Vuoden alilyönti -palkinnon arvoinen virke.
Vai oikein palkinnon arvoinen?
Sivuvaikutuksia tulee useista eri lääkkeistä, mikä on täysin tiedostettu ja tunnustettu asia.
Jos suotuisat vaikutukset kuitenkin ovat sellaisella tasolla, että sivuvaikutukset voi katsoa niihin nähden siedettäviksi, niin sekin puoltaa lääkkeitten käyttöä.
Mutta on täysin tunnettu asia, että sivuvaikutukset voivat olla liian haitalliset ja sitten lääkkeen käyttö yleensä lopetetaan.
Sitten on aivan eri asia vielä, jos lääke oikeasti vahingoittaa potilasta pysyvästi. Tämä lienee kuitenkin hyvin harvinaista.
Epäinhimillistä? Antikristillisestä en tiedä, mutta eihän nykyaikainen psykiatria ole mitenkään epäinhimillistä?
Kun mietitään, että mitä θλιψις (thlipsis) tarkoittaa, niin 1Kor. 7:28 ruumiillinen vaiva on sama sana. Eli ei ole mitään mieltä yrittää väittää, että se tarkoittaa jotain tiettyä vaikeuksien muotoa tai lajia. Varsinkaan poliittista painetta. Kun kaikkien esimerkkien perusteella sillä näytetään viittaavan juuri kokemukseen.
Kerron nyt kaikille suuren salaisuuden, joka tulee mullistamaan monen maailman ja shokeeraamaan kaikkia muita: Sellaisia entiteettejä ei ole tässä todellisuudessa olemassa kuin psyyken sairaudet. Eikä ole olemassa sellaista ilmiötä kuin sairas psyyke. Tälle todellisuudelle ja kaikille sen ilmiöille on täysin mahdollista tehdä oikeutta ilman, että tarvitsee turvautua tuollaisiin fiktioihin.
Sillä, mitä väitetään psyyken sairauksiksi, ei ole käsitteen tasolla mitään tekemistä jalan katkeamisen tai flunssaan sairastumisen kanssa. Nämä eivät ole asioina samassa kategoriassa. Psykiatria toki kertoo sellaisia juttuja, että mieli voi sairastua samoin kuin umpisuoli, mutta ne eivät perustu mihinkään.
Tuo on sama, mistä A. N. Whitehead puhuu nimellä fallacy of misplaced concreteness. Toisella tavalla saman voi sanoa, että tuossa pidetään jonkin asian ontologista negaatiota asiana itsessään. Tämä on koko erimielisyyden ydin. Se, joka ei tätä käsitä, ei voi päästä perille vastakkaisesta tavasta ajatella, edes jotta voisi olla siitä eri mieltä. Psykiatria edustaa varjoajattelua, jossa se pitää asioiden varjoja itse todellisuutena. Se ei rajoitu edes siihen vanhaan vitsiin, että hoidetaan oireita syiden sijaan. Vaan saadaan esimerkiksi sellainen paradoksi, jossa mieli itsessään ei ole todellinen, mutta mielen sairauksia pidetään todellisina. Se on vähän kuin sellainen umpisuoli, jota ei ole olemassa, voisi kuitenkin tulehtua, jotta siihen olisi mahdollista myydä lääkitys.
Jos sanoo, että voi yhtä hyvin sanoa jotain, niin sillä viitataan johonkin jo sanottuun. Mutta jos sellaista jo sanottua asiaa ei ole kukaan sanonut, niin sanoja hyökkää silloin omaa kuvitelmaansa vastaan. Eli kaikki nuo jutut jenkkiläisistä äärilahkoista ja menestysteologioista voitte ohittaa olkapäitä kohauttamalla.
Samalla tavalla hyökkäyksen kohteena on joku “tämä tendenssi”, mistä en ole havainnut jälkeäkään täällä, enkä siten myöskään siihen syyllistyneitä tämän foorumin tyyppejä. Jää siis täysin auki ja sanomatta, että mistä, miksi ja mihin kenenkään pitäisi muuttaa asennettaan.
Olen edellä kertonut jo, mikä on oma käsitykseni näiden ilmiöiden tai oireiden kokoelmien synnystä ja olemuksesta, joita Whiteheadin kauhuksi joku kutsuu psyyken sairauksiksi. Joku viisas sanoi jossain, että niiden on tarkoitus olla deskriptiivisiä, ei preskriptiivisiä. Vaan jos noin olisi, niin ei olisi psykiatriaa.
Nyt, jos tämä ei ole epäselvää, niin voin kohta kertoa lisää.
2 tykkäystä
Kerro toki. Oikein kiinnostavaa. Sinulla on selkeä ja helposti seurattava tapa kirjoittaa.
Mitä aiheeseen tulee, niin itseänikin on usein mietityttänyt mt-potilaiden oman mielen merkitys diagnosoinnissa; sehän pitäisi tuntea perin pohjin, jotta voitaisiin tarkastella henkilön vointia suhteessa juuri siihen. Mutta vaikutelmani on (tunnen muutamia psykiatrisessa hoidossa osastolla olleita), että potilaana voisi yhtä hyvin olla sahapukki; hoito määrätään joidenkin piirteiden, käytettyjen sanojen tmv. pohjalta, ei arvioiden potilaan mieltä suhteessa siihen, mitä se normaalisti on ja miten se toimii hänen koettuaan mitä hän on kokenut. Potilas on vain sivuseikka. Häntä ei ole, vaan hoito kohdistuu ikään kuin kuviteltuun varjo-olentoon, kuten sanoitkin.
1 tykkäys
Mitäpä jos tutustuisit ICF-luokitukseen niin saisit nuo kategoriat “kehon rakenteet”, “kehon toiminnot”, “suoritukset” ja “osallistuminen” johonkin järkevään kuosiin. Motivaatio yms ovat kehon rakenteiden tuottamia siinä missä kävelykyky, näkökyky ja peristaltiikka.
1 tykkäys
Johan minä laitoin tuohon Lancet:n julkaiseman systemaattisen katsauksen suuresta joukosta tutkimuksia.
Kerro nyt, mikä on sellainen tutkimusasetelma, jonka tulokseen luottaisit. Olet vain marmattanut, että “ei ole täysin samanlaista yksilöiden elämä”… ei tietenkään ole, mutta tuolla perusteella MITÄÄN luotettavaa tutkimusta minkään hoidon tehosta ei voisi tehdä.
Thinkcatin ajatukset eivät suinkaan ole ennenkuulumattomia. Vuonna 1979 eräs nimeltä mainitsematon teologi kirjoitti, että erinäisissä psyykkisissä ongelmissa kyse on pitkälle ihmismielen omista sisäisistä kommunikaatiovaikeuksista. Tämä kyseinen, jo edesmennyt teologi, julkeni sanoa vielä, että kyse on oman sisäisen dialogini, sisäistetyn “isän” ja “pojan” välisen dialogin pettämisestä. Tämä on omasta näkökulmastani/nykyisestä positiostani enemmän kuin ymmärrettävää ja evankeliumia itsessään.
Väitän itse, että kun ihminen “toipuu”, pystyy sanomaan itselleen että “olen varmaan ihan kunnossa”, niin se, mitä on tapahtunut, on se että ihminen on oppinut että omia tunteitaan ei pidä pyytää anteeksi. EIkä myöskään lähimmäiseni pidä pyytää tunteitaan anteeksi.
Olen sitä miten tunnen itseni olevan tällä hetkellä. Jos olen vihainen, niin olen itseni tällä hetkellä vihaisena. Se on ontologinen totuus itsestäni tällä hetkellä. Ontologinen totuus itsestäni sillä hetkellä kun olen vihainen ei ole mitään muuta. Jos nyt joku sanoo minulle että en saa olla vihainen, tai sanon niin itselleni, niin kiellän oman olemassaoloni sillä hetkellä. Ja se on sama kuin että häpeän itseäni.
Kun olen kunnossa, saatan yhä kuulla sisäisen äänen (isän ääni, tai kenen hyvänsä) sanovan minulle tiettyinä hetkinä “ei saa olla vihainen”, mutta se ei haittaa, koska minulla on varmuus siitä, että minun ei tarvitse pyytää tunteitani anteeksi. Saan olla vihainen ja sillä hyvä.
Sitä, miten käyttäydyn vihaisena voin ehkä muuttaa. Mutta itse vihaisena olemista minun ei tarvitse pyytää anteeksi. Teemme syntiä ajatuksin, sanoin, teoin ja laiminlyönnein ja pyydämme niitä anteeksi. Mutta tunteitamme emme pyydä. Emme edes Jumalalta. Suttuneena voin tehdä tai sanoa jotain typerää, mutta voin turvallisesti pyytää sitä anteeksi, sillä se ei muuta sitä ettenkö edelleenkin saisi olla vihainen/suuttunut. Tunteeni ei ole reaktioni. Paavali kirjoitti efesolaistuneille kristityille (4:26) “Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö.” On ihan OK olla tunteissaan, kunhan ei hölmöile.
Se, miten oman itsen ja toisten kanssa käytävän vuoropuhelun tulisi sujua, on periaatteessa simppeliä. Jos onnistun puhumana itselleni ja muille siten, että en puheellani koskaan edellytä tunteiden anteeksipyytämistä itseltäni enkä muilta, niin kaiken pitäisi olla about kunnossa psyykkisesti. Se tarkoittaa montaa asiaa, mutta ismppeleimmillään vainsitä, että minun on tehtävä tilaa omille ja toisen tunteille. Se ei tarkoita että minu pitää tuntea samalla tavalla (jotkut lulevat että empatia on tätä). Minun tulee voida sanoa itselleni ja toiselle, että on ihan OK tuntea niin kuin tunnet.
Ja sen jälkeen on tärkeä pysähtyä miettimään sitä, mitä tunteet kertovat minusta itsestäni. Sillä ne eivät kerro mitään itseni ulkopuolisesta todellisuudesta. Saatan tuntea iloa makaaberinkin asian äärellä, mutta se kertoo vain siitä, että jollakiin tasolla iloitsen itse jostakin makaaberista. Ehkä väkivallan edessä iloitseminen kertoo jotain sisäistettyjen, minua ahdistavien mielikuvieni kuoleman mahdollisuudesta ja minulla on syytäkin iloita siitä. Tälläinen väkivallasta hyvää mieltä tuntemisen esimerkki ei siis tarkoita sitä, että väkivalta itsessään olisi minulle hyvä ja iloinen asia. Harvalle se on.
Oma kokemukseni on, että jotain tällaista tapahtuu ihmisen toipumiskokemuksessa. Teen väitöskirjan kunhan minulla on aikaa. Tämä on sitä paitsi kamalan kristillistä. Kirkko on tiennyt tämän aina. Tuo Paavalin sitaatti kertoo siitä. Siitä kertoo myös se, että kirkko ei aiemmin lähtenyt niin helposti fiksaamaan asioita. Emme kaipaa sielumme hädässä fiksausta, vaan aikaa ja tilaa omalle ikävälle tunteellemme ja vakuutuksen siitä, että on ihan OK tuntea epäilyä, ahdistusta ja tuskaa Jumalankin edessä. Jumala rakastaa mietä suuttuneina, epäilevinä, kiukkuisina, ahdistuneina… mikään oma tilamme ei voi erottaa meitä Jumalasta, meidän ei tarvitse pyytää anteeksi olemassaoloamme. Tekojamme, sanojamme ja ajatuksiamme voimme katua, mutta tunteitamme emme kadu.
Toki pitää tehdä vielä ero sen välillä mitä pidämme tunteina. Tunne vastaa kysymykseen miten olen oma itseni tällä hetkellä. Jos sanon että “Minusta tuntuu että et kuuntele minua”, niin “et kuuntele minua” ei ole tunne. Se on kuvani maailmasta tällä hetkellä ja tunteeni kertoo jotain vain minusta itsestäni.
Mutta tämä vain omana mielipiteenäni ja vuosien kliinisenä kokemuksena. Tavoittaa myös sellaiset ihmiset joilla on jokin psyk. diagnoosi.
Taisin kirjoittaa enemmän kuin moneen vuoteen yhteensä. No, pitää pitää taukoa tovi.
D
5 tykkäystä
Edelleenkään kukaan vastakkaisia mielipiteitä esittänyt ei ole vihjannut sanallakaan, miten ‘henkisesti huonovointisia’ ihmisiä pitäisi auttaa.
Vai onko niin, että kun sairautta ei ole olemassa niin mitään hoitoakaan ei tarvita?
Henkisesti huonovointisia autetaan puhumalla heidän kanssaan. Minäkin olen välillä henkisesti huonovointinen ja puhuminen auttaa ainakin minulla. Jotkut eivät halua puhua. Heillä jonkin sortin lääkitys varmaan auttaa sietämään itseään tällaisina hetkinä. Itseään/omiaa tunnemaailmaansa voi oppia sietämään myös ilman lääkkeitä. Joskus se on todella hankalaa, mutta ei inhimillisesti katsoen mahdotonta. Uskon että jotkut ihmiset kärsivät henkisestä huonovointisuudestaan paljon. Se on hankala tilanne. Siis että minulla on henkisesti paha olla ja tunnen vielä pahaa oloa siitä, että minulla on paha olla. Tätä metapahaolon kehää voi jokainen jatkaa mielessään vaikka kuinka syvälle. Jos joku tällaisena hetkenä sanoisi että saa tuntua pahalle, ei se tee sinusta ihmisenä yhtään huonompaa, olet ihan yhtä rakas kuin silloin kuin voit hyvin, niin käytännössä olen huomannut että se auttaa monesti.
Uudempi psykoanalyyttinen/psykoterapeuttinen teoretisointi uskaltautuu muuten ajattelemaan että mieli ei ole sama asia kuin aivot+hermoverkosto, vaan jotenkin laajempi käsite, jopa transsendentti jollakin tapaa. Se ei tietenkään ole neurotieteilijöiden mieleen… tai aivoon. Kirkollisesti suuntautuneille tämä on tietenkin tuttua evankeliumia.
…en tiedä miten tämä liittyi LC:n kommenttiin, mutta tuntui siltä että se piti kirjoittaa.
D
4 tykkäystä
Tarkoitatko puhumisella psykoterapiaa, eli koulutuksen saaneen ihmisen tarjoamaa terapiaa vaiko ihan tavallista ihmistenkeskeistä läsnäoloa?
Itse esitän heti perään väitteen, että tuo jälkimmäinen ei ole tehokasta apua, eikä varmasti johda suotuisaan lopputulokseen kuin ehkä sellaisessa tapauksessa, jossa ihmiset parantuisivat spontaanisti muutenkin.
Tietenkin psykoterapian osalta voidaan esittää kummastumisen aiheita, joihin ainakaan minulla ei ole vastausta. Esimerkiksi psykoterapiasession kesto on hiukan liian sopivasti sellainen kouluoppitunnin mittainen 45 min - 60 min ja ainakin minua kiinnostaa kysymys siitä, että onko tuo aika potilasta ajatellen varmasti optimi, vai onko aika valittu vain sen vuoksi juuri tuon pituiseksi, että se on maksimi kustannustehokkuuden näkökulmasta?
Itse pidän hieman koomisena Thinkcatin tapaa paukuttaa läpi omaa mielipidettään tässä asiassa. Sillä jos joku julkeaa esittää olemattomuusväitteen eräästä tietystä hänelle tärkeästä asiasta, hän loukkaantuu ja suuttuu.
Ymmärrän toki jos psykiatrian pitäminen antikristillisenä on hänelle tärkeä agenda uskonnollisten syiden vuoksi. Mutta jos hänellä on yhtä tehokkaasti perusteltu hoitomuoto tarjolla näille huonosti voiville, mutta ei-sairaille ihmisille, niin hän panttaa kyllä tätä tietoa hieman turhankin kauan. Ehkä hän haluaa pitää meidät jännityksessä ja sitten kun julkistamisen aika tulee, niin meillä psykiatrian esittämiin oppeihin uskovilla menee luu täysin kurkkuun.
SItä odotellessa.
Itse en enää jaksa kiinnostua kristinusko/ateismi/agnostismiväännöstä. Kunhan totean, että se aika, minkä vietin kristinuskon kanssa nuorena miehenä tarjosi paitsi henkistä pahoinvointia, mutta myös mielen ruokkimista erittäin mukaansatempaavilla tarinoilla ja elämäni merkillisimmät sisäiset kokemukset. Merkillisyydessään noille kokemuksille vetävät vertoja vain hypnoosin parissa koetut ilmiöt.
Kun katselin Youtubesta erään kristityn julistajan julistusta ja ihmisten kaatuilua (näitä palstamme kristityt pitävät harhaoppisina - en siis pyri esittämään, että palstan kristityt kannattaisivat moista toimintaa), pidin näkemääni epätotena ja kuitenkin asia oli siinä silmieni edessä.
En usko, että kaatuilemisessa on kyse teatteriesityksestä, vaan ihmiset kokevat aivan oikeasti jotain, mitä tuottaa tuon näkymän. Mutta miksi ja miten, siihen en osaa antaa mitään vastausta.
1 tykkäys
Ajattelen että on tärkeää, että ihminen (siis se joka sillä hetkellä voi henkisesti huonosti) tietoisesti haluaa puhua itselleen kipeästä aiheesta. Kyllä joskus jutustelukin auttaa. Psykoterapiasuuntauksia on tietenkin useita. Suomessa Valviran hyväksymiä on kuitenkin aika vähän, siis sellaisia jotka savat käyttää pskoterapeutti-nimikettä. Pelkkää terapeutti-nimikettä voi käyttää kuka hyvänsä. Sielunhoitokin, siis vaikka papin antama on terapiaa, tai pikemminkin terapia on sielunhoitoa, defektiä sellaista yleensä, koska Ihminen-Jumala -suhde jää käsittelemättä (ehkä sitä ei aina pidäkään käsitellä, mutta se on eri asia).
Keskusteluaikaa ei varmaan saisi ennaltamääritellä. Joskus 10 minuutia riittää, joskus 2 tuntia menee kuin siivillä.
Tietenkin on tärkeää pitää mielessä se, että kaikki terapiasuuntaukset edustavat omaa teologiaansa(/metafysiikkaansa). Kaikkien teologia/metafysiikka ei ole yksi yhteen kristillisen opin kanssa ja se voi aiheuttaa tiettyä oman pään sisäistä dissonanssia suhtautumisessa uskonnollisiin kysymyksiin. Sama pätee psykiatriaan.
Minä uskon että nuoruutesi kokemukset ovat olleet sinulle merkittäviä. Ehkä sallit itsellesi joskus sen, että palaat siihen, mitä ne tunnetasolla sinussa herättivät.
Kaikkea hyvää.
D
4 tykkäystä
Kyllä voidaan, jos nimittäin hoidettavan ilmiön syntymekanismi ja parantumismekanismi ja näihin oleellisesti vaikuttavat tekijät tunnetaan riittävällä tarkkuudella. Useiden psyykkisten ongelmien tapauksessa näin ei ole, mutta useiden fyysisten sairauksien ja vammojen tapauksessa on, vaikka toki silläkin puolella joudutaan toisinaan harrastamaan arvailua ja kokeilua mekanismien ymmärryksen puutteessa.
Depressiota koskaan kokemattomilla voi olla kiusaus suhtautua siihen vähättelevästi. Depressiosta kärsinyt Timo Veijola kirjoitti:
Ulkopuolisen on mahdoton tajuta syvän depression tuottamaa tuskaa, ja itse potilaankin on vaikea sitä sanoin kuvata. Kalle Achten mukaan pitkäaikaiseen masennukseen liittyvä kärsimys “lienee ihmisten kärsimyksistä suurimpia”. Se on epätoivoa epätoivon tuolla puolen, se on maanpäällinen helvetti. Paras tuntemani kuvaus sairauden sanoin kuvaamattomasta luonteesta on amerikkalaisen kirjailijan William Styronin teos Pimeän kuva. Muistelma hulluudesta (1990/1995). Kirja on loistavalla tyylillä laadittu esitys omakohtaisesti koetusta kliinisestä depressiosta. Olen syvästi kiitollinen sille potilastoverille, joka vaatimalla vaati minut lukemaan tuon kirjan - yleensä kliinisessä vaiheessa oleva depressiopotilas ei pysty lukemaan mitään. Kirjaa voi suositella yhtä hyvin potilaille kuin heidän omaisilleen ja hoitajilleen. Itse olen saanut siitä enemmän apua kuin yhdeltäkään lääkäriltä, psykologilta tai sielunhoitajalta.
Raamattu spiritualiteetin lähteenä. 288, 2009.
Olen itsekin lukenut aikoinaan Veijolan mainitseman Styronin kirjan. Pidin siitä. Samaa kokeneet saavat tukea toisiltaan.
Omasta toipumisestaan Veijola kirjoitti:
Itse parannuin vasta silloin, kun luovuin omatekoisista ja muiden keksimistä selityksistä ja parannusyrityksistä ja suostuin siihen, että en kenties enää koskaan parannukaan vaan vietän loppuelämäni sairaus seuralaisenani. Vasta silloin, kun suostuin ehdoitta sairauteeni ja täydelliseen neuvottomuuteen sen edessä, sain kokea armon ja yllättävän ylösnousemisen. Ehkä minun annettiin oppia kirjaimellisesti se, että emme me kukaan voi itse itseämme parantaa, vaan: “Minä, Herra, olen sinun parantajasi” (2. Moos. 15:26). Yhtä vähän kuin ihminen pystyy itse tekemään itseään vanhurskaaksi, yhtä vähän hän pystyy itse parantamaan itseään. Tässä on kristinuskon ja psykoterapian välinen olennainen ero.
Raamattu spiritualiteetin lähteenä. 312, 2009.
Veijolan ajatus “vastustamattomuudesta” tuo mieleen Jungin viisauden “what you resist, persists”, jonka ymmärtäminen ja oikea soveltaminen suhteessa paniikkihäiriöön on toiminut käytännössä meikäläisen kohdalla (pelon pelon eli toisen pelon eliminoiminen).
Veijolalle kävi loppujen lopuksi ikävästi depressionsa suhteen. Kaikki eivät parane tai toivu.
5 tykkäystä
Minulle tulee tästä mieleen piirros jostain 1700-luvulta, jossa tyypit jokseenkin umpimähkäisesti poraa mielisairaan kalloa. Jos sattuisin olemaan läsnä tuossa tilanteessa, ilmaisisin varmaan skeptisen näkemyksen kyseisestä menetelmästä, mihin saisin vastauksen: “Jos et keksi parempaa hoitokeinoa, niin jatkamme poraamista. Pakkohan häntä on jotenkin auttaa!”
2 tykkäystä
Tuossa viime vuosisadalla oli käytössä hoitomuoto nimeltä lobotomia. Se oli aikoinaan uusinta uutta ja tuotti myös positiivisia tuloksia, mutta myös huomattavia haittavaikutuksia. Nykyään sen käyttämisestä on luovuttu.
Kerro nyt, mikä on se tutkimusasetelma, jossa luotat ko asetelmasta saatuun tietoon? Ikävä kyllä meidän tietomme monista fysiologisista asioista ovat edelleen puutteellisia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettemme voi tehdä koeasetelmia ja todeta että interventiolla A on sellainen ja sellainen vaikuttavuus. Esimerkiksi terapeuttisessa harjoittelussa meillä voi olla vaikka kuinka hienoa teoriaa vaivan patofysiologiasta ja salutogeneesistä, mutta sitten teorian pohjalta tehty hypoteesi ei saakaan vahvistusta tutkimusnäytöstä.
1 tykkäys
Usein muiden ihmisten kanssa keskustelu voi jopa johtaa masennuksen syventymiseen, ellei ko henkilöillä ole jotain perustietoja masennuksesta. Esim kommentti: “olet negatiivinen, ajattele positiivisemmin” on aika syvältä, koska siinä masentunut syyllistetään. Yhtä hyvin voisi sanoa henkilölle, jolla on jalka poikki: “sen kun lähdet kävelemään”. Mutta kun ongelma on siellä kehon rakenteissa/toiminnoissa niin, että suoritus ei onnistu.
2 tykkäystä
Tuli mieleen kauan sitten lukemastani Jyri Puhakaisen kirjasta Ihmisen arvo tässä ajassa (2002) kohta, jonka laitan tähän alle piiloon.
Yhteenveto
Tieteellinen ihmiskuva – ulkoa selitetty ihminen
Tieteellisten käsitysten mukaan 17. vuosisadalta alkaen oletettiin, että koko todellisuus voidaan kuvata tieteen menetelmin. Kaikki se, mitä ei voitu tällä tavalla kuvata, kuten meidän moraalinen luonteemme ja eksistentiaalinen tietoisuutemme, suljettiin yksinkertaisesti pois “tieteellisestä” katsannosta. Englantilainen matemaatikko J. Sullivan (1927) tähdensi, että tiede “pysyy kehämääritelmien takia ikuisesti yhdellä ainoalla (ajattelun) tasolla, joka sallii vain tiettyjen alueiden kasvaa ja kehittyä kypsyyteen asti. Kaikki muu estettiin ja surkastui.” Näin älyn ja tunteen erilleen lohkominen sai kulttuurisen siunauksen. (Arno Gruen: Itseään pettävä ihminen)
On paradoksaalista, että tiede, jonka pitäisi auttaa ihmistä ymmärtämään itseään, on osaltaan tukenut ihmisen itsestään vieraantumista. Fysiikan esikuvan mukainen abstrakti, objektivoiva tiede on ihmiseen sovellettuna johtanut ihmisen esineellistämiseen. Koska “tieteellisen asenteen” mukaan voi tutkia vain ulkoisia objekteja, on tiede usein jo omissa lähtökohdissaan sulkenut pois ihmisen persoonana, ydinihmisenä ja toiseen ihmiseen yhteyttä etsivänä olentona. Se on ollut tuottamassa ihmisen ymmärtämisen kulttuuria, jossa ihmisen sisäistä maailmaa ei oteta vakavasti.
Rudolf Seiss on kirjassaan Aitoa ihmisyyttä etsimässä kuvannut tieteen perusasennoitumista ihmiseen näin: “Valtava tietoräjähdys johtaa siihen, että ihminen tietää yhä enemmän yhä ohuemmista olemassaolonsa viipaleista, kunnes hän tietää pisteeksi kutistuneesta elämästään kaiken, mutta tämä kaikki ei enää merkitse mitään, sillä piste on vailla ulottuvuuksia. – Tieto omasta itsestämme rajoittuu siihen, minkä voimme ilmaista tutkimuskohteina ja tutkia mittaamalla. – Kun ihminen tulkitsee itseään ja olemassaoloaan etupäässä ulkonäkökulmasta, hän menettää yhä enemmän mahdollisuuksiaan tehdä havaintoja rakkaudesta itsessään ja muissa.”
Seiss ja monet muut ajattelijat ovat korostaneet, että ihmisen olemassaolon ydin ei avaudu tieteen kuvattavaksi. Kun ihminen etsii omaa vapauttaan ja kysyy, kuka hän on ja mikä on ihminen, hän väistämättä kohtaa jotakin joka koskettaa hänen sisintään, hänen identiteettiään, omaa kuolemaansa, rakkauttaan, oman olemassaolonsa syviä eksistentiaalisia kysymyksiä, jotka ovat luonteeltaan muunlaisia ongelmia kuin mihin tiede tai älyllinen pohdinta ulkoisesti kykenee vastaamaan.
Kun tiede omalla arvovallallaan kehottaa ihmisiä sitoutumaan ulkokohtaiseen ihmisen tarkasteluun, tietoteoreettiseen perusasenteeseen ja tieteelliseen maailmankuvaan, se samalla ohjaa ihmisiä yhä kauemmas omista tunteistaan ja sitä kautta omasta elämästään.
Tästä lähestymistavasta on lopputuloksena esineellistynyt ihmiskäsitys, jossa tieteellisinä pidetyt järjen ideat ovat ottaneet todellisen tuntevan ja kokonaisen ihmisen paikan. Eräs esimerkki tällaisesta esineellistämisestä on Nobel-palkinnon saaneen tiedemiehen ja yhden maailman tunnetuimman ja arvostetuimman tutkijan Francis Crickin käsitys siitä, mitä ihmisinä olemme: “sinä, sinun ilosi ja surusi, sinun muistosi ja saavutuksesi, tunteesi persoonallisesta identiteetistä ja vapaasta tahdosta eivät ole tosiasiassa mitään muuta kuin laaja kimppu hermosolujen käyttäytymistä ja yhdistyneitä molekyylejä. - - Jokainen meistä on vain suuri neuronien käyttäytymisen kimppu.”
Tämä on esimerkki äärimmäisestä ihmisen esineellistämisestä, mutta kuvaa hyvin koko tieteellisen asennoitumisen henkeä. Tieteellinen materialismi on eri muodoissaan ollut esineellistävän ajattelun vahvin ylläpitäjä, mutta samansuuntainen objektivoiva ajattelu läpäisee valtaosaa 1900-luvun ihmiskäsityksistä, jotka tulevat esiin esimerkiksi freudilaisuuden, darwinismin, behaviorismin ja postmodernismin erilaisissa muodoissa.
Oleellista niissä kaikissa on se, ettei ihmisen omalle kokemusmaailmalle ja sisäiselle syvyysulottuvuudelle anneta mitään merkitystä. Ihmisen ja ihmisyyden kannalta olennaiset asiat ovat ulkoisia ja tutkittavissa tietoteoreettisen perusasennoitumisen puitteissa. Ihmisestä on tässä näkökulmassa tullut sanan varsinaisessa merkityksessä tieteellinen tutkimuskohde.
1 tykkäys
Tule pois sieltä 1700- luvulta ja sano, mitä nykyään pitää tehdä.