On siinä se ero, että kuolemanrangaistus on lopullinen. Ja kun on selvästi havaittu, että varmasti vilpittömästi oikein lakia tulkitsemaan pyrkivissäkin oikeuslaitoksissa esim syytetyn etninen tausta on vaikuttanut kuolemanrangaistuksen langettamiseen, ja myös useissa tilanteissa, missä jälkikäteen ihminen on todettu syyttömäksi, pitäisi minusta ihmisen pyrkiä välttämään lopullisia ratkaisuja.
Ja ihmisen voisi minusta sulkea pois pysyvämminkin yhteiskunnasta, kuin mitä Suomessa tehdään. Ei minusta kuolemanrangaistus ole ainoa tapa suojella muuta yhteiskuntaa.
Sota ja hätävarjelu ovat eri asia kuin kuolemanrangaistus. Puolustussodassa ja hätävarjelussa pyritään pysäyttämään hyökkäys. Sillä voimalla, mitä on pakko, jotta tilanne saadaan pysähtymään. Kun taas rangaistusta säädetään, tilanne on jo ohi. Ei sotavankejakaan saa tappaa.
Yllättäen on lopullinen, juu. Silti mahdollinen tuomarien ei-neutraalius ei ole ratkaiseva argumentti, sillä riittävän selkeillä periaatteilla toimiva oikeus voi ihan ongelmitta olla “värisokea”. Eivätkä läheskään kaikki tapaukset ole sellaisia, joissa syyllisyys tai syyttömyys pitäisi ratkaista kuten elokuvissa, kaikenlaisten suht epävarmojen todisteiden perusteella.
Eihän kuolemanrangaistus kristillisessä mielessä ole mikään lopullinen rangaistus. Siinä mielessä kyllä, että se - kuten tuossa katekismuksessa sanotaankin - poistaa mahdollisuuden katumukseen ja tekojen mahdolliseen maalliseen hyvittämiseen. Se ei kuitenkaan ole viimeinen tuomio.
Tuomas Akvinolainen perusteli kuolemanrangaistuksen armollisuutta sillä, että kuolemaantuomitulla on mahdollisuus sovittaa itsensä Jumalan kanssa ja saada sakramentit ja että tässä suhteessa murhaaja saa mahdollisuuden, jota hän ei antanut omalle uhrilleen. Tuomas arveli, että jos joku ei ole halukas luopumaan pahasta, vaikka tietäisi kuoleman olevan käsillä, hän ei varmaan tekisi sitä koskaan kuitenkaan.
Tuomas antoi kuolemanrangaistuksen hyväksymiselle merkityksen myös sovitustekona, joka vähentää rikollisen vastuuta kiirastulessa.
Kristillisessä mielessä ajatus saattaa toimia kun viimehetken mahdollisuus annetaan. Mutta mitä jos totuus onkin joku toinen? Hän jää ennenaikaisen kuolemansa johdosta kenties vaille muita paratiisipaikkoja, valaistumista, Jehowan tai mormonien tms tms viimeistä parempaa kohtaloa koska ei ehdi tehdä sitä mitä kenties olisi täydessä elämässään ehtinyt noiden totuuden ymmärtääkseen. Eikä se kuolemantuomiohetken katumus ole välttämättä aitoa vaan shokkitilassa tehtyä.
Minusta ajattelussasi voi nähdä tiettyä ylemmyyttä. Nimittäin että väliäkös tuolla kunhan minulla on asia kunnossa. Kuolemantuomio on aina poliittisen tahdon ilmaus. Jos esivallan asenne muuttuu niin on vaikea nähdä että se on aina yhtä oikeassa oleva. Mitä jos jossakin vaiheessa omat näkemykset muuttuvatkin laittomiksi ja jopa kuolemalla rangaistaviksi? Sellainen näkemys voi olla vaikkapa uskonnollinen tai poliittinen. Niin on käynyt. Onko silloinkin esivalta oikeassa ja kuolema oikea?
Itse kyllä vastustan kuolemantuomiota ja olen aina vastustanut. Ongelmallista on onko se aina ja kaikissa tilanteissa väärin ja murhaan rinnastettava. Eli onko se olemuksellista ja ehdotonta pahuutta itsessään. Itse en uskaltaisi väittää niin olevan.
No jos suot että tällä kertaa vastaan sinulle, niin siksi voin kuvitella niin, koska Raamatussa sanotaan, että ei ole esivaltaa muutoin kun Jumalalta. Esivallan tahtoon siis tulee alistua. Mutta esivalta voi muuttua. Se voi olla välillä täysin toisten käsissä kuin taas hetken päästä. Esivallan sana on siis riippuvainen vallassa olevasta tahosta.
Tämä liittyy aiheeseen. Ei esivalta aina tee oikein. Moista ei opeta ei kristinusko eikä Raamattu. Tästä käyvät esimerkkinä vaikkapa profeettojen kirjoitukset ja Israelin kuninkaiden historia.
Eli siis roomalaiskirjeen luvun 13 alku on väärin ilmaistua? : 1. Jokainen olkoon alamainen sille esivallalle, jonka vallan alla hän on. Sillä ei ole esivaltaa muutoin kuin Jumalalta; ne, jotka ovat, ovat Jumalan asettamat.
2. Sentähden, joka asettuu esivaltaa vastaan, se nousee Jumalan säätämystä vastaan; mutta jotka nousevat vastaan, tuottavat itsellensä tuomion.
3. Sillä hallitusmiehet eivät ole niiden pelkona, jotka tekevät hyvää, vaan niiden, jotka tekevät pahaa. Jos siis tahdot olla esivaltaa pelkäämättä, niin tee sitä, mikä hyvää on, ja sinä saat siltä kiitoksen;
Ihan oikein on Pyhä Paavali asiansa ilmaissut. Sinä vain luet kaiken omasta kapeasta näkökulmastasi, joka etsii näennäisiä ristiriitoja eikä pyri ymmärtämään kokonaisuuksia. Tämä menee nyt taas heti ohi aiheen, joten voit ottaa tehtäväksesi vaikka pohtia Jeesuksen teloitusta ja sitä kautta yrittää laajentaa ymmärrystä asiasta.
Tuomarin sanotaan jakavan oikeutta silloinkin, kun hän ratkaisee väärin. Tällöin viitataan siihen, mitä tuomarin virkansa vuoksi pitäisi tehdä, eikä siihen, mitä hän tosiasiassa tekee.
Minusta olisi ollut korrektia kuitenkin selittää miten minä luen tuon kohdan väärin. Nyt jäi sellainen kuva että et sitä osannut sanoa, mutta tiesit että minä joka tapauksessa olin väärässä koska muuten sinä olisit ollut väärässä. Mielestäni näennäisien ristiriitojen näkeminen, kapea näkökulma tai kokonaisuuksien ymmärtämättömyys mainintana ei kerro mitään siitä että miten tuo asia tulisi siis lukea oikein niin että Paavalin sanat siihen sopisivat. Sen tiesin edeltä että olen väärässä ja harhassa. Aina ja iankaikkisesti.
Kristitty on kutsuttu nöyryyteen. Tässä on hyvä muistaa, minkälainen esivalta oli Paavalin aikana ja roomalaisilla, joille kirje oli osoitettu. Heillä oli keisareita, jotka murhasivat perheenjäseniään ja ketä nyt milloinkin huvitti, vainosivat kristittyjä, harrastivat orgioita eikä heidän palvelijoillaan ollut varmasti mitään turvaa minkään asian suhteen. Ei Paavali opettanut, että nämä hallitsijat olisivat hyviä ja tekisivät oikein, vaan että he ovat Jumalan käsissä hekin. Kristityn ei kuulu lähteä sotimaan väärääkään esivaltaa vastaan. Sen sijaan vääryyttä kristitty ei itse saa tehdä, vaikka esivalta käskee. Tämäkin on ihan suoraan sanottu, enemmän pitää totella Jumalaa kuin ihmisiä.
Kuten tuossa muutkin muistuttavat, Raamatussa on laajempi pohja esivalta-asialle kuin nuo lainaamasi kolme jaetta.
Eihän kristittyjä kehoteta typeryyteen eikä käsketä lopettaa omantunnon kuuntelua tai järjen käyttöä.
Eettiset asiat ovat monesti kimurantteja. Ihmiset joutuvat painimaan sen kanssa, mikä olisi oikea valinta milloinkin.
Hyvä lähtökohta on se, että esivaltaa kunnioitetaan. Se on ikäänkuin vastalääke sille, että vallitisisi täysi kaaos. Jokainen toimisi vain omien halujensa tai toisaalta omien uskomustensa varassa. Eihän yhteiskunta toimisi jos kukin voisi sanoa noudattavansa esim. “sisäistä ääntään”…
Mutta sitten on vaikeita tilanteita, kun esivalta vaikka lähtee hyökkäyssotaan, tai kehottaa vainoamaan muukalaisia tai vähemmistökansoja yms. Tai hylkäämään oman uskonnon.
Ei ole helppoa sanoa, toimiko Bonhoeffer oikein, tai olisiko Martin Luther Kingin esimerkki aina ja kaikkialla paras…
Olennaista on varmaan, että kristitty pyrkii tekemään hyvää eikä pahaa. Niin kuin Paavali sanoo.
