Jos säätiö järjestää jumalanpalveluksia, niin saahan se ylläpitää listaa ihmisistä, joille ilmoittaa missä ja koska on seuraava palvelus. (Rekisteriseloste pitää toki olla, eikä nyt esimerkiksi kengännumeroa saa tallentaa ellei sille ole tolkullista syytä.)
Uskontokuntiin kuulumattomat -ryhmä on siis luettava oikeasti “ihmiset, jotka eivät kuulu kumpaankaan valtionkirkkoon eivät mihinkään rek. usk. yhdyskuntaan”. Suomalaisistahan esimerkiksi 25 % kertoi uskovansa kristinuskon opettamaan Jumalaan neljä vuotta sitten, ja silloin evlut kirkon jäseniä oli lähes 70 %. Jäsenyys ja kuuluminen ei ole mihinkään suuntaan yksinkertainen juttu.
Moi
Kirkollinen hätätila käsite juontaa jurensa uskonpuhdistukseen ja sen perusteluihin.Lainaus perustamisasiakirjasta
“Kirkon historian antamien jalojen esimerkkien mukaisesti tällainen vakava tilanne kutsuu voimaan kirkollisen hätätilaoikeuden (kirchliches Notrecht)”
Tarkemmin asiasta tuossa linkkaamassani perustamisasiakirjassa
Moi.
Tarkaanottaen kolehdin kerääminen ulkotiloissa on sallittua yhdistyksille säätiöille ilman rahankeräyslupaa jos tila on rajattu. Eli käytännössä tapahtuma-alue, kuten kesäjuhla. Tätä tarkennettiin mielestäni rahankeräyslain uudistuksessa, jos toki tuo alueellisesti rajattu ulkotila oli mielestäni poliisin ohjeissa jo aiemmin. Kaiken kaikkiaan rahankeräyslupaa tarkennettiin niin, että sen kohdistuu “yleiseen yleisöltä rahan pyytämiseen”. Kuten ilmaisjakelu, feissari-toiminta, lipaskeräys, nettisivut yms. Yhdistysten ja säätiöiden oman toiminnan piirissä tapahtuvaan rahankeräykseen kuten kolehteihin suhtaudutaan paljon sallivammin kuin edellisessä laissa ja ennenkaikkea edellisen lain myötä poliisissa tehdyissä tulkinnoissa.
Tarkennuksena siis se että Lähetyshiippakunnan ja sen seurakuntien tapauksessa muodollinen tapahtuman järjestäjä on aina y-tunnuksellinen Suomen Luther-säätiö ja kolehti kerätään Suomen Luther-säätiön kautta Lähetyshiipapkunnan tai sen seurakuntien toiminnan tukemiseen, joka On Luther-säätiön sääntöjen mukaista toimintaa. Toki Luther-säätiöllä on myös rahankeräyslupa, koska esim. nettisivuilla on lahjoitustiedot esillä.
Rajatulla alueella järjestettävät, avoimet ja maksuttomat tilaisuudet
Yhdistykset, säätiöt ja Suomen Punaisen Risti saavat kerätä rahaa järjestämässään tilaisuudessa seuraavilla edellytyksillä:
Tilaisuuden on oltava maksuton ja avoin kaikille halukkaille.
Tilaisuus tulee järjestää sisätiloissa tai ulkona tilaisuutta varten rajatulla alueella
Tilaisuudella on oltava ohjelmallinen sisältö
Tilaisuuden ja keräyksen järjestäjänä tulee aina olla joko rekisteröity yhdistys, säätiö, Suomen Punainen Risti tai Suomen Punaisen Ristin toimintayksikkö.
Tilaisuudessa kerätyt varat on käytettävä keräyksen järjestäjän sääntöjen mukaisen toiminnan tukemiseen. Varoja ei saa käyttää elinkeinotoiminnan tukemiseen.
Tilaisuudessa voidaan kerätä esimerkiksi kolehdin kaltainen rahalahjoitus uskonnollisen yhdistyksen oman toiminnan tukemiseen.
No kas. Aika vähän alkaa olla eroa kolehtiin, jos lainkaan, ja toki hyvä niin.
Edelleen silti vähän byrokratian makua. Jos tilaisuus on maksullinen, ei saa kerätä lisäksi rahaa. Käytännössä on “vapaaehtoinen pääsymaksu” -tilaisuuksia. Ja toki kuten arvaat, vapaa-ajattelijana en kannata mitään erottelua jossa säännöt olisivat uskonnolle poikkeavat muista järjestöistä.
Eihän tässä siitä ollut kysymys. Yllä JMantysalo kirjoitti näin:
“Jos säätiö järjestää jumalanpalveluksia, niin saahan se ylläpitää listaa ihmisistä, joille ilmoittaa missä ja koska on seuraava palvelus. (Rekisteriseloste pitää toki olla, eikä nyt esimerkiksi kengännumeroa saa tallentaa ellei sille ole tolkullista syytä.)”
Kristilliseen uskoon kuuluu vihollisrakkaus, posken kääntäminen ja anteeksianto. Esimerkiksi Stefanus pyysi, ettei Jumala vaatisi hänen kivittäjiään tilille murhasynnistä.
Kuitenkin Ilmestyskirjassa, viidennen sinetin takana ja alttarin alla pääsevät myös marttyyrit ääneen ja he huutavat kostoa murhaajilleen. Kuinka tämä jännite (evankeliumin ja lain) välillä tulisi ymmärtää?
Tai toisin kysyen: Jeesuksen vihmontaveri ei huuda kostoa. Abelin veri huutaa kostoa. Huutaako marttyyrin veri kostoa?
En näe itse, vaikka ymmärränkin tässä ristiriitaa. (Muualla näen vielä Raamatussa niitäkin selvittämättöminä.)
Meille ei tuokaan kostaminen kuulu, koska kaikki ovat syntiä tehneet yhtälailla, mutta ei Jumala ikuisesti jätä kostamatta näitä mainittuja asioita eikä muitakaan syntejämme. Sehän olisi väärin ja epäoikeudenmukaista. Jumala kuitenkin odottaa ihmisen kääntymistä Tuomion päivään asti, jolloin ihan kaikki tulee ilmi: vääryydet oikaistaan ja uhrit saavat vihdoin oikeutta.
Tuomiolla selviää vain se, joka vetoaa tunnustaessaan totuudessa syntinsä Kristuksen täytettyyn työhön. Muita kuritetaan ansionsa mukaan ja lopuksi syöstään helvettiin (kadotukseen) ikuisiksi ajoiksi.
Emme tiedä yksityiskohtia, on vain uskottava lupaus Jumalalta. Vaikka kaiken voi Kristuksessa saada anteeksi, ei Jumala ole petettävissä ja huijattavissa. Synti kadottaa loppuun saakka.
Ehkä kyseessä on vertauskuvallinen ilmaisu marttyyrien murhaajille lopussa tulevasta rangaistuksesta. Jumala on oikeudenmukainen ja marttyyrien kokema vääryys oikaistaan, pahantekijät rangaistaan.
Tuo on totta. Ja @Fratres vastasi minusta hyvin. Voi olla, että vihollisten rakastamiseen riittää, että ei kosta eikä itse tee heille mitään pahaa. Viittaan tähän:
“Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Sentähden on rakkaus lain täyttämys.” (Room 13:10)
Mutta onko niin, että täytyy sisimmässään myös tuntea rakkautta, vai riittääkö tuo ulkokohtainen pahan tekemättä jättäminen… Siinä onkin aika lailla pohdittavaa. Rakkaushan kaiketi syntyy tavallisesti vastarakkautena. Jos vihollisen rakastaminen täytyy toteutua tunteen tasolla, niin vaatimus on huikean kova. Mutta ehkä sekin vain ilmaisee, kuinka paljon korkeammalla on Jumalan rakkaus verrattuna siihen, kuinka me ihmiset osaamme rakastaa.
<=> Myös rakkauden lain täyttäminen on ihmiselle täysin mahdotonta, vaikka se oli aivan selkeä Jeesuksen käsky. Sehän on paljon vaativampi kuin VT:n kirjoitettu laki, joka tosin sekin kai syvimmältään edellytti rakkauden motiivia, muutoin teot ainakin Jumalan edessä olisvat turhjanpäiväiset.
Yksi tulkinta on ollut, että elämme nyt “armotalouskauden” aikaa, mutta tuolloin vihan aikana “tuomiotalouskauden” aikaa, jolloin ihmisillä saatoi olla samoja tuntoja kuin psalmien kirjoittajalla. Ja näitä ennen on ollut “lakitalouskauden” aika. No, selitys sekin, vaikkakin ehkä jokseenkin väkinäinen.
Ilmestyskirjassa oman näkemykseni mukaan puhutaan taivaallisesta oikeudesta. Marttyyrit voivat huutaa kostoa aivan aiheellisestikin, mutta Jumala tuomitsee oikeudenmukaisesti. Inhimillisen mittapuun mukaan on todella vaikea tuomita ihmisiä, jotka esimerkiksi grillaavat jonkun elävältä, tai teloittavat nuoren lapsen tämän kotimatkallaan, kuten Karhulassa pari vuosikymmentä sitten tapahtui. Itse tuomitsisin tällaiset menettämään päänsä, ehkä vielä niin, että mentäisiin vanhan, anglosaksisen teilausmenetelmän mukaan.
Jumalan tuomio tulee uskomme mukaan olemaan kuitenkin ehdottoman oikeudenmukainen. Meidän omat tuomiomme eivät sellaisia ole.
Esivalta on kuitenkin Jumalalta lahja ihmisten kurissa pitämiseksi. Vahinko vain, että on huonoja ja parempia esivaltoja. Uskoamme koettelee myös, että emme ymmärrä kaikkea ja ihmisten kesken on kauheasti erimielisyyttä monen Raamatun kohdan ymmärtämisessä. Ydinasia on kyllä kaikille selvä! Armo saa riittää.
(Esivallalla on oikeus myös riistää väärintekijän henki tarvittaessa, meillä muilla ei, vaikka…)
Joutuu siis tunnustamaan, että Raamattu ei ainakaan vielä avaudu kaikissa kohdissa (vars. lopunajan tapahtumissa) meille varmuudella.
En menisi messuun jossa on naispappi alttarilla tai saarnastuolissa. Tai ehkä vielä täsmällisemmin sanottuna: menen vain messuun, jonka toimittamisesta vastaavien pappien tiedän olevan luterilaisia. Enkä tarkoita tällä sitä, että pystyn kenenkään uskoa määrittelemään, mutta papin opetuksen perusteella pystyy hyvin arvioimaan, onko opetus Raamatullista/luterilaista tai onko sitä kohti edes halua pyrkiä. Ja lisäksi ymmärrän sen, että sakramentit ovat oikeita pappien uskosta riippumatta (vrt. Luther “perkeleen isoäiti ehtoollisen asettajana”), jos heillä on oikea virka.
Terävöitän vielä kysymystä:
Oletko valmis sanomaan ihmiselle, joka ei pääse noiden kriteerien mukaiseen messuun, että hän ei saa oikeaa ehtoollista vaan pelkkää leipää ja vilniä? Fokus siis kohdassa “oikea virka”, jonka tulkitsen sinulle merkitsevän luterilaista miespappia.
Tämä on nimittäin se kohta, jossa perinteisen luterilaisuuden ja oikeastaan myös naispappeuden torjuvan väen sisällä on hajaannus.
Olen ymmärtänyt että et ole pappi etkä siis opettajan asemassa. Silti on mahdollista että seurakuntalainen kokee esim. sinun sanomasi ohjauksena eikä omana mielipiteenä ja valintana.
Kysymys on myös ekumeeninen. Kaste on pätevä luterilaisessa kirkossa vaikka kasteen suorittaja olisi ollut katolilainen, ortodoksi tai joku muu. Kirkkokunnan vaihtuessa ei tarvita uutta kastetta. Sakramentissa on oleellista Jeesuksen asetussanat. Miksi näin ei olisi kasteen tavoin ehtoollisessa?
Ymmärrän opilliset erot - ei niitä voi häivyttää kuin taikaiskusta.
Mutta on hieman eri asia opettaa, miten minä tai kirkkoni uskoo, ja perustella se, kuin todeta että Kristus on varmasti läsnä täällä mutta tuolla ei ollenkaan.
Luther ei muuten kai sanonut mitään isoäidistä, pelkkä perkele riitti.
Ehtoollisen asetti Jeesus. Tuskin Luther puhui siis asettamisesta vaan jakamisesta tai toimittamisesta.
Mutta sivuseikkoja ovat nuo. Kysymys on, mitä Lutherin opetuksesta voi soveltaa nykypäivään.
He tulkitsevat Tunnustuskirjojen sivun 527 perusteella siten, että pastorin virka kuuluu sakramentin olemukseen, eli ilman pastorin virkaa sakramentti on vajaa. Näin tulkiten pastorin virasta muodostuu elementti joka vasta yhdessä ehtoollisaineiden ja Kristuksen asetuksen kanssa saa aikaan reaalipreesenssin. Näin heillä menevät Kristuksen virka ja pastorin virka keskinäisesti sekaisin. He eivät tajua, että Kristus on jo saanut aikaan reaalipreesenssin asettaessaan ensimmäisen ehtoollisen.
Kerron oman kantani nyt, joka luultavasti leimaa viidettä liikettä myös yleisemmin. Tosin käytännöt ovat omantunnon mukaan kirjavia. Näkemys on omani, mutta perustuu kokemaani.
Jos esim. Kansanlähetys tai Kylväjä pitävät tilaisuuden yhdessä paikallisseurakunnan kanssa, ei aina voida taata pelkkiä miespappeja paikalle. Osa ainakin suostuu ottamaan ehtoollisen vastaan naispapiltakin tai osallistumaan naisliturgin toimittamaan messuun. Yleensä puhuja on tällöin lähetysjärjestön pappi. En itsekään näe mitään suurta ongelmaa tässä käytännössä, muuten yhteistyö paikallisseurakuntiin katkeaa kokonaan.
Ehtoollisen pätevyydestäkin minulla on oma kanta, mutta en ole varma kuinka paljon haluan sitä täällä avata. Joskus suljetulla puolella olen kai avannutkin, mutta aivan erityisen Kristuksen läsnäolon olen kokenut riippumatta siitä, jakoipa ehtoollista naispappi, hyvä tuntemani miespastori tai liberaali miespastori. Tietysti suosin itse lähes aina kunnollisesti toimitettua messua. Saarnan merkitys on myös hyvin tärkeä.