Minusta meillä on jo nyt aina nyt. Tämä ikuinen nyt hetki on tietoisuuden välttämätön ajallinen olemisehto, jossa tietoisuus näyttäytyy itse itselleen ikuisena, siis aina nyt. Välillä toki jäämme ajatuksiimme ja pohdimme sitä, mitä olimme äsken, tai mitä olemme kohta, toisin sanoen samaistumme liikaa tuntemukseen tai odotuksiimme, mutta kuitenkin olemme nyt. Voisi ehkä sanoa, että tuntemuksiin (menneisyyteen) kiinnittäytyminen ja toiveisiin (tulevaisuuteen) kiinnittäytyminen ovat molemmat “syntiä”. Meidän pitää olla nyt. Näin minusta myös Paavali:
Jumala on asettanut uuden määräpäivän, “tämän päivän”. Hänhän on paljon myöhemmin Daavidin suulla lausunut edellä mainitut sanat: – Jos te tänä päivänä kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne.
Sellaista ajanteologiaa minä vieroksun, jossa ajatellaan, että taivaassa ikuisuus on jonkinlaista ajattomuutta. Pidän sitä myös virheellisenä. Taivaassa on edelleen aika, mutta se ei ole tämä langennut aika, jota elämme, vaan se on uusi ja täydellinen aika.
Ikuinen, aluton ikuisuus on vain Jumalan. Alkava, loputon ikuisuus on myös meidän.
Ortodoksit laulavat: “Sinä, Kristus, olit ruumiillisesti haudassa, / mutta sielullasi Jumalana tuonelassa, / paratiisissa Sinä olit ryövärin ja valtaistuimella Isän ja Hengen kanssa / kaikki täyttäen, oi tutkimaton.” Toisin sanoen, ryöväri oli samana päivänä paratiisissa, vaikka Kristus oli samaan aikaan myös tuonelassa - mutta samalla hän oli myös Jumalan valtaistuimella hallitsemassa. Toki “Jumalan valtaistuin” on ilmaisu asialle, jolla ei ole aikaa, tai joka on tangentuaalisesti ajallinen, siis ikään kuin ajan ja ajattomuuden rajalla.
Tätä ajanteologista keskustelua on käyty viime aikoina aika paljon. Monet ovat luopuneet täysin ajattomuuden ajatuksesta, mutta itse olen omaksunut vähän kompleksisemman position.
[details=Teen itse mm. seuraavia jaotteluita:]1. jumalallinen ikuisuus, joka jakaantuu Jumalan varsinaiseen ikuisuuteen (transsendentti ikuisuus) ja Jumalan ikuisuus maailmalle (omnitemporaliteetti)
2. immanentti ikuisuus, Jumalan maailmalle antama säilymisen lahja, joka on yhtäältä maailman ajallisuuden ehto, mutta myös maailman ikuinen jatkuminen (jossa saranakohtana tietenkin uusi luominen; tämä maailma päättyy, uusi maailma alkaa)
3. subjektiivinen ikuisuus, eli tämä aina nyt, josta äsken puhuin
4. metaforiset ikuisuudet
5. varsinainen aika (ns. B-series), joka jakautuu sisäiseen ja ulkoiseen aikaan
6. hetkellisyys, jossa on subjektiivinen hetki (tämä hetki, äsken, kohta), sosiaalinen hetki (ne aikakaudet, joita nimeämme), jumalalliset hetket (pelastushistorian momentit, erityisesti pelastushistoria perustana, nyt-hetki kääntymyksen hetkenä ja tulevaisuus Jumalan eschatonina)
7. ajan muodot (aikamuodot), jotka kuuluvat subjektiiviseen aikaan, ollen nyt (varsinainen nyt, metaforinen nyt), menneisyys (historia, narratiivi), tulevaisuus
8. pelastushistoria, joka on merkityksellisyyden vuotamista aikaan eschatonista lähtien (aika luotuna, langenneena, lunastettuna, pyhitettynä, kirkastettuna, eschaton)
9. metaforinen aika[/details]
Ja muitakin, mutta ehkä nyt ei ole tarpeen mennä siihen. Käsittelin tätä aiemminkin täällä.
Joka tapauksessa: pidän virheellisenä sitä, että puhutaan siirtymisestä “ajasta iäisyyteen”, ikään kuin kuollessa siirryttäisiin johonkin ikuisuuteen. Ei siirrytä. Se, mihin siirrytään, on taivas, ja sielläkin on aika. Ja sitten kun uusi luominen tulee, taivaallisen ajan luonne kattaa koko maailman; aikaa on aina tarpeeksi, ja asiat jatkuvat. Toisin sanoen: taivaassakin on asioiden seuraanto, se ei ole vain staattista olemista ilman liikettä, ajatuksia, sanoja, puhetta ja keskustelua.