Minä en ensinkään jankuta, vaan esitän kysymyksiä, jotka mielestäni ovat ihan yhtä oikeutettuja kuin ne, jotka tekee joku @anon81097962.
Tämä kysymys saa aiheensa täällä usein kohtaamastani asenteesta, jonka mukaan luopumus ja liberalismi ja miksi sitä pahuutta sitten kutsutaankin, on periprotestanttinen ilmiö.
Minä ja joku muukin luterilainen kirjoittelemme kyllä vanhurskauttamisopista, mutta emme pahemmin revittele esim. katolisen kirkon epäkohdilla.
Jos on löytänyt uuden hengellisen kodin, josta on löytynyt todellinen onni ja autuus, mikä motivoi sen vanhan jatkuvaan ronkkimiseen?
2 tykkäystä
Minä näen tämän koko ongelman - varmasti monen mielestä liian yksinkertaisesti ja ehkä typerästikin.
Näen tämän ongelman syntyvän sydämen tasolla. Ihminen on paatunut, eikä halua tuntea itseään Jumalan edessä sellaisena kuin hän on: Syntisenä ja tuomion alaisena ilman Kristusta.
Jeesuksen mukaan terveet eivät tarvitse parantajaa.
Kun ihminen ei tunne sairauttaan, ei hän myöskään tunne tarvetta saada siihen apua ja lääkettä.
Kaikenlainen kikkailu hengellisillä asioilla ja Raamattua tutkimalla riittää.
Ei kuitenkaan enää viimeisellä rannalla. Silloin on jo myöhäistä etsiä, kun lautturi on jo paikalla.
“Minun kansani on tehnyt syntiä kaksin verroin: minut, elävän veden lähteen, se on hylännyt ja hakannut itselleen vesisäiliöitä, särkyviä säiliöitä, jotka eivät vettä pidä” (Jer 2:13).
.
1 tykkäys