Kysymyksiä katolisesta messusta

Nykyisinhän on vapaissa suunnissa ja myös vapaammissa luterilaisissa yhteisöissä on tapana pukeutua todella rennosti. Jopa papilla tai muulla pastorilla on suht lököttävät farkut jalassa ja joku villapaita. Liperi on kyllä papilla kaulassa, mutta eipä juuri muuten pukeudu. Seurakuntaväki pukeutuu kuka mitenkin. Itse en koskaan ole pukeutunut kirkkoon sen kummemmin kuin muutenkaan ihmisten ilmoille, kauppakeskuksiin tai ulos mennessä. Ei nyt ihan verkkareita tietenkään, vaikka joskus sellaisiakin joillain näkee, mutta asialliset arkivaatteet, pyhänäkin. Ellei sitten ole kyseessä jokin suurempi juhla.

Ikävää, jos teillä on ollut tuollaista, että kytätään vaatteita.

No en kyllä kokenut, että kytätään. Ymmärsin, että ajatus liittyi yleensä kunnioittavaan käyttäytymiseen kirkossa. Miehänähän minulla oli vielä aika helppoa. Enempi olen kuullut lähinnä netin keskustelupalstoilla, että naisten pukeutumiseen kiinnitetään enempi huomiota.

Ja nettikeskustelut on sitten vielä ihan eri asia verrattuna siihen, miten asioihin suhtaudutaan “livenä” palveluksissa.

Tuo oli ihan vilpitöntä tietämättömyyttä minun osaltani. Sanon näin olettaen, että et ole sarkastisesti liikenteessä.

En hyväksyisi t-paitaa ja shortseja edes kesähelteellä. Asiallinen pukeutuminen tietysti. Se mitä tarkoitan on, ettei ole mitään pakkoa hankkia mitään “Armani:a” messua varten.

2 tykkäystä

Luterilaisessa kirkossa on tavattu istua ulkovaatteet päällä perinteisesti. Nyttemmin, kun on lämmitykset sun muut, niin takit riisutaan.
Ehtoolliselle ei koskaan mennä päällysvaatteissa, vaan ne riisutaan sen ajaksi.

2 tykkäystä

Siirsin messuvelvollisuutta käsittelevät viestit Rukous-alueelle uuteen ketjuun. Messu velvollisuutena

1 tykkäys

Ripistä puheen ollen: nyt täynnä intoa ajattelen, että kävisin joka viikko ripittäytymässä. Mitä ajettelette? Sama into oli ortodoksikirkossa, mutta nopeasti mukauduin suositukseen käydä katumuksen sakramentilla suurten paastojen aikaan.

Tiedän: menee vähän henkilökohtaiselle tasolle tämmöisen julkinen funtsiminen. Mutta minulla on muutama selkeä vakiosynti, jotka eivät liity niinkään tekoihin kuin kokonaisvaltaiseen suhtautumiseeni ihmisiin ja sitä kautta Jumalaan. Ja se on vakava ongelma.

Henkilökohtaista on, eikä toisten ripittäytymiskokemuksia välttämättä kannata omalle kohdalleen mallailla. Kysyy vaikka papilta neuvoa tai omistaa yhden messun näiden asioiden pohtimiseen Jumalan edessä.

Alussa=ekana katolisena vuotenani kävin 2-3 kertaa/kk ripillä. Sittemmin noin 1-1,5 kuukauden välein. Kriisiaikoina useamminkin, ja jos on niitä kausia että ei millään se messuvelvollisuus täyty, niin ennen joka ehtoollista. Mulla pisin messuton ja ehtoolliseton erämaa tällä hetkellä 6kk. Rippi on ihmeellinen apu noiden katkaisuun. Yhtään ei tehnyt mieli sinne mennä mutta mekaanisesti menin kun luotin ja uskoin että se lääke lopulta toimii.

2 tykkäystä

Papilta voi kannattaa kysyä asiasta! :slight_smile: Henkilökohtainen juttu tosiaan siinä mielessä, että jokaisen on arvioitava, mikä on omalla kohdalla viisainta. Viikottaisessa ripissä on paljon hyvää ja lienee käytössä varsinkin uskonnollisissa yhteisöissä. Ihmisen omasta temperamentista ja elämäntilanteesta riippuu, mitä suositellaan. Itselläni esim. on ollut taipumusta yliherkkään omatuntoon (scrupulosity englanniksi) – tällöin ihminen herkästi murehtii, uskaltaako mennä ehtoolliselle, onkohan ripittäytynyt “oikein” (huhhuh), yms. Tällöin sovimme papin kanssa, etten kävisi useammin kuin kerran kuussa ripillä, ainakin kunnes tilanne helpottaisi. Nyt n. kerran kuussa tuntuu toistaiseksi vakiintuneen itselleni luonnolliseksi rytmiksi, vaikka nyt menen ihan vain omantunnon ja ehtimisen mukaan. Tulevaisuudessa voi olla, että käyn vähän useammin tai harvemmin. Omalla kohdallani viikoittain olisi todennäköisesti liikaa omista kompastuskivistä johtuen, mutta jollekulle muulle viikottainen rippi saattaa olla ainoastaan hyvä asia.

3 tykkäystä

Kaiken muun ohella olen ortodoksikirkolle kiitollinen siitä, että sain jonkinlaisen käsityksen siitä, minkälainen homo religiosus olen. Ensin on hirveä into, sitten mennään ihan toiseen laittaan eli erämaahan, sitten homma tasaantuu, mutta aina välillä tietty penseys nostaa päätään. Apua on tarjolla ja intovaiheessa sitä haenkin, mutta erämaa- ja penseysvaiheessa ei huvita apua pyytää.

Mulla se taitaa olla 10 vee…

1 tykkäys

Tämä on minun mielestäni ns. “paholaisen juoni” ja siihen kohtaan olisi vaan opeteltava toimimaan omia tuntemuksiaan vastaan. Vaikka kirjoittamaan huoneentaulu jossa lukee että muista mennä ripille kun vähiten sitä haluat. Itse olen ollut näissä tilanteissa usein, ehkä lähes koko ajan ja olen tähän asti pärjännyt niin että ihan mekaanisesti (periaatteessa edes uskomatta siihen mitä siinä tapahtuu) menen ripittäytymään siitä että en halua pyytää apua ja että en siinä tilanteessakaan ymmärrä täysin miksi olen siinä papin edessä. Ja tietysti kaikesta muustakin mistä tulee mieleen ripittäytyä.

Parannuksen sakramentin hienous on mielestäni siinä että siinä keskittyy olemaan Jumalan kasvojen edessä juuri sellaisena mitä kulloinkin on. Ensin ei välttämättä edes hahmotu se mikä omassa olemuksessa on sellaista mikä erottaa Jumalasta tai ainakin riitelee Jumalaan yhtymystä vastaan. Tarpeeksi usein kun siellä käy seisomassa (istumassa/polvistumassa) Jumalan edessä opettelemassa tietämään mikä ja kuka on, jumalayhteyden on mahdollista kasvaa.
Ehtoollinen, vaikka eläisikin sellaista kautta että ehtoolliseltakin haluaisi juosta karkuun, suoraan tämän ripin jälkeen, on toiminut minusta täydentävänä lääkkeenä näihin vaivoihin.

Itsekuriahan tämä vaatii, ja itsekin olen tosiaan pahimmillaan prosessoinut kuukausia tuon hoitokuurin aloittamista. Mutta joka kerta kun olen sen hoitokuurin aloittanut se on oloa liikauttanut hyvään suuntaan.

2 tykkäystä

Joskus mietin niitä erämaakilvoittelijoita jotka tiettävästi osallistuivat ehtoollisesta kerran tai kaksi elämänsä aikana. Mysteeri.

Pitäisikin mennä taas ripille, ja ottaa vielä perhettäkin mukaan. Nyt on lipsahtanut jo puoli vuotta ilman rippiä :frowning:

No nyt oli kotona odottamassa postilaatikosta tipahtanut ruusukkoon liittyvä rukousnauha.Homma alkaa siltä osin menemään vakavaksi. Rukousten ja tunnustusten osalta noudatan ortodoksikirkon ajoilta hyväksi koettua menetelmää eli opettelen värssyn pari päivässä, sillä en kykene kokonaisia rukouksia yhdessä päivässä muistiin painamaan. Mutta ei kai tässä mistään sujuvasta suorituksesta voi olla kyse, yksikin lause on rukous/tunnustus.

1 tykkäys

Siunausta Ruusukon tutkiskeluun ja rukoukseen! Omasta mielestäni se on varsin yleiskristillinen ja Raamattua tutkiskeleva rukous.
Yksinkertainen mutta jatkuvasti käytössä syvenevä.
Neitsyt Maria, Ruusukon Kuningatar, rukoile puolestamme.

Ruusukon rukoilemiseen en oikein koskaan päässyt sisälle. Jeesuksen rukousta olen rukoillut sekä ortodoksisella että katolisella rukousnauhalla…

Ruusukko on psalmien sisältö kuvitettuna Jeesuksen elämän tapahtumilla niille joilla ei ole mahdollisuutta lukea tai muistaa ulkoa psalmeja. Ruusukon aikana on siis tarkoitus kokea samanlainen rukouksellinen kokemus kuin jos rukoilisi kaikki psalmit alusta loppuun yhdellä kerralla. Ruusukon alkumuotojen nimi olikin Marian psalttari. Ruusukossa mennään Marian virtuaaliseen kouluun oppimaan mitä on elämä Jumalassa.

Eli psalmien sisältöhän on pelastussuunnitelma pähkinänkuoressa. Ruusukon tarkoitus on siis sisäistää pelastussuunnitelman toteutuminen itsessä ja maailmassa.

Jeesuksen rukous on hyvin samankaltainen asia mutta vielä tiiviimmässä muodossa, ja on tietysti ihan oma rukoustapaperinteensä.

Voi olla, että on tyhmä kysymys, mutta mikä ero on katolisella ja ortodoksisella ruusukolla? Sekä mikä ero on niillä rukouksilla?

Kysymys näin yleisesti. Miksi meillä protestanttisen kasvatuksen saaneilla on vaikea suhtautua tähän Ave Maria -rukoukseen? Ja miksi on vaikea hyväksyä se, että Maria on Jumalan synnyttäjä? Jeesushan on lihaan tullut Jumala. Onko syynä se, että olemme ajallisesti niin kaukana alkuseurakunnan tavoista ja traditiosta? Kun katselee katolisessa messussa näitä filipinoja ja lattareita, niin kaikki on heille niin luonnollista näissä kysymyksissä, samoin kun ortodoksisessa liturgiassa katselee näitä slaaveja, niin heillekin on Marian kunnioitus itsestään selvyys. Helluntaissa mennään kovaa ja korkealla muissa asioissa ja baptisteissa/kalvinisteissa ollaan niin synkkiä joka asiassa, että jos sanot Neitsyt Mariasta jotain positiivista, niin harhaoppileima pamahtaa otsaan nopeasti ilman kaupallaisia tiedotteita.