Tuli mieleen noista lauluista Viisikielinen, hengellinen laulukirja. En ole siihen aiemmin tutustunutkaan, kunnes syksyllä eräällä rauhansanalaisten järjestämällä Raamattupäivän illanvietossa siitä paljon laulettiin. Virret on on mun mielestä ihan parasta, mutta yllättävän kauniita lauluja tuossa kirjassa on, ja paljon. En muista oletko kertonut minkä ikäisiä lapsesi ovat, mutta minusta ne laulut sopivat kaikenikäisille. Nuoret niitä varmaan enimmäkseen laulavat.
Mukava @Lumimarja kun olet rohkaistunut keskustelemaan. Minun hengellisestä heräämisestä ei ole kovin kauaa, olisikohan nyt noin 4 -5 vuotta. Vaikkakin lapsuuteni vietin lestadiolaisuudessa. Mutta kun sieltä irtauduin, minusta tuli uskonnoton ja lopulta ateistikin joksikin aikaa. Päätimme mieheni kanssa, ettei puhuta lapsille Jumalasta koskaan mitään. Saivat käydä pyhäkoulussa joskus, kun tädit sinne kerran touhusivat. Lapsiamme ei kasvatettu kristillisesti tietoisesti, mutta uskoisin että peruskristilliset arvot he kuitenkin omaksuivat lapsuudessa. Kävivät seurakunnan keräleireillä. Ja myöskin rippikoulun. Olen siis tuntenut syyllisyyttä siitä, että minä, lasteni äiti silloin kun olisi pitänyt puhua Jumalasta, en sitä tehnyt. Sitten aloin käymään kirkoissa, ja tajusin että tämä tärkein asia, näistä taivaallisista aarteista en ole lapsilleni kertonut, he jo muuttivat pois kotoa.
Eräs äiti sanoi mulle kauniisti, että voi olla ihan viisasta että puhuu Jumalalle lapsistaan. Näin minä teinkin. Ja Hän kuuli rukoukseni. Tytär löysi tiensä Sley:n tilaisuuksiin.
Toki minä puhun, jos kysytään. Ja puhutaan me muutenkin lasten kanssa nykyään uskonasioistakin. Jos lapsilla on vaikeaa, tai en tiedä miten muuten neuvoisin, saatan laittaa jonkin psalmin tai virren sanat viestinä. Tai sanon, että rukoilen tämän asian puolesta. Tai että voivat itsekin rukoilla.
Raamattu, rukous, hyvä seurakuntakuntayhteys. Siinä kaikille kaikkina aikoina hyvä kristillinen kasvatus. Ohjata siis harrastamaan näitä. Oman syntisyyden kohtaaminen pohjiaan myöten ja Jumalan armon elämänmittainen opiskelu tekee hyvää.
Lasten kasvattamisesta rukouselämään kirjoitti katolinen perhepsykoterapeutti ja oman seurakuntani jäsen tri. Florence Schmitt viimeisimmässä hiippakuntalehti Fidesin numerossa. Juttu löytyy sivulta 20.
Kiitos mukavasta viestistä, @Elisabet! (Ja kiitos muillekin keskusteluun osallistuneille.) En usko, että siitä kannattaa syyllisyyttä tuntea, ettei aikoinansa ole lapsille Jumalasta puhunut. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Itse olen elämäni kulusta jälkikäteen ajatellut, etten voisi rehellisesti sanoa, että muuttaisin jotakin jos voisin, vaikka kaikenlaisia harharetkiä ja virhearvioita matkan varrelle onkin mahtunut - kyllä niillä varmasti on tarkoituksensa ollut. En välttämättä olisi siinä missä olen nyt, jos olisin “tiennyt paremmin” vaikka joskus 10 vuotta sitten. Virheistä oppii, ja tärkeintä on se, mitä tekee juuri nyt.
Neuvosi ovat hyviä ja käytännönläheisiä, kiitos niistä.
Katselin netistä tuon Viisikielisen kappalelistan ja siellä oli joitakin mitä tunsin (aika paljon toki vieraitakin), ja kappaleet mukavasti teemoittain. Tuollaista kirjaa voisin hyvinkin harkita.
Näinkinhän se asia toki on. Miten olisin voinut teeskennellä lapsille olla uskovinani, jos asian laita ei kertakaikkiaan niin ollut.
Uskon, että meille on annettu Pyhä Henki puolustajaksi ja oppaaksi, vitsaksi ja sauvaksi. Siksi ne “harharetket” ovat olleet opettavaisia, näin jälkikäteen ajatellen. Olen aiemminkin kertonut, miten tutustuin esimerkiksi herännäisyyteen, koska täällä missä asun, on paljon körttejä. Ajattelin, että jos heillä on jokin viisasten kivi, että jospa minäkin pääsisin ymmärtämään uskosta jotain. Mutta en minä sen kautta sitten kuitenkaan löytänyt rauhaa ja vapautta, se löytyi muualta. Mutta en sano, etteikö toisenlaisella historialla varustettu ihminen kuin minä, herännäisyyden kautta löydä “jumalanvaltakuntaa”. Kyse on pikemminkin näkökulmaeroista. Ja mulle ex-lestadiolaiselle on ollut ihaninta löytää luterilaisuuden armollinen kristinuskon pääsanoma. Lupauksen sana. Olen erityisen kiitollinen tämän palstan evankelistaustaisille kirjoittajille, kun he ovat jaksaneet kirjoitella täällä. On ollut lapsille kerrottavana oma tarina. He eivät ole lestadiolaisuuteen millään tavoin tottuneet, koska emme ole käyneet heidän tilaisuuksissaan. Niinpä pääsivät rippikoulussa ns. puhtaamman opin pariin. Näin uskoisin.
Paavi kirjoittaa Laudato si’ssä (227) ruokarukouksesta näin:
Eräs ilmaus tästä asenteesta on pysähtyä kiittämään Jumalaa ennen ja jälkeen aterian. Kehotan uskovia palaamaan syvällisesti tähän kallisarvoiseen tapaan. Tuo siunauksen hetki, vaikka lyhytkin, muistuttaa meille elämämme riippuvan Jumalasta, vahvistaa kiitollisuuttamme luomakunnan lahjoista, huomioi ne, jotka työllään tarjoavat meille nämä hyvyydet ja vahvistaa solidaarisuuttamme puutetta kärsiviä kohtaan.
Aika kivasti tuo summaa sitä “ruokarukouksen teologiaa”.
Minä olen kasvanut tapakristillisessä kodissa, joten en ole saanut eväitä enkä yhteisöä, jossa käsitellä uskonasioita. Tämä on ollut iso ongelma elämässäni, koska olen tuntenut olevani ulkopuolinen maallisessa yhteiskunnassa enkä toisaalta ole kokenut yhteenkuuluvuutta ns. tosiuskovienkaan kanssa.
Nyt olen itse eronnut ja minulla on lapsia. Lasten äiti ei ole uskova. Odotan kauhulla, millaisia ongelmia tämä vielä tuokaan eteeni. Yritän käyttää lapsia pyhäkoulussa, kun yhteishuoltajuuden ja opiskelun puitteissa pystyn ja jaksan.
Vaikka olenkin vahvassa uskossa, säännöllinen Raamatun luku jne lasten kanssa tuntuu vieraalta. Joinain päivinä uskonnollisuus rajoittuu meillä vain iltarukoukseen. Olen pikkuhiljaa pyrkinyt ujuttamaan kristillisemiä elementtejä elämäämme sitä mukaan kuin itsekin kasvan niihin. Olen ajatellut, että väkisin puskemalla itsellenikin vieraita elementtejä edesautan lähinnä epätervettä ja ahdistavaa hengellisyyttä.
Vanhin lapseni on alkanut jo osoittamaan tiettyä hylkimistä uskonasioita kohtaan. Hän on varmaankin ymmärtänyt, että heidän äitinsä ei usko eikä hänkään halua tai hänen ei tarvitse…
En osaa pitää sitä ongelmana, jos joinain päivinä kristillisyys rajoittuu vain iltarukoukseen. Se on jo ihan hyvä taso ja on ihan hyvä ja normaali asia, että tehdään paljon kaikkea muutakin. Meillä kun on arjessa kutsumuksia myös palvella Jumalaa maallisilla tavoilla, elämä kristittynä ei ole pelkkää aktiivista uskonasioiden parissa pyörimistä. Raamatun lukemisesta mietin, että minkä ikäisiä lapsesi ovat? Pienemmillä varsinainen Raamattu ei olekaan välttämättä vielä ajankohtainen. On olemassa monenlaisia hyviä lasten-Raamattuja, joita voi olla helpompi käyttää lasten kanssa luontevasti.
Lapseni ovat kaikki alle kouluikäisiä. Vanhin on kuuden vanha. Eli sen puolesta ei ehkä kannata juuri stressata.
En toki yritäkään lukea heille aikuisten Raamattua. Mutta jokapäiväinen lastenraamatunkaan lukeaminen tuntuisi itselleni vieraalta - elleivät lapset sitä halua. He ovat tosin hyvin kiinnostuneita kirjoista ja olen viimeaikoina lainannut kirjastosta jonkin verran uskonnollisi lasten kirjoja, joita sitten luetaan muiden kirjojen lomassa.
Mutta tosiaan, koen, että minunlaiseni juurettomat kristityt olemme lasten kasvatuksen suhteen riskiryhmässä päätyä joko täysin maallisiksi kasvattajiksi, kuten omat vanhempamme tai sitten menetelmissämme hyvin lakihenkisiksi ja ahdistaviksi. Ainakin omalla kohdallani tiedostan nämä riskit ja tasapainottelen niiden välissä, jotten siirtäisi ongelma eteenpäin.
Ystäväperheemme on suositellut niin lämpimästi kirjaa Kirkkovuosi lasten kanssa (ev.lut.), että olen harkinnut sen hankkimista itsellekin. Sekä heillä että meillä alle lapset alle kouluikäisiä, joten ehkä tästä kirjasta olisi apua @Norsukovis?
Ehkä voisi ajatella myös niin, että raamatunkertomuksiin tutustuminen on siinä hyvää kuin muuhunkin. Minusta lapsena raamatunkertomukset olivat ainakin tosi mielenkiintoisia ja kuuntelin niitä mielelläni. Mutta niin myös muitakin, maallisia satuja jne.
Kristillinen kasvatus voikin parhaimmillaan olla tapakasvatusta, pyhitetään lepopäivä, opetellaan iltarukous (ja ruokarukous!), tutustutaan raamatunkertomuksiin. Ja eletään asiaa arjessa, ilman että tehdään siitä numeroa.
Minä olen kasvanut tapakristillisessä kodissa, joten en ole saanut eväitä enkä yhteisöä, jossa käsitellä uskonasioita.
Omalla kohdallani tilanne on samanlainen. Uskonasioista ei kotona puhuttu, kirkossa käytiin vain häissä ja hautajaisissa sekä koulussa kevään päätteeksi. Kotona uskonnollisuudesta jopa varoiteltiin, ettei vaan tulisi “hihhulia”. Omat sisarukseni ovat yhtä lukuunottamatta ateisteja. Varmaan tämä heijastuu vieläkin siihen, että uskosta puhuminen ei tunnu luontevalta vaan pikemminkin vaikealta.
Nyt pitkän etsikkoajan ja uskon löytämisen jälkeen on itselläkin vielä opettelemista asioissa, mutta siinä se jälkikasvu oppii samalla rinnalla. On ollut mukava huomata, että lapsi haluaa itse tulla mukaan messuun ja siunattavaksi ehtoollisella.
En toki yritäkään lukea heille aikuisten Raamattua.
Perheen pienemmille löytyy myös Youtubesta kivoja suomeksi puhuttuja piirrettyjä esim. hakusanalla “Ikuisia Raamatun kertomuksia lapsille”. Isommathan sitten voivat jo itsekseen lukeakin niitä kirjoista, varsinkin kun ovat kiinnostuneita niistä.
Missä menee mielestänne rajat siinä, että kristillinen kasvatus menisi kristilliseksi aivopesuksi? Missä on riskit? Millä tavalla huolehtia terveen kriittisyyden tukemisesta?
Muistan dokumentin 90-luvulta, jossa lestaodilaiselta pikkutytöltä kysyttiin, mitä muille kuin lestaodilaisille käy. “Tulijärveen joutuvat!” vastasi tyttö ja jatkoi kiikussa keinumista.
Minä pidän uskonnollisessakin kodissa parhaana tapana kasvattaa niin että otan omien, perheessä noudatettavien tapojen rinnalla puheeksi sen että on muitakin tapoja uskoa ja muitakin tapoja puhua henkisestä ulottuvuudesta. Omasta mielestäni on tärkeää että lapsille ei opeteta eksklusiivista, uskonnollista ajattelutapaa.
Kun lapset kasvavat, heitä myös tulee varoittaa syyllistävästä ja manipuloivasta henkisyydestä, varsinkin jos lapsi osoittaa kiinnostusta ja harrastuneisuutta henkisiin ja hengellisiin asioihin.
Oman uskon totuudellisuus tulee lapsillekin osoittaa oman jumalakäsitteen rakkaudellisuuden ja oikeudenmukaisuuden kautta, opettamalla henkisen pohjan omaavia, elämänhallintaa rakentavia tapoja, eikä vastakkainasettelemalla erilaisia käsitteitä ja uskomuksia.
Olisikin aika yllättävää, jos omasta ei-eksklusiivisesta uskonnollisesta positioistasi käsin opettaisit muille perinteistä eksklusiivista kristinuskoa.
En minä ole ei-eksklusiivinen, en esimerkiksi kannata mitään yhteisuskontosillisalaatteja vaikka kannatankin hyvin luottavaista ja avointa vuorovaikutusta ja jakamista uskontojen välillä. Olen sillä kannalla että maailman kaikista uskonnoista nimenomaan kristinuskon ei tarvitsisi turvautua eksklusiivisuuteen koska kristinusko jos mikä on luoksekutsuvin silloin kun se on vapautta, vapautta uskoa, vapautta kuulua yhteen. Vapautta olla kristitty.
Muut uskonnot eivät ole kristityiltä pois, ne ovat yhdistävä linkki, osoitus siitä että koko maailma kaipaa Jumalaa, siitä ei pitäisi rankaista ketään vaan käyttää sitä väylänä suurempaan ykseyteen. Pakanauskontojen kannattajat kokivat kristinuskon uhkana, kristityillä taas ei pitäisi olla mitään tarvetta kokea muita uskontoja minkäänlaisena uhkana.
Minä en koe muita uskontoja uhkana itseäni kohtaan enkä ajattele, että ne olisivat minulta pois. Mutta kun ne ovat uhka niiden harjoittajille ja heiltä pois. Sitä minun on vaikea lämpimästi hymyillen hyväksyä.
Tämä näkökulmahan on ihan varteenotettava. Itse en ole sitä mieltä että mikään vilpitön Jumalan etsimiseen perustuva toiminta olisi uhka kenellekkään.
Ja liian agressiivinen käännyttäminen on mielestäni uhka kaikkien ikuisuuskohtalolle, sekä käännyttäjien että käännytettävien.
En ehkä itse sanoisi noin, että pitää erityisesti ottaa puheeksi muut uskonnot ja erityisesti varottaa jostakin manipulaatioista. Tuosta tulee hiukan sellainen fiilis, että oletetaan oma kokemus tai toisten ihmisten kokemukset lapsen elämään kuuluviksi, ja ikäänkuin varmuuden vuoksi suojellaan häntä pettymyksiltä.
Mielestäni jos aikuinen haluaa kasvattaa lapsia kristityiksi, hän voi tehdä sen reilusti ja rehellisesti itselleen luontaisella tavalla pyytelemättä anteeksi keneltäkään.
Nuo kysymykset ja pettymyksetkin kuuluvat kasvavan lapsen ja nuoren elämään. Niistä asioista keskustellaan kun ne ovat ajankohtaisia.
Jos vanhemmilla itsellään esim. on sellainen hiukan naiivistikin ilmaistu usko, että Taivaan Isä rakastaa meitä ja Jeesus tuli maailmaan meidän tähtemme ja uskomalla Jeesukseen me pääsemme taivaaseen, on tämä ihan varmasti lapsillekin välittyvä vakaumus. Se on eräällä tavalla eksklusiivinen, koska jossain vaiheessa toki lapselle selviää että kaikkihan eivät Jeesukseen ja Taivaan isäänkään usko. Siinä kohdassa tarvitaan sitten viisautta ja rauhallisuutta.
Mutta se kaikkein vaikein ja kipein kysymys vanhemmille lasten kristillisessä kasvatuksessa on joka tapauksessa se, että enemmän kuin sanamme ja ajatuksemme uskosta ja Jumalasta, vaikuttaa mallimme siitä miten me sovellamme uskoa elämässä. Jos esimerkiksi perheessä ei osata sopia asioita, ei antaa anteeksi ja pyytää anteeksi, ei puhe synnistä tai anteeksiannosta oikein vakuuta.
Jokainen joka joutuu lapsia kasvattamaan, on aika mahdottoman tehtävän edessä. Välillä tuntuu, että on edes mahdotonta antaa mitään yleispätevää neuvoa mihinkään. Pieleen menee joka tapauksessa jossain kohdassa. Ehkä huumori, jopa musta huumori on paras ase kestää tuo elämänura.
(Ja kiitos muillekin keskusteluun osallistuneille.) En usko, että siitä kannattaa syyllisyyttä tuntea, ettei aikoinansa ole lapsille Jumalasta puhunut. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Itse olen elämäni kulusta jälkikäteen ajatellut, etten voisi rehellisesti sanoa, että muuttaisin jotakin jos voisin, vaikka kaikenlaisia harharetkiä ja virhearvioita matkan varrelle onkin mahtunut - kyllä niillä varmasti on tarkoituksensa ollut. En välttämättä olisi siinä missä olen nyt, jos olisin “tiennyt paremmin” vaikka joskus 10 vuotta sitten. Virheistä oppii, ja tärkeintä on se, mitä tekee juuri nyt.