Kyky hävetä vai häpeämättömyys?

Et tahtonut hävetä, Jer. 3:3, 8:12.

Tämä oli Jumalan nimelleen ottaman kansan tuho, useammin kuin kerran.

Ollaan menetetty kyky hävetä. Ei ole häpeäntuntoa, minkä useimmat raamatunkäännökset ilmaisevat ”ei osata punastua”.

Tämä on Jeremian profetioiden yksi toistuva elementti, häpeäntunne, minkä puuttuminen johdattaa tuhoon, vaikka on tehty kauheuksia.

Sananl. 14:34 Vanhurskaus kansan korottaa, mutta synti on kansakuntien häpeä.

Ollaan siinä käsittämättömässä tilassa, mistä Paavali kirjoittaa Filippiläiskirjeessä 3:

19 ”…… heidän kunnianaan on heidän häpeänsä, ja maallisiin on heidän mielensä.

Koskee tätä päivääkin, ehkä enemmän kuin kuin mitään aikajaksoa nk. Armotalouden aikana.

Englannin pääministeri on osoitus, kuinka röyhkeys ”palkitaan”, julkeudella hämätään. Hänen kohdallaan julkeus sai hänet sanomaa ”sorry”. Eli suostutaan, sanomaan mitä tahansa tilanteesta selviäminen edellyttää.

Vielä edellistä huolestuttavampana pidän sitä, että uskoville kohdistettu opetus painottaa freudilisuuden häpeämättömyyteen pyrkimystä.

Synnillä on seuraamukset. Synti on aina tahallinen, vapaaehtoinen tila, jos siitä ei tehdä parannusta, kaduta, eli ei hävetä sitä. Jumalattoman ihmisen pitää pystyssä hänen isäntänsä jonka toimintakaava on, ettei mitään tarvi hävetä.

1 tykkäys

Kerrankin olen okan kanssa samaa mieltä. Te Li Lau:n teoksessa Defending Shame, puolustetaan häpeän tunnetta/häpeää nimenomaan kristityn formatiivisena, muokkaavana tekijänä. Kun teen väärin, joudun häpeään/häpeän, otan opikseni ja en tee samaa syntiä/väärin enää.

Häpeä kertoo siitä, että minulla on omatunto jäljellä. Ja samalla häpeää ei pidä pyytää anteeksi. Se on taas aihe katsoa peiliin ja kysyä, miksi häpeän. Se voi paljastaa, että olen tehnyt, sanonut tai ajatellut väärin. Pahimmassa tapauksessa se paljastaa olemuksellisen häpeän, häpeän joka koskee minua luotuna. Luotuisuudessa, luotuna olemisessa, Jumalan lahjana olemisessa, ei ole oikeasti mitään hävettävää. Oman itsenä häpeäminen olemassaolonsa tähden, ei ole Jumalankaan tarkoitus.

Jumala ei saata ihmistä häpeämään omaa olemassaoloaan. Jumala saattaa ihmisen häpeämään tekojaan, sanomisiaan ja ajatuksiaan ja tekemättä jättämisiään. Jumala saattaa terveeseen häpeään.

D

2 tykkäystä

Jumala antaa voiman mielenmuutokseen, ja poistaa meistä häpeän, antaa anteeksi syntimme, tekomme Jumalaa vastaan. Jumala lupasi silloin poispoikenneille vapautuksen häpeästä, kun he nöyrtyivät, jotta Jumala voi heitä armahtaa.
Jes. 54:
4 Älä pelkää, sillä et sinä häpeään joudu; älä ole häpeissäsi, sillä et sinä ole pettyvä. Nuoruutesi häpeän sinä olet unhottava, leskeytesi pilkkaa et ole enää muistava.

Jumala lupasi silloin poispoikenneille vapautuksen häpeästä, kun he nöyrtyivät, jotta Jumala voi heitä armahtaa.

Jumalan rakkaus uskovassa poistaa pelon ja häpeän.

Juu, ennen seuraavaa kertaa.

D

Ikäänkuin kodin “perintönä” olen saanut kaksi mallia häpeämisestä/ häpeästä.

Äitini häpesi enemmän muitten kuin omasta puolestaan. Eikä se rajoittunut perheeseemme. Hänen iskulauseensa oli “mitähän ihmisetkin ajattelevat …”.

Isäni suhde häpeämiseen oli kohdata omat ja muitten asiat sellaisenaan. Olla oma itsensä, vaikka hyvästi käyttäytyen.
Vasta kymmenien vuosien kuluttua isäni kuolemasta, hänen sielunhoidollinen armoituksensa on tullut esille. Olen useinkin maininnut, kuinka seurakunnassamme oli useita uskoontulleita perverssejä ja rikollisia, joiden rinnallakulkija hän oli. Joka tunnustaa syntinsä siinä laajuudessa kuin ne on tapahtunut ja katuu niitä, hänelle tapahtuu laupeus, Armo peittää syntien paljouden. Se oli usein vuosien, jopa elämän mittainen Pyhän Hengen prosessi, häpeäntunteen ja jopa lankeamisten läpi kulkemista.

Paavo Kettusen 200 luennon kierros ympäri Suomea on ollut häpeästä- pois aiheinen. Samaan painotukseen liittyy muutaman vuoden takainen liian-kiltti teeman painotus.

Niin häpeä kuin kiltteys ovat Jumalan kanavia parempaan, asianomaiselle itselle tai toisille välittää.

Kettunen puhuu olemuksellisesta häpeästä ja hengellisestä väkivallasta. On totta, että yhteisö, hengellinen tai ei, voi luoda omat norminsa, joista poikkeaminen voi johtaa häpeään yhteisön silmissä ja yksilön tunteena. Häpeä on aina kulttuuri- ja historiasidonnaista. Tuhoisa, krooninen häpeä, joka tuntuu alemmuudentunteena, mitättömyytenä, riittämättömyytenä, huonommuutena, alamittaisuutena jne, on jotakin josta onkin hyvä puhua, sillä se on jotakin mitä Jumala ei halua.

Ihmisen ongelma, joka tulee ilmi jo luomiskertomuksessa, on teoista johtuvan häpeän integroiminen osaksi ihmistä itseään: Tein huonosti → olen huono. Söin kiellettyä hedelmää → piiloudun Jumalalta, ettei hän näe millainen olen. Ja tämä on Saatanan pahin temppu “teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan.”. Saatana saa ihmisen uskomaan, että se mitä ihminen tekee, ajattelee, sanoo tai jättää tekemättä, muuttaa ihmisen olemusta. Jos Aatami ja Eeva olisivat sanoneet “sori, syötiin siitä puusta, ei syödä enää” tilanne voisi olla toinen.

Kettunen puhuu ja kirjoittaa myös paljon hengellisestä väkivallasta. Aika yksioikoisesti. Hengellinen yhteisö saa luonnollisesti sanoa että “jos teet niin tai näin, niin se on heidän silmissään väärin”. Tällaisia tekoja voi yhteisössä hävetä. Joistakin asioista voi jopa sanoa että tämä ja tämä on Jumalan silmissä väärin (aviorikos, varastaminen, toisen ja toisen omaisuuden himoitseminen jne.) ja joka niitä tekee saa oikeutetusti hävetä. Mutta jos tähän liittää samalla ihmisen alamittaistamisen, epäkunnioitettavuuden jne, eli samalla lyttää ihmisen, niin puhutaan hengellisestä häpeästä, joka kyllä sattuu pitkänkin ajan päästä.

Moni tällaisen asian kanssa ulostullut on esimerkiksi sanonut että “hävetti kun pidin tanssia syntinä”. Jos yhteisö pitää tanssia syntinä, niin ei tällaisessa ihmettelyssä ole mitään outoa. Se on pystyttävä yhteisön sisällä kohtaamaan pastoraalisesti, lyttäämättä ihmistä ja samalla yhteisöllä on oikeus pitää väitteestä kiinni (en ota kantaa tanssiin sinänsä, kyse on vain esimerkistä).

D

On varmaankin olemassa oikeanlaista ja vääränlaista häpeää. On asioita, joita on syytäkin hävetä Jumalan ja ihmisten edessä ja sitten asioita, joista ihmiset kantavat väärää häpeää.

Hengellinen väkivalta pitäisi olla henkinen väkivalta. Hengellinen ja väkivalta ei linjaudu keskenään. Suomen kielessä on henkinen ja hengellinen, mutta esim. englannissa ne on sanallisesti sama. Tämä on liian usein sekoittamassa varsinaista asiaa, mikä voi olla henkistä tai hengellistä.

Kun kokoilee Kettusen viestejä, niin päädytään henkisyyteen, jota psykologia eli sielutiede avaa. Kettusen kannat ovat kumppanuutta Lutherin ohjeitten kanssa, eli ”ihmistäkin pitää hoitaa”. Tällä alueella toimii suuri freudilainen ”armeija” joiden merkittävä painotus on ”häpeämättömyys” (huom heittomerkit).

Tämä ihmisen hoito ei edusta hengellistä tutkiskelua, mikä on ainoa tapa uskovalle, vt. 1.Kor.2:

12 Mutta me emme ole saaneet maailman henkeä, vaan sen Hengen, joka on Jumalasta, että tietäisimme, mitä Jumala on meille lahjoittanut;

13 ja siitä me myös puhumme, emme inhimillisen viisauden opettamilla sanoilla, vaan Hengen opettamilla, selittäen hengelliset hengellisesti.

14 Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti.

15 Hengellinen ihminen sitä vastoin tutkistelee kaiken, mutta häntä itseään ei kukaan kykene tutkistelemaan.

Tunnen nk. helluntaiseurakuntien sielunhoidollisen valmiuden Suomessa ja maailmalla. Yhteyteeni on tullut psykologi-psykiatrinen tuttavapiiri 60-luvun loppupuolelta asti. Olen ollut tunnustava Jeesuksen seuraaja edustaen v. 30, Jerusalemissa perustautunutta ensimmäistä kristillistä Seurakuntaa. Em. tuttava-ystäväpiiri ei ole koskaan minua haastanut siltä sielunhoidolliselta perustalta, mitä olen itse saanut Jeesukselta, vt. Matt.11:

28 Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon.

Koen kaikkea sielutiedettä toimivampana, jo Jesajan kautta annettua neuvoa, 6:

16 Näin on Herra sanonut: “Astukaa teille ja katsokaa ja kysykää muinaisia polkuja, kysykää, mikä on hyvä tie, ja vaeltakaa sitä, niin te löydätte levon sieluillenne”. …”.

Kettusen opetus ei ole uutta. Se koetaan hyväksyttävänä, koska Kettunen on pappi, filosofi ja psykologi, joka antaa ihmiselle toivoa ilman parannuksen tekoa ja pyrkimystä pyhitykseen. Ensimmäinen eli uskoontulo, metaneo, on edellytys taivaaseen ja taivaallisiin jo täällä ajassa. Kumpikaan ei ole ihmisen ”työn” tulos, kuten pyrkimys pyhitykseen, vaan Jeesuksen työtä, siinä laajuudessa kuin Hän saa tilaa, eli nöyrrymme työyhteyteen.

”Mutta jos tähän liittää samalla ihmisen alamittaistamisen, epäkunnioitettavuuden jne, eli samalla lyttää ihmisen, niin puhutaan hengellisestä häpeästä, joka kyllä sattuu pitkänkin ajan päästä.”

Kyky hävetä, mistä Jesaja puhuu, ei tarkoita loukkaantumista ihmisten tökeröön käyttäytymiseen. Tämän voin sanoa omasta kokemastani. Alamittaistajia ja lyttääjiä riittää, tökeröjä ja sulavia, vaikka puhun nyt vain uskovien yhteydestä.

Jumalan Seurakunnassa Jeesus operoi meidän uudestisyntyneeseen henkeemme, johon pakettiin sisältyy tunteemme, sielullisuutemme eli lihallisuutemme hallinta, eli sen alistaminen, kuolettaminen.

Uskoontullessamme Jumala poistaa meistä synnin häpeän. Jos uskova lankeaa, sen lankeemuksen häpeä poistuu häpeämällä, eli katumalla.

Seurakunnassa on keskinäinen toistemme hoito. Tähän on yksityiskohtainen ohje mm. Jaak. 5:13-16. Kun kärsimme sairaudesta kutsutaan vanhimmat rukoilemaan ja jos olemme tehneet syntiä (hamartia) niin ne tunnustettuamme ne saadaan anteeksi. Toisillemme voimme tunnustaa, myöntää vikamme, erehdyksemme (paraptoma). vt. jae 16.

Teologi-psykologit, kuten Kettunen ja Hellsten hoitavat sekalaista seurakuntaa, jossa autetaan selviytymään syyllisyydestä katumattomuuden kautta.

Kyllä henkinen ja hengellinen väkivalta ovat eri asioita. Henkinen väkivalta on uhkailua, haukkumista ym. ei-fyysistä pahoinpitelyä. Hengellinen väkivalta taas on tämän alalaji, jolla on uskonnollinen ulottuvuus sisällössään. Ehkä voisikin selvyyden vuoksi puhua uskonnollisesta väkivallasta.

Englanniksi useimmiten henkinen on mental ja hengellinen spiritual, eli eivät ole sama sana. Henkinen väkivalta on englanniksi emotional abuse.

Muuhun psykologiavastaisuuteesi en jaksa nyt kauhean syvällisesti puuttua. Tiedän tällaisen ilmiön kristikunnassa, ja tiedän myös luterilaisia, jotka eivät hyväksy psykologiaa tai psykoterapiaa, vaan haluavat ratkaista kaikki psyykkiset ongelmat Raamatun avulla, hyväksyen ehkä korkeintaan psykoosilääkkeet vakavissa tilanteissa. En pidä tätä mitenkään järkevänä tai Raamatulla perusteltavana näkökantana. Ihmisillä on muitakin ongelmia kuin jumalasuhteeseen liittyviä, eikä niitä tule hengellistää tai yrittää korjata vain hengellisestä näkökulmasta.

4 tykkäystä

Kettunen ei ole psykologi eikä filosofi. On totta että Kettusen käsitykset ovat pikemminkin teologiaa psykologisesti tutkivalla otteella lähestyviä kuin toisinpäin. Kettusta voi kritisoida monella tapaa teologisestikin. Itsekin olen tehnyt niin. Kettunen on oikeassa siitä että häpeää ei pidä pyytää anteeksi. Ei mitään häpeää. Tämän perusteet eivät kuitenkaan ole psykologiassa vaan Raamatussa.

Jos minulla ei riitä rahat kaupan jonossa, niin se ei ole hengellinen ongelma. Mutta jos ahdistun siitä, niin se on palautettavissa ihmisen perimmäiseen olemiseen Jumalan kanssa. Sillä matkalla psykologia ja -terapia luovuttavat ennen loppua.

D

Raamattu puhuu häpeästä ja perää sitä osoituksena tottelemattomuudesta, jotta Jumala voisi armahtaa omiaan.
Jumalan käskyt ovat teknisesti toimivia niin uskovalle kuin uskomattomallekin. Niiden noudatamisen hyvät seuraamukset kuitenkin rajottuvat vain tähän aikaan ilman sisäistä mielenmuutosta, “metanoia’a”.

Raamatu ei todellakaan puhu anteeksipyytämisestä. Katumisesta ja parannuksenteosta kylläkin.

Häpeä on tuntemisia, harmitukseksikin kutsuttavissa.
Arka tunto Jumalan edessä on tila, minkä Jumala huomioi, vt. Snl. 28:
13 Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty; mutta joka ne tunnustaa ja hylkää, se saa armon.
14 Onnellinen se ihminen, joka aina on aralla tunnolla; mutta joka sydämensä paaduttaa, se onnettomuuteen lankeaa.

Tätä olin mieltä, että ne ovat kaksi eri asiaa.

Englanniksi henkisen ja hengellisen sekoittaminen saman sanan alle “onnistuu” vain ei-hengellisellä tutkiskelulla. Kun hengellistä tutkiskelua ei ole, sekoitetaan sielullisuus uudestisyntyneeseen henkeemme, vt. Juud. :

13 rajuja meren aaltoja, jotka vaahtoavat omia häpeitään, harhailevia tähtiä, joille pimeyden synkeys ikuisiksi ajoiksi on varattu.

Eli häpeästä on tullut heidän kunniansa.

Lisään vastaukseeni:

Psykologit, usein pappeja, ovat pitäneet sielutiedettä tarpeellisena hengellisessä sielunhoidossa tai sen välttämättämyyttä Pyhälle Hengelle toimia. Tämä on Kettusen kanta. Hellsten ei muotoile näin, mutta suuntaa opetuksensa uskonnollisille, jopa uskovaisille, mutta täsmentää ettei ole koskaan tullut uskoon eikä aio tullakaan, vt. Matt. 15:
14 Älkää heistä välittäkö: he ovat sokeita sokeain taluttajia; mutta jos sokea sokeaa taluttaa, niin he molemmat kuoppaan lankeavat."

Se mitä tapahtuu, opetetaan, Seurakunnan ulkopuolella, ei ole itseasiassa huoleni. Myöskään Evlut kirkon piirissä, missä mm. edellämainitut papit viestiään levittävät ei ole syy psykologia-kriittisyyteeni. Itseasissa sielutiede/psykologia on ainoa tapa lievittää ihmisen tuskaa, kun Jeesuksen lupaus hänen antamastaan rauhasta puuttuu, vt, Joh.14:
27 Rauhan minä jätän teille: minun rauhani-sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.

Onneksi Kristus on myös siellä kuopan pohjalla!

Kirkolla on 2000-vuotinen kokemus sielunhoidosta (psykhee therapeuein = psykoterapia). Seurakunta on nimenomaan terapeuttinen yhteisö. Luterilaisuus ymmärsi tämän ja samalla ymmärsi, että myös puhumisen tapa, se miten viesti välitetään on aivan yhtä tärkeää kuin se, mitä sanotaan. Vasta luterilaisuus ymmärsi tämän niin kuin se kuuluu ymmärtää (Kolb, Robert: Bound Choice, Election and Wittenberg Theological Method s.4 )

Psykologia on myös paljolti tilastoihin perustuvaa ihmisen käyttäytymisen ennakointia ja se on se osa psykologiaa, joka menee ajoittain pahiten ristiin kristinuskon sanoman kanssa. Kristinusko on jatkuvaa mahdollisuuksien antamista tehdä asioita toisin ja mielellään sen mukaan mikä on Jumalan tahto.

Muuten psykologia noudattaa ja kopioi paljolti teologisia oivalluksia kristillisestä antropologiasta. Jättäen pois transsendentin. Ellei puhuta parapsykologiasta, joka on melkoista huttua. Psykologisoinnin yksi iso ongelma on siinä, että se käsittelee nimenomaan uskontoa ongelmana tai pyrkii määrittelemään mitä on terve uskonnollisuus, olematta itse osa sitä. Jokaiselle on selvää, että uskonnoilla/lahkoilla/kulteilla on negatiiviset piirteensä. Pinnallisesti ne ovat helposti havaittavissa: vääristynyt hierarkia, kielletyt puheenaiheet jne. Näiden taustalla on kuitenkin psykologisin keinoin tavoitettava aines, jossa ei kuitenkaan päästä perille asti jos ei oteta kristillistä antropologiaa huomioon.

Yleisesti ottaen uudempi psykologinenkin kirjallisuus puhuu positiivisesti nimenomaan henkilökohtaisesti uskosta. Se on yleensä positiivista mielenterveyttä edistävä tekijä. Ja silloin kun ei ole, niin asiaan on puututtava.

Psykologian ja psykoterapia ja psykoanalyysin oivallukset ovat kuitenkin löydettävissä jo suurelta osin Raamatusta ja kirkon historiasta. Kirkolla on ollut oma jäykkä oppinsa ja tapansa, mutta sielunhoidossa ja kahdenkeskisissä keskusteluissa Jumalalla ja sielunhoitajalla on voinut olla lempeämpi, sallivampi rooli. Ei siten, että syntiä edelleen sallittaisiin, mutta siitä voi puhua vapaammin ja vapauttavammin.

D

2 tykkäystä

Avaat hyvin kirkollisen “ymmärryksen”. Jo 70-luvun lopulla vaihdoin ajatuksia korkeimman tason psykologian opettajien kanssa. Yksi heistä edusti Helsingin yliopistoa. Erinomaisen kultivoitunut henkilö, mutta arvosti meitä helluntalaisiakin. Tapasimme Roomassakin pari kertaa ja keskustelimme sikäläisen yliopiston hänen kollegansa kanssa, jonka perhe oli helluntalainen.

Tämä suomalainen professori ei ole ollut ainoa psykologi, jolla on ollut hätä iankaikkisuusosastaan.

Tästä ei ole mahdollista jäljittää ketään, siksi mainitsin. Toisaalta heistä, myöhempi yhteyteni, antoi minulle luvan jopa mainita hänestä, kun asiasta kirjoitan.

Miksi lainausmerkit? Kyllä tämä asia on kirkossa ymmärretty.

D

Paavin kirkolla on oppi “kirkon itseymmärrys”. Ymmärrys-sana viestii tämän kautta siitä mihin ei pidä turvautua, vrt. Snl. 3:
5 Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi äläkä nojaudu omaan ymmärrykseesi.

Luterilaisuudessa tätä oppia, vaikkei ole, niin se on suosiossa siellä.