Itse en kyllä koe antavani itselleni luvan ryypätä. Kyse on pakkomielteestä, siitä, että en vain yksinkertaisesti saa mentyä ohi kaupan kaljahyllyjen ohi. Haluan mennä, mutta en saa vain aikaiseksi mentyä. Jokin pirullinen pakkomielle siinä on. Puhuisin jopa demonisesta pakkomielteestä.
Alkoholiriippuvuus on krooninen sairaus kuten artikkelissa ja virallisessa lääketieteessä sanotaan.
Leikkimielellä puhutaan viinan ‘demonista’. Toisille ei alkoholin kohtuukäyttö ole mahdollista. Viina vie miestä. Uskon edelleenkin siihen, että Jumala voi laittaa aivot siihen asentoon, ettei alkoholi enää maistu. Viittaan edelliseen vastaukseeni.
2 tykkäystä
Tietenkin se on kun artikkelissa sanotaan niin. Mitään lääketieteellistä syytä, tai parannuskeinoa sille ei vain löydy ja ne jotka toipuvat, toipuvat yleensä ilman lääkäriä tai lääkkeitä. Sikäli hassu sairaus.
Homoseksuaalisuuskin oli aikanaan virallisen määritelmän mukaan sairaus.
D
Tämä on melkoisen hyvä huomio.
Dunningtonin väikkärin kansantajuinen versio puhuu epäjumalanpalveluksesta. Kyse on tahtojen (jotka eivät ole samalla viivalla haluamisen ja ei-haluamisen suhteen) taistelusta. Kuten Paavali sanoi: sitä hyvää mitä tahdon tehdä en tee, mutta sitä pahaa mitä en tahdo tehdä, teen.
D
1 tykkäys
Eli loppujen lopuksi aivan sama mekanismi kuin muissakin inhimillisissä puutteissa, väärintekemisissä ja synneissä?
Addiktiolla ja synnillä on samanlainen mekanismi. Se ovatko ne sama asia, on teologinen, ei lääketieteellinen kysymys.
Molempien perimmäinen vastaus on:“En tiedä” kun kysytään “Miksi teit noin?”. Eräs vanha alkoholisti sanoi juovansa että saisi syyn juoda.
D
2 tykkäystä
Entäs masennus? Joidenkin mukaan kyseessä on sairaus, toisten mukaan synti. Tai onko edes mahdollista tehdä tällaista joko tai jaottelua? Pappina varmasti tapaat paljon myös masentuneita ihmisiä.
Joo, yksi syy juoda on krapulan pelko. Siinä ikään kuin siirtää väistämätöntä kohti tulevaa. Lopultahan se krapula kuitenkin iskee.
1 tykkäys
Lähipiirissä ollut alkoholismia. Olen tullut samoille linjoille kanssasi, kun olen aiheen kanssa painiskellut ja yrittänyt myös kirjallisuutta lukea.
Alkoholismi on riippuvuus, ei varsinainen sairaus ja sairaudeksi leimaaminen helposti luo alkoholistille luvan juoda, koska hei, ei sille mitään voi, koska sairaus. Olen tämän argumentin kuullut moneen kertaan juomarilta.
Lopulta on niin, että jeppe juo, koska jeppe juo. Tarkoitan tällä sitä, että alkoholi aiheuttaa riippuvuutta ja kun riittävästi sitä kittaa, niin se aiheuttaa muutoksia aivoissa, jotka pahentavat riippuvuutta ja irti pääseminen muuttuu vaikeammaksi. Ei se silti mahdotonta ole. Vaikeaa vain.
Mielestäni jeppe juo, koska hänellä on eräänlainen aukko sisällään, jota hän juomalla koittaa täyttää.
Pitäisikö perustaa ketju aiheesta kristitty ja alkoholi? Olen kyllä itse syypää tämän aiheen runsaaseen keskusteluun.
1 tykkäys
Kyllä. Masennuksessa on mielestäni kysymys siitä, että kuva itsestä ei vastaa sitä kuvaa joka näkyy ja nähdään ulospäin. Päihteet liittyvä tähän usein.
En kyllä automaattisesti puhu synnistä tässä yhteydessä. Toki synti voi olla taustalla. Joko oma tai toisten tekemä. Syyllistäminen ei kuitenkaan yleensä auta, mutta vastuuttaminen tai sen osoittaminen että ei ole itse vastuussa tilanteestaan auttaa jonkin verran.
Mutta asiat eivät ole yksioikoisia. Kroonisesti masentunut ei yleensä jaksa edes pohtia tilannettaan, tai ehkä pikemminkin on niin syvällä tilanteessaan, että ei pysty pohtimaan tilannettaan. Yksi syy masennukseen (ja skitsofreniaan) voi olla myös tämä liian ankara itsensä tarkkailu (joka kyllä palautuu tuohon oletuskuvaan itsestä ja todellisuuden väliseen ristiriitaan). Jos yritän tarkkailla tai pohtia itseäni tarkkailemassa itseäni tarkkailemassa itseäni tarkkailemassa itseäni, en ikinä tavoita itseäni ja joudun elämään sen faktan kanssa että olen tullut itselleni arvoitukseksi (Augustinus, questio mihi factus sum).
Ihmisen sisäisen vuoropuhelun häiriö tai kuvitelma siitä, että olen itse itsessäni, että mieleni = aivoni. Näiden asioiden pohtiminen ja kyseenalaistaminen johtaa usein hedelmälliseen vuorovaikutukseen masentuneen kanssa, jos siihen on voimavaroja.
Ylipäätänsä hyvä vuorovaikutus auttajan kanssa on avain asemassa. Se taas kertoo siitä, että vuoropuhelu itsen kanssa ei ole oikein toiminut.
D
4 tykkäystä
Paljon kiinnostavia ajatuksia, kiitos. Varmaankin kaikki tunnemme jonkun masentuneen ja haluaisin ainakin itse ymmärtää aihetta paremmin kristillisestä näkökulmasta.
Tarkoitatko sitä ettei henkilö x pysty, osaa tai uskalla olla sellainen kuin todellisuudessa on, vai että ympäristö odottaa henkilön x olevan muuta kuin kuka hän todella on, vai ehkä jotain aivan muuta?
Entäs “liiallinen itsensä tarkkailu”, mitä se tarkoittaa? Kristityn käsittääkseni kuuluu valvoa itseään, ajatuksiaan ja tekojaan, mutta milloin mennään liian pitkälle?
1 tykkäys
Tosi hyvä ohjelma tästä juopumuksen aaveesta.
1 tykkäys
Olisikohan addiktion sairaudeksi nimittämisessä se hyöty, että se vähentää ylenmääräistä tuomitsemista ja leimaamista? Voisi kuvitella että esim alkoholismin itselleen myöntänyt on siksi vapaampi lähtemään kohti muutosta, etsimään omaa tietään pois kierteestä.
Samaan tapaan itseään syyttelevä, ja usein myös “ylös,ulos,lenkille” -neuvojien piinaama ihminen hyötynee ymmärtäessään olevansa vakavasti masentunut ja tarvitsevansa apua. Kuoppa on oikeasti syvä, ja syytökset vain syventävät sitä.
Sekä masentunut että riippuvuuksien vanki eivät tietenkään parane lääkkeillä. Terapiaa on monenmoista, ja voi olla kovin monia teitä kun on niin monia tapoja olla ihminen ja tapoja sairastua.
Sairausnimike tai yleensäkin diagnoosi ei merkitse minulle ainakaan pelkkää lääkityksen perustelua. Hoitavaa sen sijaan voi olla kauhean moni muu asia, jos hoidon toivominen on ensin lähtenyt alkuun.
Vaikka tutkimus löytäisi kaikkeen neurologisia ja kemiallisia syitä, se on vasta alku kärsivälle ihmiselle.
Olen myös tavannut ilmiön, jossa riippuvuuden kohde vaihtuu. Niinkin joku väitti että se on ominaisuus tai ongelma tai sairaus, joka ei täysin poistu koskaan. Kysymys olisi silloin siitä että oppisi silti pitämään korkin kiinni, rahapussin avaamatta, nettisivut hallinnassa ja pelikoneet koskematta - sekin olisi “oireiden hoitoa”, selviytymistä tavalla tai toisella.
Miltä kokeneen ja lukeneen mielestä maallikon mietteet kuulostavat? 
P.S. Olen alkoholistien, narkomaanien jne. kurjasta asemasta huolimatta ihan yhtä murheellinen siitä että ns terveet tai ei yhtä riippuvaiset saattavat tuhota terveytensä ihan muuten vaan. Juominen ja syöminen tappaa ja sairastuttaa liian monet ja varsinkin juominen vie myös liian monelta lapselta turvan, ja vanhemmatkin, vähintään toisen.
2 tykkäystä
Masennus eli depressio on sairaus. Kuten alkoholismikin.
Molempia voidaan hoitaa lääkityksen ja psykososiaalisen tuen avulla. Depressioon psykoterapiaa ja sähköshokkihoitoa mikäli lääkkeeistä ei saada riittävää apua.
Antabus on auttanut montaa alkoholistia:
ANTABUS - Terveyskirjasto
Alan ymmärtää, miksi seurakunnat tarjoavat ehtoollisviinin myös alkoholittomana. Syy on sama kuin leipien gluteiinittomuudenkin, allergia. Alkoholiallergia vain näyttäytyy hiukan eri tavoin.
Uskon, että joillekin vain täysraittius on ainoa vaihtoehto sortumatta kierteeseen. Suurimmalle osalle ihmisistä alkoholi ei yleensä tuota ongelmia. Itse kuulun ryhmään, jolle alkoholi ei tuota mitään ihmeempiä elämyksiä, lähinnä vain väsymystä jo toisen annoksen jälkeen ja meno hiipuu kokonaan siitä eteenpäin.
Olen nykyiseen ikääni mennessä ehtinyt olla tasan kaksi kertaa jonkinlaisessa humalassa, ensimmäisen kerran vahingossa työpaikan kesäjuhlissa vähän alle kolmikymppisenä, kun kaljateltoissa luki Karjala1, josta päättelin tarjottavan olleen vain ykkösolutta, enkä älynnyt, että 80-luvun alkoholimainontarajoitusten vuoksi vahvempien mainosta ei saanut olla näkyvissä. Helteisenä iltapäivänä tuli janojuomaksi otettua ainakin puolet liikaa. Ihmettelin sitten, miksi kotimatkalla junassa kaverien kanssa ihmiset tuijottivat meitä hymyillen.
Toinen kerta oli neljävitosena, kun olin kaverin perheen luona kylässä ja siellä tarjottiin rapujen kanssa saunan jälkeen myös teräviä. Yritin kieltäytyä parin jälkeen, mutta lasi täytettiin toistamiseen, enkä kohteliaana kehdannut sitä jättää juomatta. Tarpeeksi monen jälkeen pyöräilin viiden kilometrin päähän kotiin ja oksensin sänkyyn verta. Väkevät eivät sovi minulle, enkä muutenkaan pidä niistä, ainostaan viini ruoan kanssa pieninä määrinä harvoin sopii tai yksi saunakalja. Ei enempää.
Kävin ensimmäisen kerran Alkossakin vasta yli kolmikymppisenä ostamassa vapuksi kuohuviinipullon. Myöhemminkään en ole muuta ostanut kuin viiniä juhla-aterioille. Joskus harvoin nuorenpana olen tuonut ulkomailta pullon väkeviä, jota en saa käytetyksi parissa vuodessakaan, paitsi johonkin sekoitettuna pikkuhiljaa. Ei ole minun juttuni. Uskon kuitenkin, että jokaisessa ihmisessä piilee pikku alkoholisti, jos vain sille ojentaa käden. Toisilla raja on vain kauempana johtuen ehkä siitä, ettei alkoholi anna mitään positiivisia tuntemuksia pientä rentoutumista tai väsymystä lukuunottamatta. Ihmisaivot kyllä äkkiä oppivat sen, mistä saa mielihyvää, joten pieni itsekuri on jokaisella paikallaan.
3 tykkäystä
Yleensä asioita ei julisteta sairaudeksi stigmatisoinnin takia. Ainakaan se ei ole lääketieteellinen peruste.
Myöntäminen on kyllä ok ja muutoksen edellytys, sen myöntäminen että on itse vastuussa päihteidenkäytöstään. Kukaan ei pakota käyttämään päihteitä. Se viimeinen valinta että piikitänkö, snorttaanko tai kaadanko viinaa suuhun, sen takana on käyttäjä itse. Ei kukaan muu. Se että ihminen ei havaitse tätä, vaan yrittää vierittää vastuun juomisestaan kurjan lapsuuden, huonon duunin, koulukiusaamisen, avioeron tms harteille on kaikille tuttu ilmiö. Ilmiönä se on tuttu jo Aatamin ja Eevan stoorista: “Nainen jonka (Sinä) minulle annoit…Käärme (jonka Sinä muuten loit)…”. Taustalla on kovin tuttu kuvio. Ei lääketieteellinen, vaan teologinen kuvio.
Syyttäminen on eri asia kuin vastuuttaminen. Masennus on hieman eri kuvio. Ei sitäkään ole luokiteltu sairaudeksi stigman vähentämiseksi.
Omalla sotealueellani yritettiin vierittää vastuu kaikesta päihdehoidosta lääkäriperusteiseksi. Aiemmin päihdehuolto on kuulunut sosiaalihuollon piiriin, joka on palkannut lääkäreitä lääketieteellistä asiantuntijuutta varten: lääkitys, diagnoosit yms. Tämä muutos onnistuttiin onneksi torppaamaan, koska nähtiin, että kyse ei ole yksinomaan lääketieteellisestä ongelmasta, vaan ennen kaikkea psykososiaalisesta ongelmasta. Vaikka diagnoosit löytyvät, niin ongelma itsessään ei ole lääketieteellinen, vaikka oireita lääkkeillä hoidetaan.
Mutta kun näitä ei ole oikeasti löytynyt. Voidaan havaita muutoksia aivokuvanteissa, mutta vasta pitkän käytön jälkeen. Käyttö itsessään aiheuttaa muutoksia. Mutta en muista nähneeni tutkimusta jossa olisi todettu jotain esim. aivoja kuvattaessa ja siitä onnistuttu sanomaan että “Sinusta tulee alkoholisti”.
Samoin serotoniinipuutoksen ja masennuksen yhteys on nykyisellään kumottu, vaikka iso osa masennukseen määrätyistä lääkkeistä on ns SSRI (serotoniinin takaisinoton estäjiä) -lääkkeitä.
Tuossa Dunningtonin väikkärissä puhutaan tästä, tai oikeastaan siitä, miksi jotkin sosiaalisesti hyväksyttävätkin tavat voivat muodostua “riippuvuudeksi”. s. 150:
This analysis may also explain why any authentic commitment in modern,
“nihilistic” society looks suspiciously like an addiction. Precisely because we doubt that anyone could have grounds sufficiently rationally compelling to justify an unwavering commitment to a project or way of life, we can only interpret such commitments as disguised addictions. Since reason cannot compel, addiction is left as the best explanation.
Tästä olisi helppo jatkaa pakko-oireisiin häiriöihin jne. joiden taustalla on pitkälti sama dynamiikka kuin riippuvuudessakin. Mutta yritetään pysyä aiheessa.
Mutta kuvauksesi kuulostavat tutulta. Monesti esittämiesi kuvausten taustalla on itse asiassa aika- ja kulttuurisidonnaiset ilmiöt. Mikä ei ole itsessään ihme, sillä päihteitä on käytetty aina ja kaikkialla ja ongelmia on ollut aina ja kaikkialla.
D
3 tykkäystä