Kristologisten kiistojen sovittelu


#1

Oikeastihan käytiin paljon katkeraa taistelua katolisen kirkon (jakamattoman “khalkedonilaisen” kirkon) ja “nestoriolaisten” sekä “monofysiittien” välillä.


Mystiikka ortodokseilla ja muilla
#2

Efesoksen kirkolliskokouksessa harhaoppiseksi julistettu Nestorios ei edustanut ko. kirkolliskokouksessa Celeucia-Ctesiphonin Idän kirkkoa vaan konstantinopolilaista Itä-Rooman kirkkoa.
Idän kirkko oli kyllä osallistunut Nikean kirkolliskokouksen, mutta juuri ennen Efesosta se oli Bysanttia vastaan sodassa olleiden sassanidien painostuksesta päättänyt oman turvallisuutensa vuoksi olla pitämättä mitään Sassanidien valtion ulkopuolista kirkkoa teologisena tai hierarkisena auktoriteettina. Se ei siis osallistunut Efeson eikä Khalkedonin kokouksiin.

Sassanidit antoivat poliittisista syistä turvapaikan Bysantissa valtiota vastaan rikollisiksi tuomituille teologeille, teloituttivat Idän kirkon bysanttilaismielisen katolikoksen ja asettivat Bysantista maanpakoon lähteneen Babowain Idän kirkon katolikokseksi. Näin Sassanidit saivat luotua itselleen suotuisaa ilmapiiriä suureksi kasvaneeseen kansan mielipiteisiin vaikuttavaan kristilliseen kirkkoon.
Reilu sata vuotta myöhemmin silloisen katolikoksen neuvonantaja pyhä Babai Suuri, vahvisti Idän kirkon perinteisen uskon kirjassaan Liiton kirja. Hänen vahvistamassaan kristologiassa ei ollut olennaista eroa Itä-Rooman kirkon kristologiaan. Tällöin kuitenkin Idän kirkon ja muiden patriarkaattien välillä ei enää ollut ollut konsiliaarista yhteyttä yli 150 vuoteen.


#3

Mitä siis haluat sanoa? Tosiasia on, että konsiilien päätöksiin tyytymättömiin suhtauduttiin vihamielisesti. Toki tiedämme, että asiassa oli moninaisia poliittisia ja muita tekijöitä. Itse Nestorius kuulemma hyväksyi Leon tomuksen, joka oli Khalkedonin päätösten pohjalla. Ja jokainen kirkkohistoriaan perehtynyt tietää, että Efeson konsiili oli aivan toivottoman sekainen juttu, josta vain reseptiohistorian kautta voidaan jotain merkitystä saada ulos.
Jos Efesso ja Khalkedon voidaan typistää niiden keskeisiin iskusanoihin, olen kyllä yhäti sitä mieltä, että niistä on pidettävä kiinni. Neljä ensimmäistä konsiilia ovat kuin neljä evankeliumia. Jos sitten niissä on aivan kamalasti kaikkea sotkua mukana. Pyhä Henki niitä ohjasi.


#4

Yritän sanoa että nestoriolaisen opin yhdistäminen koko sassanidien alueella toimivaan kirkkoon on epäilyttävän poliittinen veto, vailla Idän kirkon mahdollisuutta selittää ja puolustaa asemaansa ja näkökantojaan. Mm. syyrian kielen ja kreikan kielen käsitteistön eroja olisi pitänyt käsitellä jo silloin eikä vasta nyt satojen vuosien jälkeen, mutta epäilen että bysanttilaisetkaan kirkon miehet eivät pystyneet pysymään kannoissaan poliittisesti puolueettomina, samoin kuin Idän kirkon paimenet päättivät suojella itseään oman maansa valtaa pitäviltä, vaikka kirkollinen tapa toimia olisi ollut toinen.
Nestorios edusti harhaoppituomionsa hetkellä Itä-Rooman kirkkoa eikä Idän kirkkoa. Idän kirkon tuomitsemisessa on turhaan yhdistetty heidän tulenarasta poliittisesta tilanteestaan johtuva päätöksensä vetäytyä konsiliaarisesta yhteistyöstä muiden patriarkaattien kanssa sekä sassanidien laskelmoitu veto suosia Bysantista pois matkaavia, turvapaikkaa etsiviä harhaoppisiksi tuomittuja nestoriolaisteologeja.

1976 Idän kirkon perillinen, Assyrialainen Idän kirkko, on patriarkkansa suulla julistanut viimeksi, taas kerran, tunnustavansa omaa, apostoleilta perittyä oppiaan, ei nestoriolaista oppia.


#5

Ja minä olen sanonut, että 600-700-luvulla vastakkainasettelu oli voimissaan. Ristiriidoissa oli sekä teologisia että poliittisia tekijöitä. Tosiasia on tietysti se, että Nestoriusta on kunnioitettu ns. Idän kirkossa. Ja myös se, että hän elämänsä lopussa hyväksyi oikeaoppisen kristologian.

Kaikki sellainen työskentely, jossa pyritään etsimään yhteyttä jo varhain erilleen joutuneisiin veljiin, on minusta tervetullutta. Efeson Theotokos ja Khalkedonin formeli ovat kuitenkin mielestäni luovuttamattomia totuuksia siinä missä Nikean ja Konstantinopolin symbolimuodostelmat.


#6

Yleisesti ottaen olen sitä mieltä että jokaisessa kirkon rivien hajaantumisessa on kyse maallisista juonista, eli politiikasta ja valta-asemista, joko maallisten hallitsijoiden vehkeilystä tai kirkonmiesten itsensä luisumisesta maalliseen valtapeliin. Tällä hetkellä ei taida olla yhtään täysin kristologiassaan harhaoppista kirkkoa vaikka niin puolin ja toisin väitetään.

Asia on ollut myös ekumeenisena kiinnostuksen kohteena ja sitä on tutkittukin melko paljon. Ehkä nyt kun muinaisia poliittisia kiistoja ei muista enää kukaan ja aika alkaa kullata kristittyjen keskinäiset kinat, on viimein aika keskustella asioista kristillisesti, etsien ratkaisua uskon valaisemana, eikä politiikan ja vallan sokaisemana.

En siis tässä missään nimessä puhu ekumeenisten kirkolliskokouksien muotoiluja vastaan vaan sitä suorastaan häikäilemätöntä ylpeyttä vastaan jolla kirkonmiehet hyökkäsivät toistensa kimppuun nämä pyhät muotoilut käsissään.

Kristilliset periaatteet näyttävät kuitenkin viimein saavan etusijan tässä keskustelussa. Hyvänä esimerkkinä Alexandrian koptit ja kreikkalaisortodoksit. He ovat purkaneet kaikki välillään olleet anateemat ja julistaneet yhteisenä mielipiteenään ettei oikeasta kristologiasta koskaan ole poikettukaan.
https://web.archive.org/web/20060314043932/http://www.orthodoxwiki.org:80/Pastoral_Agreement_between_the_Coptic_Orthodox_and_Greek_Orthodox_Patriarchates_of_Alexandria_(2001)


#7

Asiasta voidaan keskustella millään järkevällä tasolla vasta sen jälkeen, kun nestoriolaiset lakkaavat kunnioittamasta Nestoriosta pyhänä. On varmaan ihan totta, että Nestorios ei kuulunut ko. kirkkoon eikä ollut etnisesti assyyrialainen tai edes ollut ko. kirkon kristologian standardi. He kuitenkin kunnioittavat Nestoriosta pyhänä, mikä indikoi minusta myös hänen kristologiansa hyväksymistä.

Tilanne ei ole rinnasteinen orientaaliortodokseihin, jotka ovat paitsi tuominneet monofysitismin harhaoppina ja lausuneet anateeman Eutykheelle myös ymmärtääkseni nyttemmin lausuneet, että Khalkedonin kristologiassa ei ole ongelmaa, jos Khalkedon tulkitaan samaan tapaan kuin katolilaiset ja ortodoksit sen tulkitsevat.

Vanhoja kiistoja voidaan sovitella, jos ne ovat väärinymmärryksiä. Nestorioksen kohdalla se ei ollut väärinymmärrys. Nestoriolaisuus on kuin onkin harhaoppinen. Esimerkiksi paavi Dioscoroksen kohdalla näin taas ei ollut.


#8

Historiallinen Idän kirkko jakautui sittemmin. Niin kuin jo aiemmin kirjoitin, Assyrialainen Idän kirkko on ilmaissut kantansa hyvin vahvasti oikeaoppisen kristologian puolesta myös 1900-luvulla, samoin kuin mainitsemani P. Babai Suuri sen määritteli 600-luvulla.

Nestorios itse kertoman mukaan halusi myös sovintoa kristologisissa kysymyksissä ja hänen kerrotaan vetäneen pois harhaoppiset puheensa.
Siinä on mielestäni perustetta sille että häntä voidaan myös kunnioittaa pyhänä. Erehtyä.voi pyhäkin hetkellisesti.

Edelleen olen sitä mieltä.että Itä-Rooman kirkon suhteet Idän kirkkoon olivat poliitikan ja sotatilan sokaisemia, samoin kuin myöhemmin politiikka sävytti Itä-Rooman kirkon suhteita aleksandrialaisiin.

Mietin myös sen mielekkyyttä että voidaan yhden piispan, paavin tai patriarkka harhaoppisuuden vuoksi tuomita kokonaisia paikalliskirkkoja.
Nykyinen tutkimus noudattelee Idän kirkon perillisten itseymmärrystä siitä että idän kristologiassa ei ole ollut mitään harhaoppitasoista vikaa.
Kiistoissa on mielestäni kyse inhimillisestä ylpeydestä (teologiset koulut/koulukunnat olivat iso juttu tuolloin), sotatilan tuomista tunteista ja käytännön hankaluuksista ja politiikasta.


#9

Tuosta olisi mukava kuulla lisää. Mistä asiasta voi lukea?

Tästä ei varmaan ole kukaan eri mieltä.

Mielestäni se on mielekästä, jos yhden piispan, paavin tai patriarkan myötä syntyi ja on nimetty yksi kristinuskon historian pahimmista harhaopeista, kirkko kunnioittaa harhaoppista pyhänä, muistelee anaforassa jne. Yksi random jäsen on eri asia kuin tällä tasolla kunnioitettu, mutta anateeman harhaoppisuuden vuoksi saanut.


#10

Historiallinen Idän kirkko ja sen seuraajat muistelevat Nestoriosta, muista syistä kuin hänen kristologisesta sähellyksestään. Nestorios ei kuitenkaan ollut Idän kirkon patriarkka, paavi tai piispa, vaan Itä-Rooman kirkon patriarkka.

Muihin kommentoin myöhemmin.


#11

Omituisena huvittumisen aiheena: foorumisofta väittää vain lainauksia sisältäviä viestejä tyhjäksi.


#12

The Nestorian bishops, in a statement drawn up in 612, stated: "There is a wonderful connection and indissoluble union between [Christ’s] human nature, which was assumed, and God the Word who assumed it, a union existing from the first moment of conception. This teaches us to recognize only one Person (parsopa), our Saviour Jesus Christ, Son of God, begotten in the nature of his Godhead by the Father before all ages, without beginning, and born finally in the nature of his Manhood of the holy Virgin, the daughter of David."
http://nestorian.org/nestorian_theology.html

Huom.! Vuonna 612. Onko läntinen (mukaanlukien konstantinopolilaiset itä-roomalaiset) kirkkohistoriankirjoitus valehdellut minulle kaiken aikaa Idän kirkosta?

Siihen aikaan teologien kesken oli paljon väittelyä kristologisesta käsitteistöstä koskien luontoa ja persoonaa, ja totta kai myös väittelyä siitä miten luonto ja persoona asettuivat Jeesuksen henkilöön.

Voittajat kirjoittavat historian, joten Euroopan näkökulmasta Idän kirkko oli parasta unohtaa jo poliittisista syistä, sehän jäi ja on vielä nykyäänkin idän ja Euroopan välisen rautaesiripun toisella puolella.
Idän kirkko ei koskaan päässyt osallistumaan kirkolliskokousten keskusteluun koskien kristologiaa, jos olisi päässyt, historia voisi olla toisennäköinen.

Teologia pitäisi kieltää kirkoissa jos sen tarkoitus on vaan erottaa ihmisiä, näkemyksiä ja kirkkoja toisistaan.

Onneksi nykyään on myös niitä jotka pyrkivät yhdistämään teologisia linjoja rikkaammaksi yhteiseksi hyväksi eikä erottelemaan kirkkoja toinen toisistaan.


#13

Kirjoitan tämä viestin ja sitten vaikenen.

Löysin tämän yhteenvedon joltain asiasta kiinnostuneelta netistä. Olen tässä vaiheessa asiaan perehtymistä pitkälti samaa mieltä hänen kanssaan tapahtumien kulun suurista linjoista.

Sinänsä mielenkiintoista huomata että tässäkin asiassa viitataan sellaiseen huonoon tapaan että ekumeenisissa kirkolliskokouksissa lobattiin asioita niin että kun kiista tahdottiin varmasti päättää oman mielen mukaan, tulenarka asia pyrittiin käsittelemään ennen tiettyjen ihmisten saapumista, näinhän kävi myös Rooman piispan primaatin käsittelyssä.

Enkä syytä tässä ketään, tämä vain osoittaa kirkon inhimillisen puolen ja sen, miten vähän kirkon opillinen teologia painaa oikean liturgisen elämän rinnalla. Mikään teologinen puhe ei voi tehdä tyhjäksi liturgiaa ja eikä myöskään selittää sitä.

https://www.quora.com/Does-Nestorianism-still-exist


#14

Nestorioshan piti Khalkedonin konsiilia oman kantansa mukaisena. Tämä usein unohtuu.


#15

Aikalailla juuri tuota yritin sanoa alkuperäisessä ketjussa, josta minun aloitusviestini on riipaistu eroon. Siis että kirkkojen välillä oli vastakkainasettelua eikä suinkaan mitään sellaista tilaa, että erot eivät olisi olleet merkittäviä ihmisten mielissä, kuten siellä väitettiin.

Pidän myös erittäin myönteisenä kehityksenä sitä, että noitakin vanhoja kiistoja käsitellään ja etsitään sovintoa ja yhteyttä läpi kristikunnan.


#16

Tämä onkin ymmärtääkseni syynä orientaaliortodoksien skismaan. Nestoriolaiset siivottiin vasta myöhempien konsiilien myötä lopullisesti pois.

Lainattu ei ole riittävä. Communication idiomatum esim. jää kokonaan huomiotta. Kukaan ei varmaan kiistä, että nestoriolaiset uskovat yhteen persoonaan kahdessa luonnossa. Muuten hyvä, mutta eri tavalla kuin meillä.


#17

Mä en oo ihan samoilla linjoilla kuin @SanGennaro. Vanhoissa kiistoissa oli sen verran kirkkopolitiikkaa mukana, että sinänsä oikeaa merkitystä välittäviä on anatemoitu ihan vaan siks, että ovat olleet väärien tyyppien kavereita ja/tai sanoneet asiansa väärin.

Tämän sanottuani olen tosin sitä mieltä, että communicatio idiomatum (genus maiestaticum) on osa oikeaa oppia.


#18

Huh? En ole tästä eri mieltä.


#19

Näihin historiallisiin kiistoihin liittyy kyllä niin paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ja jopa kansanjoukkojen väliintuloja, että joskus tuntuu täysin mahdottomalta ymmärtää miten paljon kristilliset puheenaiheet ovat hallitsijoita ja kansoja liikuttaneet. Itse kyllä aina epäilen että uskonnolliset teemat ovat olleet toisenlaisen valtapelin nappuloita.

Constans retaliated by having St. Martin kidnapped at Rome, and taken a prisoner to Constantinople. The saint refused to accept the Ecthesis, and after sufferings, many of which he has himself related in a touching document, he died a martyr in the Crimea in March, 655 (see POPE MARTIN I). St. Maximus (662), his disciple the monk Anastasius (also 662), and another Anastasius, a papal envoy (666), died of ill-treatment, martyrs to their orthodoxy and devotion to the Apostolic See.

While St. Martin was being insulted and tortured at Constantinople, the patriarch Paul was dying. “Alas, this will increase the severity of my judgment”, he exclaimed to the emperor, who paid him a visit; and Constans was induced to spare the pope’s life for the moment. At Paul’s death Pyrrhus was restored. His successor Peter sent an ambiguous letter to Pope Eugenius, which made no mention of two operations, thus observing the prescription of the Type. The Roman people raised a riot when it was read in Sta. Maria Maggiore, and would not permit the popeto continue his Mass until he promised to reject the letter. Constans sent a letter to the pope by one Gregory, with a gift to St. Peter. It was rumoured at Constantinople that the pope’s envoys would accept a declaration of “one and two wills” (two because of the natures, one on account of the union). St. Maximus refused to believe the report. In fact Peter wrote to Pope Vitalian (657-672) professing “one and two wills and operations” and adding mutilated quotations from the Fathers; but the explanation was thought unsatisfactory, presumably because it was only an excuse for upholding the Type. In 663 Constans came to Rome, intending to make it his residence, on account of his unpopularity at Constantinople, for besides putting the pope to death and proscribing the orthodox faith, he had murdered his brother Theodosius.

http://www.newadvent.org/cathen/10502a.htm


#20

Itäiset kirkot eivät ole luultavasti jaksaneet kiinnostua Libanonin alueista, koska Konstantinopolin suojeleminen eteneviltä muslimeilta oli itäisten kristittyjen suurin huoli niihin aikoihin kun maroniittojen patriarkaatin sanotaan syntyneen.
Teksti mistä lainaan, käsittelee maroniittapatriarkaatin syntyä ja siihen liittyviä epäselvyyksiä.
Konstantinopolin kokemat vääryydet (, minkä syynä olivat luultavasti venetsialaiset ristiretken rahoittajat, joille oltiin velkaa Konstantinopolissa) ristiretkeläisten frankkien saapuessa eivät myöskään olleet omiaan lisäämään konstantinopolilaisten sympatioita tuota libanonilaista patriarkaattia kohtaan, sillä maroniitat toivottivat frankit tervetulleiksi samaa uskoa tunnustavina joukkoina vuonna 1099. Maroniitoilla taas oli hyvä syy liittoutua frankkien kanssa, sillä heillä oli samat intressit, pitää kristityt alueet kristittyinä muslimien edetessä. Konstantinopoli taas teki muslimien kanssa samaan aikaan sopimuksia joissa Konstantinopoli lupasi olla sotimatta muslimeja vastaan tietyillä alueilla Syyriaa ja Libanonia, Bysantin joukot jopa eräässä sopimuksessa lupasivat hoitaa muslimeja häiritsevän libanonilaississitoiminnan ja tulivat massamurhanneeksi maroniittamunkkeja. Se on selitetty johtuneen harhaoppeja vastaan taistelusta. Sillä tavalla Konstantinopoli osti itselleen aikaa olla itse turvassa muslimien hyökkäyksiltä.

The Validity of the Patriarchate When speaking of validity, we refer to consensus among references and authorities within ecclesial circles, and in this case, we should not only consider the consensus of Maronite authorities, but of non-Maronite authorities. As was noted earlier, the testimony of Dionysius Tel-Mahre is the earliest source of authority in favour of the Maronite Patriarchate and its acceptance in the Church. But there are other references as well. Within Maronite circles, there are lists of the Maronite Patriarchs from John Maroun onwards. Outside of these circles, we see that this Patriarchate was not condemned by Rome, whereas others were. Pope Martin condemned Patriarch Macedonius of Constantinople, for usurping the title of Patriarch of Antioch illegally and for upholding the Monothelite heresy: “This Macedonius is in no way recognized as a bishop of the Catholic Church, not only because he usurped the title to himself, outside the canons and without consent or any decree, but also he has consented to the heretics…” 49 The Pope did not condemn the Maronite Patriarch, nor is there ever any evidence of Rome de-legislating it. In fact, on several occasions, Papal bulls and decrees have re-affirmed the presence of a Maronite Patriarchate and its rights to the pallium. They also recognised a foregoing independence from the Melkites in both name and tradition. The Patriarchate was gradually organized, but throughout the Patriarch exercised a political and ecclesial power for the Maronite people. The Patriarchate was relocated on several occasions due to changing circumstances, but was definitively tied to Lebanon in 939. The independence and freedom of the Maronite Church was one that was not experienced by any of the other eastern patriarchs, and what seems to have been the cause of such an independence was the fact that the Maronite Church gained its status and favour from Rome. Furthermore, the Maronite Church has never had a non-Catholic counterpart, as is the case with the other eastern Churches.