Hienosti @timo_k kirjoittaa tuossa ylempänä, miten uskon todellisuuden ymmärtäminen ei ole ihmeistä kiinni, vaan todellakin Kristuksen sanan kuulemisesta.
1 tykkäys
Tarkoitukseni on juuri nimenomaan sanoa, että ihmeet tai “ihmeet”, vaikka niitä omin silmin todistaisi, myös edellyttävät uskoa tai tietynlaista tulkintaa, joka voi olla väärä, eivätkä ne siis ole takeita siitä, että niitä todistavat tulisivat tietynlaiseen uskoon niiden seurauksena, koska suoranaisesti havaittavaa linkkiä kummallisesta asiasta tai ihmeestä tiettyyn yliluonnolliseen agenttiin tai ihmeellisen asian aikaansaajaan ei ole havaittavissa tai vahvistettavissa. (Toisaalta Raamatusta löytää esim. seuraavan kohdan, joka ei ole ainoa lajissaan: "Jeesus kohotti katseensa ja sanoi: “Isä, minä kiitän sinua siitä, että olet kuullut minua. Minä kyllä tiedän, että sinä kuulet minua aina, mutta minä sanon tämän näiden ympärilläni seisovien ihmisten tähden, jotta he uskoisivat sinun lähettäneen minut.” Tämän sanottuaan Jeesus huusi kovalla äänellä: “Lasarus, tule ulos!” Silloin kuollut tuli haudasta, jalat ja kädet siteissä ja kasvot hikiliinan peittäminä. Jeesus sanoi: “Päästäkää hänet siteistä ja antakaa hänen mennä.”, Joh. 11:41-44.)
Jos itse yrittäisin eläytyä tilanteeseen, jossa minä itse todistaisin vakavan autokolarin, jonka yhteydessä toisen auton kuljettaja kuolisi ja hänen kehonsa silpoutuisi irrallisiksi osiksi pitkin asfalttia, ja paikalla olisi uskova, joka rukoilisi Jeesuksen nimessä ihmettä, ja ihme tapahtuisi: kuolleesta täysin silpoutuneesta ihmisestä tulisi taas ehjä ja elävä ihminen, niin miten reagoisin? Vaikea tietää, mutta luulisin, että säikähtäisin ja pelästyisin. Nipistäisin itseäni, tietääkseni, olenko unessa. Saattaisin luulla joutuneeni psykoosiin. Mutta toisaalta voisin alkaa ylistää Jeesusta. En tiedä.
Nykyajan teknologia on niin korkealle kehittynyttä, että sillä saadaan aikaan ilmiöitä ja asioita, jotka olisivat olleet osoitus yliluonnollisesta todellisuudesta sellaisille ihmisille, jotka ovat eläneet ennen meitä. Jos joku meistä matkustaisi aikakoneella menneisyyteen, ja veisi mukanaan vempaimia nykyajasta, häntä voitaisiin pitää jumalana. Miltä tuntuisi esim. kuulla ihmisen puhetta kaiuttimista, jos olisi elänyt joskus 3000 vuotta sitten ja törmännyt nykyajan ihmiseen? Tästä johtuen skeptinen tai rationaalinen lähestymistapani, jos uskoisin, etten joutunutkaan psykoosiin tai ollut unessa edellisessä kappaleessa mainitsemani liikenneonnettomuusihmeen yhteydessä, voisi johtaa siihen ajatukseen, että jokin ihmiskuntaa ja sen teknologiaa korkeammalle kehittynyt yhteisö oli ihmeen mahdollinen aikaansaaja, jos ei sitten Jeesus-henkiolento tai jokin toinen yliluonnollinen henkiolento, joka tekee ihmeitä, kun Jeesuksen nimi mainitaan, tai tekee ihmeitä, vaikka jokin toinen uskonnollinen nimi mainittaisiin, tai tekee joskus ihmeitä, vaikka mitään rukousta yhdellekään uskonnolliselle hahmolle ei osoitettaisi (voisi olla siis pelkkä yhteensattuma, että yliluonnollinen agentti sattui siinä tilanteessa tekemään ihmeen, kun Jeesuksen nimi mainittiin, sillä kenties kyseinen tuntematon yliluonnollinen agentti ei edes huomannut rukousta Jeesukselle tai ollut siitä millään tavalla tietoinen, kun todistamani ihme tapahtui).
Jeesus itse sanoo, että hänen nimessään tehdään ihmeitä, jotka eivät ole hänen tekemiään, joten kaikki “Jeesuksesta” todistavat ihmeet eivät ole automaattisesti Jeesuksesta todistavia ihmeitä kristinuskon näkökulmasta (Matt. 7:22,23).
Jahas. Että taas sitä ollan ylpeitä ja vilpillisiä… Kiitos nyt taas tästäkin…
Eli sinä atte siis periaatteessa voisit uskoa, jos näkisit jotain tarpeeksi vakuuttavaa? Tai ainakin se herättäisi mielenkiintosi?
Itse ajattelen samalla tavalla. Jos tapahtuu jotain epätavallista, niin se on hyvä syy alkaa selvittää sitä, mitä sen taustalla on. Se voi johtaa uskoon tai olla johtamatta. Riippuu tilanteesta.
1 tykkäys
Kyllä. On suurta ylpeyttä ajatella, että Jumalan pitäisi olla kuin jokin temppuja tekemään koulutettu koira, joka on valmis hyppäämään ja kierimään silloin kun ihminen niin haluaa. Ja juuri siitähän on kyse ajattelussa, jossa Jumalalle yritetään asettaa ehtoja tai ikään kuin käydä kauppaa hänen kanssaan.
On ylpeyttä ajatella, että “jos sinä Jumala teet x, niin sitten minä alan tekemään tavalla y”. Se on sama kuin sanoisi, että “jos kolme komeettaa iskeytyy tuon mäen päälle kymmenen minuutin kuluttua, niin sitten minä uskon, että gravitaatio on todellinen ilmiö”.
2 tykkäystä
Tuo on ilman muuta totta. Jumalaa ei pidä kiusata turhilla pyynnöillä. Mutta sitten toisaalta on niinkin, että ei Jumalan näkyvää toimintaa ja sen todistusvoimaa pidä torjuakaan.
Jos/kun Jumala tekee jotain erikoista, niin hän tekee sen yleensä juuri merkiksi olemassaolostaan ja voimastaan. Ilmeisesti hän itse siis ajattelee, että tälläkin konstilla voi herättää uskoa.
2 tykkäystä
Tietysti, minähän olen nimenomaan sanonut, että kr. usko ja sen oppi perustuu täydeltä osin kokemusperäisesti saatuun ymmärrykseen. Mutta ei niitä ihmeitä ja merkkejä voi tilata tai pakottaa.
Ei-uskovat sen sijaan ovat nimenomaan vaatimassa juuri sitä, että Jumalan pitäisi todistaa olemassaolonsa silloin kun he haluavat ja juuri sillä tavalla kuin he haluavat. Tämä ei kuitenkaan ole se tapa, jolla Jumala toimii tai jolla ihmiset pääsääntöisesti tulevat uskoon tai ovat kokeneet Jumalan.
Jos vaatii Jumalalta toisenlaista olemisen tapaa kuin millaisena hänet on perinteisesti koettu, niin luultavasti ei saa sitä mitä pyytää. Jos esim. rokkarilla on tapana jakaa nimikirjoituksia vain keikan jälkeen mutta torjua sellaiset pyynnöt muissa yhteyksissä, niin todennäköisesti ei kannata mennä hänen kotiovelleen kolkuttamaan. Samoin Jumalalla on tietyt tavat toimia eikä häntä voi pakottaa. Suuri(n) osa uskovista on tullut uskoon “yllätyksenä ja pyytämättä”, kun taas ihmeiden ja todisteiden vaatiminen on johtanut lähinnä kokemukseen Jumalan poissaolosta. Jos oikeasti haluaa löytää Jumalan tai tulla hänen koskettamakseen, niin tällaiset seikat on syytä ottaa erittäin vakavasti.
Jaa sellaisiako ne ei-uskovat taas ovat. Ovatpas ne lapsellisia ja ylepitä. En vaan ole tuollaisia tavannut. Liikut todella oudossa ei-uskovais piireissä… Vai olisikohan kyse omista olkiukko-ei-uskovistasi, joita on niin helppo piestä…
Ei, sillä tällä foorumillakin on näkynyt kommentteja, joissa kaivataan näyttäviä ihmeitä Jumalalta ja kristityiltä ennakkoehdoksi sille, että voidaan harkita Jumalan tahdon mukaisen elämäntavan aloittamista. Tavallaan se on hyvin ymmärrettävä asenne - mutta silti melko hyödytön. Parempi on etsiä sitä, mikä on Jumalan tahto ja sitten yrittämistä nöyrtyä siihen, jos haluaa tulla tuntemaan, että onko Jumala olemassa vai ei ja minkälainen hän on.
Niin. Kysehän on niistä “todistuksista”, joita kerrotaan. Tyyliin, jalka piteni kun rukoiltiin. Ei sellaiset vaan vakuuta. Jotain selkeämpää sen pitäisi olla, jotta rehellinen tutkija edes alkaisi tutkia asiaa.
Jaa. Kuka Missä ? En ole tuollaista nähnyt. Jalkojenpiennykset ja muut sirkustemput vaan ei vakuuta.
Ja jos ei vakuuta, vaan erehtyy arvostelemaan, niin syyttely alkaa…
Tuo menetelmäsi kuulostaa siltä, että ensin valitaan lopputulema ja sen jälkeen sovitetaan kaikki muu siihen.
Tuollaisessa menetelmässä on iso vaara itsepetokseen.
Itse uskon asioita vain siten, että tulen vakuuttuneeksi todisteista. Senkin jälkeen vielä kyseenalaistan.
Tuollainen asenne on mielestäni järkevä asenne.
Se, että ihminen on skeptinen, ei tietenkään merkitse sitä, ettei skeptisen asenteen omaava voisi uskoa jopa yliluonnolliseen; mutta kyse olisi mielestäni nimenomaan uskosta, ei tiedosta.
Minun mielestä edes se, että todella ihmeellisiä asioita tai suoranaisia ihmeitä tapahtuisi jollekulle ihmiselle, ei johtaisi todella kriittistä ajattelijaa siihen, että tietynniminen jumaluus, joka on tietyn uskonnon, pyhän kirjan, kirkon tai opin takana, olisi olemassa täysin todistetusti sen seurauksena, koska kuten aikaisemmin sanoin, on eri asia todeta jokin täysin selittämätön tai ainakin toistaiseksi selittämätön asia sellaiseksi kuin se on eli ihmiselle (toistaiseksi) selittämättömäksi asiaksi, mutta on toinen asia linkittää se kausaalisessa mielessä johonkin tämän maailmankaikkeuden sisällä vaikuttavaan (toistaiseksi) tuntemattomaan tekijään tai tähän maailmaan sen ulkopuolelta vaikuttavaan intellektuaaliseen ja kyvykkääseen persoonalliseen agenttiin, jolle annetaan vielä kaiken lisäksi jokin nimi. Jälkimmäinen on tulkintaa ja uskoa, edellä mainittu on fakta (jos siis joku aikuisen oikeasti on kokenut jotain selvästi ihmeenomaista). Kuka sanoo ihmeen tapahtuessa, mikä tulkinta ihmeen aiheuttajasta tai syystä on oikea? Ei kukaan. Jokaisella on vain oma tulkintansa tai näkemyksensä asiasta.
Jos taas todistus jonkun tietyn uskonnon totuudesta on pelkkä sisäinen kokemus, silloin se on täysin subjektiivinen. Ja mistä toisaalta kukaan voi tietää, onko sisäisellä kokemuksella aiheuttajanaan transsendenttinen jumaluus, joka kulkee tietyllä nimellä, tietyin ajatuksin? Siihen voi vain uskoa, tietää sitä ei voi, niin kuin esim. ei sitäkään voisi tietää, olisiko vesi muuttuessaan viiniksi aikuisen oikeasti Jeesus-henkiolennon vai jonkin toisen instanssin aikaansaannos, jos joku kotonaan yrittäisi vakuuttautua Jeesuksen henkiolento -olemassaolosta kaatamalla vettä lasiin ja samalla rukoilemalla, että jos Jeesus on Jumala, niin hän todistaisi sen muuttamalla veden viiniksi, ja vesi muuttuisi viiniksi.
Ihmeillä ei ehkä ole objektiivista todistusvoimaa siinä mielessä, että ne pakottaisivat uskomaan johonkin yliluonnolliseen toimijaan. Tämä johtuu siitä, että ihmeet eivät ole toistettavia.
Mutta ihmeillä näyttäisi kyllä olevan ainakin kokijoilleen vahva subjektiivinen todistusvoima. Ymmärrän itse tämän hyvin, koska olen kokenut joitakin uskonnollisia ihmeitä. Tällöin käy niin, että kokemuksen todistusvoima ylittää reippaasti kaikki sen epäilyyn kannustavat syyt.
On hankala sanoa, miten ulkopuolisen olisi järkevää suhtautua kertomuksiin tällaisista asioista. Mutta ainakin ne kannattaa ottaa minusta sillä tavalla vakavasti, että jos asiasta kertova ihminen ei ole selvästi häiriintynyt, niin silloin hänen kokemuksensa kertovat ainakin jostain sellaisesta, joka on meille käsittämätöntä, ja samalla kuitenkin merkittävää. Toisaalta ongelma on tietysti sekin, että koska tällaisten kertomusten tulva on niin suuri, niin on hankalaa ottaa selvää siitä, mikä on uskottavaa ja mikä ei, ainakin jos lukee vain kirjoja.
1 tykkäys
Näin se on.
Missä määrin uskosi siihen, että kristillinen objektiivinen usko (fides quae) on objektiivinen totuus, pohjautuu joihinkin omiin ihmekokemuksiisi, ja missä määrin esim. mahdollisesti apologeettisille argumenteille, jotka pohjautuvat järjenkäyttöön, filosofiaan ja tieteellisille perustuksille, jotka eivät siis edellytä erikoisia subjektiivisia kokemuksia? Jos omakohtaisilla ja ainutlaatuisilla kokemuksillasi on kohdallasi uskoasi kristillisen objektiivisen uskon (fides quae) objektiivisen olemassaoloon vahvistava tai ylläpitävä merkitys, niin miksi ajattelet, ettei monille muille vastaavanlaisia selviä “todistuksia” suoda? Itse yritin aikoinaan vimmatusti löytää vahvistusta uskolleni pelkän uskon ulkopuolelta, mutta lopulta tajusin, että usko on aina ainakin maan päällä uskoa, jota ei saa rukoillenkaan sellaiseksi, että se muuttuisi uskosta epäilyksettömäksi tiedoksi, jota ei siis tarvitsisi enää epäillä.
Eikö uskovan suhteen ole aina kysymys yliluonnollisesta kokemuksesta. Jotkut kokevat elämässään jotakin sellaista jonka selittävät itselleen todistukseksi kristinuskon totuudellisuudesta. Ne joilla ei ole omakohtaisia tai edes lähipiirin kokemuksia uskovat kuitenkin ihmeisiin jotka ovat tuhansien vuosien takaa Raamatun kertomuksissa kuvattuja.
Samoin tietysti vaikkapa muslimien kohdalla. Osalla on omia uskoa vahvistavia kokemuksia ja osa uskoo perinteensä vuoksi uskonnolliset kertomukset vaikkapa Koraanin kertomina.
Ihmeillä on siis todistusvoimaa, olkoon ne kuinka uskottavia tai vähän todistettavia tahansa. Meillä ihmisillä on hyvin erilaisia tarpeita uskomiselle ja siitä syystä joillekin riittää se pieni viite, sinapinsiemen?, pitämään uskoa yllä ja toiselle taas uskon todistukset tulisi olla aukottomia ennenkuin epäily niitä kohtaan laantuisi.
Uskova syyttää ei-uskovaa siitä, että mikään ei tunnu riittävän todistukseksi ja ei-uskova sanoo, että ei ole olemassa mitään mikä osoittaisi mitään jumalan kaltaista olevan. Molemmat varmaankin ovat rehellisiä väitteissään. En kuitenkaan usko, että kukaan voi olla täysin kielteinen silloin kun riittäviä näyttöjä tuodaan eteen. Siksi pidänkin ihmeellisenä sitä, että Jos Jumala on ja todella haluaa jokaisen luodun uskovan ja pelastuvan, niin miksi Hän ei käytä vakuuttavia keinoja itsensä esiintuomiseen. Toki monia ilmestyksiä voidaan aina epäillä, mutta kyllä jossakin on jokaisen kohdalla Damaskon tien riittävien kokemusten määrä olemassa.
Itse olen tuontyyppinen ihminen, mitä tulee vakaumukseen perimmäisistä. Olen yrittänyt monta kertaa tehdä irrationaalisen uskonhypyn uskonnolliseen todellisuuteen, mutta aina huomannut pian, että yritin väkisin saada itseni uskomaan sellaiseen, johon pohjimmiltani en kuitenkaan uskonut, tai uskoin ainoastaan jonkinlaisesta emotionaalisesta tarpeesta käsin, ja kun järki alkoi taas hallita, usko haihtui.
Koska mielestäni ihmisen tulisi uskoa uskonnollisessa mielessä vain sellaisiin asioihin, joille on riittävät järkiperusteet ja todisteet, uskonnollinen usko ei ole koskaan sokeaa uskoa (ainakaan minulle). Muutoinhan sitä voisi uskoa mitä hulluimpiin väitteisiin pelkästään sen takia, että joku vain väittää jotain mieletöntä, ja ihmisen subjektiivinen usko itsessään (ilman hyviä järkiperusteita ja todistuksia) muka olisi riittävä todistus siitä, että uskon sisältö vastaa objektiivista todellisuutta.
Ihmisellä voi olla joitakin hyviä järkisyitä uskoa jonkun tietyn uskonnon tai metafyysisen todellisuusselityksen väitteineen tai opetuksineen olevan objektiivista todellisuutta vastaava totuus, mutta toisaalta hänellä voi olla yhtä paljon tai jopa enemmän hyviä järjellisiä vastaväitteitä jotakin uskontoa tai metafyysistä todellisuudenselitystä vastaan, jolloin järki ei voi omassa varassaan ratkaista, onko järkeä jonkin verran vakuuttava uskonnollinen tai metafyysinen selitys totuus vai ei. Siinä tapauksessa ihmeellinen kokemus voisi olla avuksi, jos metafyysinen selitys, joka vaikuttaa jossain määrin uskottavalta järjen valossa, sisältää väitteen persoonallisesta Jumaluudesta. (Toisaalta jumaluuksia sisältämätön metafyysinen selitys voi myös kokemuksen kautta tulla uskottavaksi; esim. kokemus kaiken perimmäisestä ykseydestä.) Mutta toisaalta subjektiivinen ihmeellinen tunnekokemus tai omakohtainen epätavallinen kokemus on aina monitulkintainen. Kokemuksen kokija voi kysyä itseltään, mistä hän tietää varmuudella, että hänen oma mielensä yksinomaan ei synnyttänyt kokemusta, tai hän voi kysyä itseltään, selittääkö kokemuksen rasitustila, joka sai aivot toimimaan epänormaalilla tavalla. Jos kokisin jotain sangen kummallista, joka ainakin aluksi liittyisi ajatuksissani ja kokemuksessani persoonalliseen Jumaluuteen, niin kysyisin itseltäni, että miten voin järkevällä tavalla oikeuttaa itselleni, että syy tai osasyy kokemukseeni oli jokin yliluonnollinen persoonallinen agentti eikä vain jokin sisämaailmallinen tekijä.
Kun kirjoitin edellisessä kappaleessa, että ei järki omassa varassaan voi ratkaista, niin tarkemmin ajateltuna ei asia oikein noinkaan ole, sillä subjektiivinen kokemus, esim. ihmekokemus, ei ole tulkitsematon ja siis “järjetön” kokemus. Viime kädessä siis näkisin, ettei uskonnollinen usko voi olla irrationaalista uskoa (ainakaan minulle), vaan pohjimmiltaan rationaalista tai järjen ainakin jossain määrin hallitsemaa ja kontrolloimaa uskoa. Mutta kuinka sovittaa tällainen asenne kristinuskoon?
1 tykkäys
Juuri noin minäkin sisimmässäni pohdin. Minusta kysymys on rehellisyydestä itselleen. Ei voi toisaalta olla antamatta mahdollisuutta sille, että uskonnollinen vastaus voisi olla totta, mutta hetken asiaa punnittuaan ei voi hyväksyä niitä todistuksia riittäviksi, joita uskon puolesta esitetään. Joillekin tunteen ja tarpeen voima on suurempi ja heistä tuntuu käsittämättömältä, että vaikkapa minä takerrun kerta toisensa jälkeen mitättömiin yksityiskohtiin enkä hyväksy kokonaisuutta joka tarjoaa vapautuksen ja pelastuksen. Mutta eihän jotakin oman järkensä vastaista voi hyväksyä vain siksi, että jos se olisi totta niin se olisi myös hyvää.
2 tykkäystä
Jos ajattelemme ihmistä, joka ei ole koko elämänsä aikana rehellisesti tai ylipäänsä voinut tulla siihen näkemykseen, että kristinuskon objektiivinen usko (fides quae) on objektiivinen totuus, mutta objektiivinen totuus kuitenkin olisi, että kristinusko on totta, niin miten tällainen ihminen tulisi selittää kristinuskon näkökulmasta? Olettakaamme lisäksi, että kyseinen ihminen on lukenut Raamatun läpi ajatuksella ja pohtinut paljon kristinuskoon liittyviä asioita, eli toisin sanoen olettakaamme, että hän ei ole elämänsä aikana vain pinnallisesti kristinuskon objektiiviseen uskoon (fides quae) tutustunut ihminen. Kun hän on itse arvioinut uskoa ja sen epäuskottavana hylännyt, niin millä perusteella hänet voitaisiin tuomita Jumalan edessä? Jos minä olisin Luoja, mutta loisin ihmisen, joka ei minun ihmisten kautta välittämääni erityistä ilmoitusta voisi täysin vilpittömästi ja rehellisesti käsittää minun ilmoituksekseni (kenties hän ei myöskään voisi vilpittömästi uskoa minun olevan olemassa yleisen ilmoitukseni perusteella), niin miksi minä olisin vihainen luomalleni “sokealle” ihmisille siitä, että olen luonut hänet älyllisesti ja muiltakin puitteiltaan sellaiseksi, joka ei voi järjensilmin tai ylipäänsä nähdä sitä, minkä kuitenkin monet muut luomani ihmiset näkevät ja siksi uskovat? Voisin korkeintaan tuomita hänet älyllisin perustein epäuskoisena ihmisenä vain siinä tapauksessa, että hän ainakin jossain vaiheessa elämäänsä on kirkkaasti nähnyt tahtoni, mutta siitä huolimatta ollut tahtomatta sitä, mitä minä tahdon, ja sen seurauksena tukahduttanut tietoisuuden minusta ja menettänyt samalla kyvyn nähdä erityisen ilmoitukseni uskottavana objektiivisesti olemassa olevana objektiivisena uskona (fides quae). Miksi toisaalta antaisin sokeutensa jatkua, eli miksi antaisin hänen jatkaa epäilyään minun olemassaoloani kohtaan, vaikka selvästi havaitsisin, että hän jatkuvasti etsii totuutta perimmäisistä? Kenties hän oli joskus teininä puinut nyrkkiä minua kohtaan ja tullut epäuskoiseksi, koska suutuin hänen suuttumukseensa, mutta miksi nyt, kun hän on selvästi aikuinen, antaisin hänen elää epävarmuudessa, vaikka hän etsii kuumeisesti varmuutta?
Paavali sanoo, ettei kukaan voi puolustautua Jumalan edessä (Room. 1:18-20). Tämä mielestäni johtaa siihen, että kristinuskon näkökulmasta on oletettava, että läpi elämänsä älyllisin syin uskomattomana säilynyt on kuitenkin ollut jollain pohjimmaisella tavalla syyllinen siihen, ettei ole nähnyt tai tajunnut sitä, minkä uskovaiset ovat nähneet tai tajunneet. Kukaan ei voi siis puolustautua Jumalan edessä apostolin mukaan (Room. 1:20). Onko kristityn siis ajateltava, että ne, jotka eivät ole koskaan olleet vakuuttautuneita kristinuskosta, kuitenkin eräässä mielessä ovat olleet siitä vakuuttautuneita (tarkoitan nyt kristinuskon vaikutuspiirissä eläneitä epäuskoisia ihmisiä)? Tai ovatko he jossain vaiheessa selvästi olleet ainakin Jumalan olemassaolosta vakuuttuneita, mutta sitten jollain synnillään menettäneet tietoisuutensa Hänestä? Tai onko kristityn ajateltava, että epäuskoinen elää itsepetoksessa tai on sulkenut tietoisuuden totuudesta alitajuntaansa, josta kyseinen totuus voi ponnahtaa kirkkaasti esiin, jos epäuskoinen tulee uskoon?
Jos yksikään ei voi puolustautua Jumalan edessä (Room. 1:20), eikö se tarkoita sitä, että ihmeiden kokeminen ei ole olennaista, koska myöskään ne ihmiset eivät voi Paavalin mukaan koskaan puolustautua, jotka eivät ole nähneet tai kokeneet ihmeitä, ellei ihmeeksi lueta Paavalin ajatusmaailmassa luomakuntaa, joka ihmeellisyyksineen todistaa Jumalasta (Room. 1:20).
1 tykkäys