Ei ole välttämättä uskovan ihmisen vaikea huomata, että joku toinen uskovainen veli tai sisar on esim. kiittämätön, laiska tai saita (tai jollain muulla tavalla viallinen), ja huomata samalla myös, ettei veli tai sisar tee kyseisestä asiasta parannusta, tai mikä pahinta, ettei toinen edes huomaa itsessään sitä pahaa, minkä tarkkanäköinen ulkopuolinen voi huomata. Psalmin kirjoittaja sanoo, että on olemassa rikkomuksia, joita ihminen itse ei näe itsessään. Nekin saa kuitenkin onneksi anteeksi, jos rukoilee siinä intentiossa, että kirjaimellisesti kaikki synnit anteeksi annettaisiin (Ps. 19:13)? Mahtaako jokainen muiden synnit helposti huomaava kristitty nähdä omalla kohdalla syntejä tai jumalattomuuden ilmentymistä, joka on jatkuvaa ja josta ei tehdä parannusta? On järkevää olettaa, että jos edes kaikki ympärillä elävät veljet tai sisaret eivät huomaa jotain syntistä puolta itsessään, ettei uskova muiden havainnoitsija itsekään huomaa jotain synnin ilmenemismuotoa itsessään.
Mutta kuinka on synnin tiedostamattomuuden laita ihmisessä, joka ei ole uskova ihminen tai tiedä mitään Raamatusta? Missä määrin itse kunkin sellaisen ihmisen, joka ehkä jopa kokonaan tiedostamattaan elää kuin jatkuvassa synnintekemisessä tai -suosimisessa, tietämättömyys omasta synnissäelämisestään on sellaista, että ihminen on itse syypää siihen, että hän ei tiedosta elävänsä jatkuvasti synnissä? Onko esim. niin yksinkertainen vastaus kuin perisynti todella vastaus? Perisynti on olemassa ihmisessä ennen kuin yksilö tulee tietoiseksi siitä, että hän on persoonallinen ja vastuullinen yksilö Jumalan edessä. Perisynti saadaan “synnyinlahjaksi”, ja siksi on vaikea hahmottaa, kuinka sen “vastaanottaja” olisi syypää siihen ja sen mukanaan tuomaan “tiedottomuuteen” synnistä.
Jos on olemassa ajankohta, jolloin jokaisella ihmisellä on edes jonkinalainen tietoisuus tosi Jumalasta, ja siitä syystä myös synnistä (sillä synti on mielestäni ehdottomasti “vertikaalinen” asia), niin täytyisi olla itse kullakin uudestisyntymättömällä, mutta synnistään tietämättömällä (tai sitä tiedostamattomalla) ihmisellä, jotta uudestisyntymätöntä voisi pitää syntisenä, ajankohta, jolloin hän on päättänyt sulkea Jumalan tietoisuudesta pois, sillä minun on todella vaikea kuvitella, että tietämättömyys siitä, että elää synnissä, olisi kuin kohtalo, joka lankeaa perisynnin vuoksi jokaisen kohdalle. Toki voidaan ajatella, että jokaisella ihmisellä on tai on ollut tietoisuus Luojasta, mutta ei sen enempää. Ei siis kuitenkaan samalla tietoisuutta siitä, mitä Jumala ajattelee ihmisestä tai vaatii häneltä, mistä seuraa syntitietoisuus.
Todellinen synti on minusta aina persoonallinen asia, ja siksi mielestäni jokainen synnissä elämiseen syyllistyvä täytyy mielestäni ajatella aina ihmiseksi, joka on ainakin joskus ollut riittävässä määrin tietoinen siitä, että Jumala on, ja että hän (siis ihminen) tahtoo tietoisesti tehdä syntiä Jumalan edessä. Tietoisesta synnintekemisestä voi sitten seurata koko jumalatietoisuuden häviäminen tai tiedostamattomuus siitä, että koko elämä on kuin jatkuvaa synnissä elämistä. Synnin tiedostamattomuus on siinä tapauksessa kuitenkin syntiä, sillä se on seurausta siitä, että on tahdottu joskus elää ilman Jumalaa. Jos joku olisi joskus repinyt silmät päästänsä, niin hän olisi itse syyllinen siihen, ettei näkisi mitään. Jos taas joku olisi riistänyt häneltä vauvana näkökyvyn, ei häntä voisi pitää syyllisenä siihen, että hän ei ole kyennyt näkemään mitään. Mutta miten sellaisen jatkuvassa synnissä elävän laita, joka ei tiedosta sitä, että elää jatkuvasti synnissä? Tekikö hän itsensä “sokeaksi” jossain vaiheessa? Vai saiko hän “sokeuden” synnyinlahjanaan? Jos jälkimmäinen olisi tosi vastaus, tai jos pakanat, jotka ovat jo aikuisia, eivät olisi itse aiheuttaneet itseensä jossain vaiheessa elämäänsä hengellistä sokeuttaan, niin silloin mielestäni voisi aiheellisesti kysyä, elävätkö he edes synnissä tai voiko heitä kovin ankarasti tuomita. Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan. Mielestäni syntiasiaan liittyvää tiedostamista olisi hyvä edelleen pohtia.