkyllistä ja kokeilkaa jos ette usko. Joskus “hoito” menee liian pitkälle ja potilas menettää lähimuistinsa tai pitkäkestoisen muistinsa tai ei kykene enää keskittymään. Tai “ei tule takaisin enää”, kuten jotkut hoitajat ovat kuvailleet. Eli ilmeisesti persoona katoaa kokonaan ja saadaan pysyvä zombie.

Kaikki tällainen on mielekästä sen ajattelun valossa, että 1) potilaan aivot ovat jo pysyvästi vaurioituneet, ja siitä on todisteena masennus. Tilanne on siis valmiiksi jo mahdoton. Eli 2) jos hoito vaurioittaa aivoja lisää tai eri tavalla tai tuhoaa potilaan lopullisesti, niin mitään ei oikeastaan menetetty. Joka tapauksessa 3) on niin, että persoona, minuus tai yksilö on vain tehokkaasti toimivan yhteiskunnan sivutuote, jonkinlaista kimallusta tai vaahtoa sen pinnalla. Ja yksilö, joka on tullut psykiatrian asiakkaaksi, on käytännössä menettänyt osallisuutensa siihen, sekä vaahtoon ja kimallukseen että tehokkaaseen toimintaan.

3 tykkäystä

Kuten sanoin, minun nähdäkseni kysymys on täysin auki, eli hyviä argumentteja on molempiin suuntiin, mutta kumpikaan kanta ei ole täysin vakuuttava, ja lisäksi asian testaamiseen liittyy vaikeita periaatteellisia ongelmia, kun emme koskaan voi verrata ihmiselämiä, jotka muuten olisivat keskenään täysin samanlaisia lukuun ottamatta psyykelääkitystä. Lähinnä tuollaiset ooperin esittämän kaltaiset tarkastelut tulevat kyseeseen, mutta eivät nekään ongelmattomia ole, alkaen siitä, että jos vain itsemurhalukuja pidettäisiin mittarina, niin paras tulos kaiketi saataisiin sitomalla kaikki epäilyttävät tapaukset pysyvästi pakkopaitaan.

1 tykkäys

Tapauskohtaisen arvioinnin ongelma on se, että emme pätevästi voi verrata aktuaalista tapausta mihinkään, ja siten emme pysty sanomaan vaikutuksen hyödyistä tai haitoista mitään.

Siis tietysti hoitava lääkäri voi arvioida lääkkeen vaikutusta ja hänen pitääkin se tehdä. Eri ihmisten sairaustilat ovat erilaisia ja he reagoivat eri tavoin eri aineisiin.

Okei, no eipä tässä sitten mitään ongelmaa ole.

No sopisiko mittariksi yleisen toimintakyvyn taso? Siihen kun vielä liitetään yksilön oma kokemus omasta voinnistaan, niin mittari on mitä parhain.

Verrokkiryhmiä kyllä riittää ja useimmilla ihmisillä lienee hyvin muistissa, millaista elämä on ollut ennen sairastumista.

On hirmuisen traagista, jos tämä on joidenkin ihmisten kohtalo. En mene väittämään, ettei tällaisia tapauksia voisi olla, koska minulla ei ole moiseen asiantuntemusta.

Luin joskus artikkelin, missä haettiin hoitomuotoja krooniseen masennukseen. Löytyy siis vuosia kestäviä masennustiloja, joihin annettu lääkitys ei ole tehonnut ja lääkitystä on kokeiltu vaihtaa useaan otteeseen. Samoin on voitu kokeilla muitakin hoitomuotoja tuloksetta.

Voi olla, että kemiallinen vaikutus, mikä aivoihin tulee, ei ole kaikilta osin suotuisa. Ja samoin pitää paikkansa, että sähköhoito voi aiheuttaa muistin heikkenemistä.

Kaiken kaikkiaan hoidot ja ymmärrys eivät lienee vielä niin hyvällä tasolla kuin voisi toivoa. Ei ole kuitenkaan mitään syytä lopettaa asioiden tutkimista ja tieteen eteenpäinviemistä. Newtonin ja Einsteininkin välissä on kohtuullisen pitkä aika. Lisäksi on muistettava, että eihän näitä tieteitä ole tosissaan harjoitettu kuin joitakin kymmeniä vuosia. Jos parin tuhannen vuoden kuluttua ymmärryksen taso ei ole mennyt piiruakaan eteenpäin, voidaan sitten pistää hanskat tiskiin ja alkaa pelaamaan pingistä.

Viittasin tähän artikkeliin: http://www.duodecimlehti.fi/api/pdf/duo11274

Suomessa. Mutta eivät missään muussa valtiossa, joissa samat aineet samalla tavalla yleistyivät.

Olisi hyvä tässä vaiheessa mennä takaisin koko keskustelun aiheeseen. Tai laajentaa perspektiivi siihen.

Joh. 16:33 Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman."

Mielestäni terveeseen uskoon kuuluu ihmisen koko luotuisuus sen alkuperäisessä muodossaan. Siihen ei tietenkään kuulu kaikki se, miten luotuisuus on rikkoutunut ja korruptoitunut matkan varrella. Sitä vähemmän uskoon pitäisi kuulua se, että rikotaan ja korruptoidaan luotuisuutta vielä enemmän. Tai tehdään siitä rikkoutuneesta ja korruptoituneesta tilasta uusi normaali.

Psykiatrian pitäminen ratkaisuna ja hyvänä asiana lähtee siitä, että materialismi on perimmäinen totuus. Materialismin näkökulmasta ihmisen ahdistukset ja masennukset eivät ole todellisia eivätkä merkityksellisiä. Ne eivät sisällä aitoa tietoa mistään, eivätkä ne ole aito viesti tai aito indikaattori mistään. Niitä ei tarvitse nähdä eikä kuunnella, koska sitä yksilöä, jolla ne ovat, ei oikeasti ole olemassa.

Tai ehkä jopa ennemmin niin, että jos joku masentuu, niin hän on, tietyllä tavalla, lakannut olemasta ihminen. Tai vähintään muuttunut vähemmän ihmiseksi. Jolloin on loogista yrittää manageroida häntä tässä vähemmän ihmisyyden tilassa. Kun psykiatria ei kuitenkaan sisällä mitään toivoa sen enemmän ihmisyyden tai normaalin ihmisyyden palauttamiseksi.

Oikein ymmärrettynä kristinusko esittää väitteitä siitä, mikä on ihminen. Materialismi ja psykiatria esittävät kilpailevia ja vastakkaisia väitteitä. Psykiatria on lähtökohtaisesti, käytännössä ja aina pohjimmiltaan antikristillistä ja epäinhimillistä. Mutta jos kristinuskon typistää kokoelmaksi dogmeja koskien pelastusta, jossa pelastuu näkymätön, jakamaton, tunteeton, hajuton ja mauton sielu, ja jättää kaiken muun sekulaarin yhteiskunnan päätettäväksi, niin ei psykiatria tietenkään niihin dogmeihin ota mitään kantaa.

Tässä mielessä näytti jotenkin makaaberilta kun evankeliset ja viidesläiset nuoret Robin Williamsin itsemurhan jälkeen jakoivat sosiaalisessa mediassa infopläjäyksiä, joissa alleviivattiin, miten tärkeää on 1) havaita kaverin masennus ja 2) ohjata hänet “ammattiavun” piiriin. Miksi ei suoraan kaatopaikalle?

John Calhounin hiirikokeita tulin miettineeksi myös vähän. Uskon, että vaikka psykiatrialla sinänsä ei ole mitään ahdistuneelle tai masentuneelle yksilölle, niin yhteiskunta tarvitsee psykiatriaa. Eugeniikka ei ole koskaan ollut kaukana psykiatriasta. Menneinä aikoina oli tapana hehkuttaa psykiatrien piireissä, konferenssien pääpuhujia ja viikkolehtien kansia myöten, että pian valmistetaan pillereitä, joiden avulla voidaan tuottaa supersotilaita, superälykköjä ja superduunareita. Tai valita sopiva mielentila pitkin päivää.

Everything you think, do, or say.
Is in the pill you took today.
– Zager & Evans, In The Year 2525

Todellisuus lienee paljon lähempänä sitä, miten Elvis Presley vietti viimeiset aikansa. Voihan ajatella, että jokaisen pillerin myötä tämän yhteiskunnan elämä tuli häneen ja hän siitä osalliseksi.

Jos ei parhaaseen kyetä, eli hyvien ihmisten valmistamiseen, niin voidaan tehdä sitä toiseksi parasta, eli huonojen ihmisten poistamista.

2 tykkäystä

Tuota varten on olemassa lumekontrolloidut testit. Mutta jos lähdetään “viisastelemaan”, niin aina voi sanoa, että testiryhmien yksilöiden elämä ei ole “täysin samanlaista” keskenään. Tällöin kuitenkin se merkitsisi, ettei MITÄÄN lääketieteellistä hoitoa voi arvioida. Kertoisitko siis, millainen olisi se koeasetelma, jonka antamaa tietoa sinä pitäisit luotettavana?

Linkkasinkin jo tänne Lancetissa julkaisten tuoreen systemaattisen katsauksen, jonka mukaan masennuslääkkeet tepsivät lumelääkkeitä paremmin.

http://www.thelancet.com/journals/lancet/article/PIIS0140-6736(17)32802-7/fulltext

1 tykkäys

Mitä todennäköisimmin ongelman hallinta on monelle parempi vaihtoehto kuin se, ettei tehdä mitään. En tiedä muista mielenterveyden häiriöistä, mutta masennuksesta tiedän jotain, koska itselläkin on sellainen ollut. Ja siksi aihe on tietenkin kiinnostanut.

Mielelle on mahdollista se, että masennusoireet katoavat spontaanisti. Tämä voi tapahtua ilman mitään hoitoakin. Mutta onko se syy, minkä vuoksi masennus on aiemmin tullut, sillä lopullisesti ratkennut? Ei mitenkään välttämättä.

Ja onko varmaa, että aivot esimerkiksi menettäisivät tämän kyvyn toipua masennuksesta spontaanisti, jos potilaalla on ollut lääkehoitoa?

Jos sairaus on luonteeltaan sellainen, että lääketiede ei osaa sitä parantaa, on kuitenkin mitä loistavin asia, että sitä yritetään sitten hallita.

Ei ole mikään ihme, että mielen sairaus on vaikea asia lääketieteelle.

En ole tässä ketjussa vielä nähnyt näiltä psykiatrian haukkujilta ehdotuksia siitä, miten mielen sairauksia sitten pitäisi hoitaa, jos kerran psykiatria on siihen kelvoton työväline. Laittakaahan tulemaan.

Minä en voi olla sitä mieltä tässä yhteydessä, että Jeesus olisi tässä tarkoittanut nimenomaan mielenterveyden häiriötä ‘ahdistus’. Miellän tämän paremminkin siten, että Jeesus tarkoittaa huonoja olosuhteita noin yleensä, eli ihmiset kärsivät puutteesta ja ovat näiden syiden takia huolissaan, mutta eivät kuitenkaan ahdistuneita psykiatrian tarkoittamalla tavalla.

Mitä mieltä muut ovat? Alkuperäisteksti vs suomennos…?

2 tykkäystä

Kreikaksi tuossa tuo “ahdistus” on θλιψις: sorto, ahdistus, hätä, ahdinko, vaikeus.

Mikään ei viittaa siihen, että kyse olisi psyyken sairaudesta. Nopeasti kun etsii ko. sanan käyttöä muualta Raamatusta, niin siinä viitataan vainoon tai vaikeuksiin. Yhtä hyvin tuohon voisi sanoa, että sorrolle, epäoikeudenmukaisuudelle, vaikeuksille tai hädälle ei pidä tehdä mitään koska “Kristus on voittanut maailman” ja jos niille jotain koittaa mennä tekemään niin se on “epäuskoa”. Jostain syystä tätä logiikkaa harvemmin kuitenkaan seurataan. Tosin kyllähän sellaisiakin tahoja on, mm. jotkut äärilahkot jenkeissä ja menestys"teologian" kannattajat.

Ylipäänsä tämä tendenssi leimata psyykelääkkeiden käyttö joksikin epäuskoksi, heikkoudeksi tai huuhaaksi on tavattoman vastuutonta. Toivottavasti kukaan tämän foorumin tyypeistä, jotka niin tekevät, eivät ole asemassa jossa he toimivat sielunhoitajana. Ja toivottavasti eivät koskaan sellaiseen asemaan pääsekään, elleivät muuta asennettaan.

1 tykkäys

Kuten juuri kirjoitin, tässä on se periaatteellinen ongelma, että on hyvin hankalaa ellei mahdotonta löytää pätevää vertailukohtaa psyykelääkkeen vaikutukselle. Jos jätetään tarkastelun ulkopuolelle kaikkein vaikeimmat krooniset, vuosikausia kestäneet psykoosit, niin tavallisemmat ongelmat kuten syväkin masennus, ahdistukset, pelkotilat, unettomuudet, väliaikaiset psykoottisetkin tilat, usein jollain aikataululla helpottuvat ilman mitään hoitojakin, ja kun hoidot ja lääkkeet eivät ole kovinkaan yksiselitteisesti tehoavia, niin vertailu on vaikeaa. Edes yksittäisen potilaan kohdalla ei potilas itse eivätkä lääkärit pysty luotettavasti sanomaan, mitä olisi tapahtunut vaihtoehtoisella hoitotavalla.