Lapsen kristillinen kasvatus

lapset
kristillinenkasvatus
lapsi

#1

Miten antaa lapselle hyvä, turvallinen kristillinen kasvatus, joka kantaa läpi elämän?


#2

Rakas Lumimarja,

vaikka olen itse uskovan kodin ja uskovan suvun kasvatti, tunnen silti ongelman, jonka kanssa painit. En nimittäin saanut kotoa eväitä puhua luontevasti uskosta. Sen sijaan totuin lapsesta asti käymään kirkossa, ja iltarukouskin meille luettiin. Ja isä saattoi soittaa pianolla virsiä, kun unta odotettiin. Joskus veisattiin yhdessä iltavirsi.

Sen tähden olen omassa perheessäni osittain joutunut alusta opettelemaan jotakin lasten kristillisestä kasvatuksesta. Ehkä siitä voi jakaa muillekin.

Eli ota käyttöön kolme asiaa:

  1. Ellei perheen isä ota tai voi ottaa vastuuta perheen pappina toimimisesta, ota sinä tavaksesi koota lapset joka ilta yhteen ja lukea jonkin ohjelman (kirkkovuoden aika, Päivän Tunnusssana tms.) mukaisesti jokin Raamatun teksti ja siihen päälle Isä meidän ja Herran siunaus. Näihin voi liittyä vapaata rukousta, ennen kaikkea esirukouksia.

  2. Siunatkaa ruoka aina pöytään käydessänne. Olisi myös hyvä, jos ateria päätettäisiin kiitokseen. Suomessa on aika pitkälle käytössä yksinkertainen rukous “siunaa, Jeesus, ruokamme, ole aina luonamme”. Ruoan kiitoksena meillä käytetään Psalmin sanaa “kiittäkää Herraa, sillä Hän on hyvä, sillä Hänen armonsa pysyy iankaikkisesti”.

  3. Käykää joka pyhä kirkossa, jos mahdollista. Etsikää seurakunta, jossa sana puhtaasti saarnataan ja sakramentit Jumalan tahdon mukaisesti jaetaan.

Hyväksi voi olla myös lukea kursorisesti ääneen Raamattua, kuten myös opettaa Katekismuksen pääkohtia (Kymmenen käskyä, uskontunnustus, Herran rukous).

Vaikket siis osaisi “omin sanoin” puhua mitään siitä, mikä itseäsi kantaa, tällä tavoin voit laskea lapsesi niille Käsivarsille, jotka sinuankin kannattavat.

Enemmän merkitystä, kuin luuletkaan, on sillä, jos lapsesi vaistoavat sinun elävän Jumalan sanasta ja Hänen armonsa varassa.


#3

Meillä lapset ovat aina pitäneet yhteistä iltahartautta tärkeänä. Lasten Raamattu ja siunaus on ollut hyvä tapa lopettaa päivä. Esikoinen tekee nykyään irtiottoa arvoistamme, mutta silti nyt joulunakin meillä käydessämme tulee mielellään kainaloon siunattavaksi, joten ei se voi se pahin lapsuusmuisto olla.

Minä itse en ole mikään hyvä kristillinen kasvattaja, siksi minusta on ollut aina tärkeää käydä seurakunnassa, jossa on lapsille opetusta.


#4

Mulla ei ole omia lapsia, mutta omia kokemuksia lapsuudesta uskovassa kodissa kylläkin. Meillä ei ollut iltahartauksia, mutta iltarukous oli kyllä. Aika paljon luettiin lastenraamattuja, mutta en muista sen liittyneen kaavamaisesti tiettyyn kellonaikaan tai tilanteeseen. Kirkossa käytiin kohtalaisen säännöllisesti, ja jos tarjolla oli pyhäkoulu, sitäkin hyödynnettiin. Kristillisiä lastenlehtiä tilattiin ja kirjallisuutta oli tosiaan runsas valikoima. Jos jotain voisi jälkiviisaasti ajatella muutettavan, niin ehkä sitä, että luetuista Raamatun kertomuksista ja niiden merkityksestä olisi voinut keskustella enemmän. Lapsi voi niin helposti ymmärtää asiat omalla kummallisella tavallaan.

Meillä ei ollut tapana rukoilla ruokarukousta, ja sen teologia on jäänyt vieraaksi. Sen takia en, mikäli omia lapsia olisi, ihan helposti lähtisi heillekään opettamaan ruokarukousta. Onhan se kaunis tapa, mutta jos se olisi itselle ulkokohtainen rituaali joka tehdään lasten takia, en oikein näe siinä järkeä. Ei kai lastenkaan takia pidä ruveta esittämään hurskaampaa kuin onkaan.


#5

Keskeistä on ottaa lapsi mukaan omaan rukouselämään.


#6

Minusta tärkeintä mitä vanhempi voi lapsilleen välittää on itse todeksi eletty kokemus siitä, että Jumala rakastaa kaikkia luotujaan. Kokonaan toinen kysymys on se, miten saada lapset pysymään oman liikkeen parissa (tai katkeroitumaan), mihin tässä on annettu ihan hyviä neuvoja.


#7

Paljon kiitoksia kaikille tähän mennessä kirjoittaneille hyvistä näkökulmista ja ehdotuksista! :relaxed: (Ja erityiskiitos sinulle, @M.Wigelius, pitkästä ja monipuolisesta viestistäsi. :bouquet:) Olen saanut paljon ajattelemisen aihetta.

Voisin omalta osaltani tuoda keskusteluun yhden tavan, joka on itselleni hyvin luonteva väline uskon ilmaisuun - laulu. Monissa hengellisissä kappaleissa on minusta hienosti sanoitettu kristinuskon keskeisiä ideoita, ja olen itse kokenut, että musiikin muistiin ja muistoihin jättämä jälki on mitä voimakkaimpia. Ja lapsille suunnatut virret ovat niin kauniita, että ne hoitavat kyllä aikuistakin. Eli ainakin laulamiseen (ja musiikkiin muutenkin) voisin panostaa enemmän jo heti. :blush:

Taivaan Isä suojan antaa, Hän on Isä jokaisen… :notes:


#8

Tuli mieleen noista lauluista Viisikielinen, hengellinen laulukirja. En ole siihen aiemmin tutustunutkaan, kunnes syksyllä eräällä rauhansanalaisten järjestämällä Raamattupäivän illanvietossa siitä paljon laulettiin. Virret on on mun mielestä ihan parasta, mutta yllättävän kauniita lauluja tuossa kirjassa on, ja paljon. En muista oletko kertonut minkä ikäisiä lapsesi ovat, mutta minusta ne laulut sopivat kaikenikäisille. Nuoret niitä varmaan enimmäkseen laulavat.

Mukava @Lumimarja kun olet rohkaistunut keskustelemaan. Minun hengellisestä heräämisestä ei ole kovin kauaa, olisikohan nyt noin 4 -5 vuotta. Vaikkakin lapsuuteni vietin lestadiolaisuudessa. Mutta kun sieltä irtauduin, minusta tuli uskonnoton ja lopulta ateistikin joksikin aikaa. Päätimme mieheni kanssa, ettei puhuta lapsille Jumalasta koskaan mitään. Saivat käydä pyhäkoulussa joskus, kun tädit sinne kerran touhusivat. Lapsiamme ei kasvatettu kristillisesti tietoisesti, mutta uskoisin että peruskristilliset arvot he kuitenkin omaksuivat lapsuudessa. Kävivät seurakunnan keräleireillä. Ja myöskin rippikoulun. Olen siis tuntenut syyllisyyttä siitä, että minä, lasteni äiti silloin kun olisi pitänyt puhua Jumalasta, en sitä tehnyt. Sitten aloin käymään kirkoissa, ja tajusin että tämä tärkein asia, näistä taivaallisista aarteista en ole lapsilleni kertonut, he jo muuttivat pois kotoa.

Eräs äiti sanoi mulle kauniisti, että voi olla ihan viisasta että puhuu Jumalalle lapsistaan. Näin minä teinkin. Ja Hän kuuli rukoukseni. Tytär löysi tiensä Sley:n tilaisuuksiin.

Toki minä puhun, jos kysytään. Ja puhutaan me muutenkin lasten kanssa nykyään uskonasioistakin. Jos lapsilla on vaikeaa, tai en tiedä miten muuten neuvoisin, saatan laittaa jonkin psalmin tai virren sanat viestinä. Tai sanon, että rukoilen tämän asian puolesta. Tai että voivat itsekin rukoilla.


#9

Raamattu, rukous, hyvä seurakuntakuntayhteys. Siinä kaikille kaikkina aikoina hyvä kristillinen kasvatus. Ohjata siis harrastamaan näitä. Oman syntisyyden kohtaaminen pohjiaan myöten ja Jumalan armon elämänmittainen opiskelu tekee hyvää.


#10

Lasten kasvattamisesta rukouselämään kirjoitti katolinen perhepsykoterapeutti ja oman seurakuntani jäsen tri. Florence Schmitt viimeisimmässä hiippakuntalehti Fidesin numerossa. Juttu löytyy sivulta 20.

http://katolinen.fi/fides/f2016-12.pdf


#11

Kiitos mukavasta viestistä, @Elisabet! :slight_smile: (Ja kiitos muillekin keskusteluun osallistuneille.) En usko, että siitä kannattaa syyllisyyttä tuntea, ettei aikoinansa ole lapsille Jumalasta puhunut. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Itse olen elämäni kulusta jälkikäteen ajatellut, etten voisi rehellisesti sanoa, että muuttaisin jotakin jos voisin, vaikka kaikenlaisia harharetkiä ja virhearvioita matkan varrelle onkin mahtunut - kyllä niillä varmasti on tarkoituksensa ollut. En välttämättä olisi siinä missä olen nyt, jos olisin “tiennyt paremmin” vaikka joskus 10 vuotta sitten. Virheistä oppii, ja tärkeintä on se, mitä tekee juuri nyt.

Neuvosi ovat hyviä ja käytännönläheisiä, kiitos niistä. :slight_smile:

Katselin netistä tuon Viisikielisen kappalelistan ja siellä oli joitakin mitä tunsin (aika paljon toki vieraitakin), ja kappaleet mukavasti teemoittain. Tuollaista kirjaa voisin hyvinkin harkita.


#12

Näinkinhän se asia toki on. Miten olisin voinut teeskennellä lapsille olla uskovinani, jos asian laita ei kertakaikkiaan niin ollut.

Uskon, että meille on annettu Pyhä Henki puolustajaksi ja oppaaksi, vitsaksi ja sauvaksi. Siksi ne “harharetket” ovat olleet opettavaisia, näin jälkikäteen ajatellen. Olen aiemminkin kertonut, miten tutustuin esimerkiksi herännäisyyteen, koska täällä missä asun, on paljon körttejä. Ajattelin, että jos heillä on jokin viisasten kivi, että jospa minäkin pääsisin ymmärtämään uskosta jotain. Mutta en minä sen kautta sitten kuitenkaan löytänyt rauhaa ja vapautta, se löytyi muualta. Mutta en sano, etteikö toisenlaisella historialla varustettu ihminen kuin minä, herännäisyyden kautta löydä “jumalanvaltakuntaa”. Kyse on pikemminkin näkökulmaeroista. Ja mulle ex-lestadiolaiselle on ollut ihaninta löytää luterilaisuuden armollinen kristinuskon pääsanoma. Lupauksen sana. Olen erityisen kiitollinen tämän palstan evankelistaustaisille kirjoittajille, kun he ovat jaksaneet kirjoitella täällä. On ollut lapsille kerrottavana oma tarina. He eivät ole lestadiolaisuuteen millään tavoin tottuneet, koska emme ole käyneet heidän tilaisuuksissaan. Niinpä pääsivät rippikoulussa ns. puhtaamman opin pariin. Näin uskoisin.


#13

Paavi kirjoittaa Laudato si’ssä (227) ruokarukouksesta näin:

Eräs ilmaus tästä asenteesta on pysähtyä kiittämään Jumalaa ennen ja jälkeen aterian. Kehotan uskovia palaamaan syvällisesti tähän kallisarvoiseen tapaan. Tuo siunauksen hetki, vaikka lyhytkin, muistuttaa meille elämämme riippuvan Jumalasta, vahvistaa kiitollisuuttamme luomakunnan lahjoista, huomioi ne, jotka työllään tarjoavat meille nämä hyvyydet ja vahvistaa solidaarisuuttamme puutetta kärsiviä kohtaan.

Aika kivasti tuo summaa sitä “ruokarukouksen teologiaa”.


Ruokarukouksen tilalle loru
#14

Minä olen kasvanut tapakristillisessä kodissa, joten en ole saanut eväitä enkä yhteisöä, jossa käsitellä uskonasioita. Tämä on ollut iso ongelma elämässäni, koska olen tuntenut olevani ulkopuolinen maallisessa yhteiskunnassa enkä toisaalta ole kokenut yhteenkuuluvuutta ns. tosiuskovienkaan kanssa.

Nyt olen itse eronnut ja minulla on lapsia. Lasten äiti ei ole uskova. Odotan kauhulla, millaisia ongelmia tämä vielä tuokaan eteeni. Yritän käyttää lapsia pyhäkoulussa, kun yhteishuoltajuuden ja opiskelun puitteissa pystyn ja jaksan.

Vaikka olenkin vahvassa uskossa, säännöllinen Raamatun luku jne lasten kanssa tuntuu vieraalta. Joinain päivinä uskonnollisuus rajoittuu meillä vain iltarukoukseen. Olen pikkuhiljaa pyrkinyt ujuttamaan kristillisemiä elementtejä elämäämme sitä mukaan kuin itsekin kasvan niihin. Olen ajatellut, että väkisin puskemalla itsellenikin vieraita elementtejä edesautan lähinnä epätervettä ja ahdistavaa hengellisyyttä.

Vanhin lapseni on alkanut jo osoittamaan tiettyä hylkimistä uskonasioita kohtaan. Hän on varmaankin ymmärtänyt, että heidän äitinsä ei usko eikä hänkään halua tai hänen ei tarvitse…


#15

En osaa pitää sitä ongelmana, jos joinain päivinä kristillisyys rajoittuu vain iltarukoukseen. Se on jo ihan hyvä taso ja on ihan hyvä ja normaali asia, että tehdään paljon kaikkea muutakin. Meillä kun on arjessa kutsumuksia myös palvella Jumalaa maallisilla tavoilla, elämä kristittynä ei ole pelkkää aktiivista uskonasioiden parissa pyörimistä. Raamatun lukemisesta mietin, että minkä ikäisiä lapsesi ovat? Pienemmillä varsinainen Raamattu ei olekaan välttämättä vielä ajankohtainen. On olemassa monenlaisia hyviä lasten-Raamattuja, joita voi olla helpompi käyttää lasten kanssa luontevasti.


#16

Lapseni ovat kaikki alle kouluikäisiä. Vanhin on kuuden vanha. Eli sen puolesta ei ehkä kannata juuri stressata.

En toki yritäkään lukea heille aikuisten Raamattua. Mutta jokapäiväinen lastenraamatunkaan lukeaminen tuntuisi itselleni vieraalta - elleivät lapset sitä halua. He ovat tosin hyvin kiinnostuneita kirjoista ja olen viimeaikoina lainannut kirjastosta jonkin verran uskonnollisi lasten kirjoja, joita sitten luetaan muiden kirjojen lomassa.

Mutta tosiaan, koen, että minunlaiseni juurettomat kristityt olemme lasten kasvatuksen suhteen riskiryhmässä päätyä joko täysin maallisiksi kasvattajiksi, kuten omat vanhempamme tai sitten menetelmissämme hyvin lakihenkisiksi ja ahdistaviksi. Ainakin omalla kohdallani tiedostan nämä riskit ja tasapainottelen niiden välissä, jotten siirtäisi ongelma eteenpäin.


#17

Ystäväperheemme on suositellut niin lämpimästi kirjaa Kirkkovuosi lasten kanssa (ev.lut.), että olen harkinnut sen hankkimista itsellekin. Sekä heillä että meillä alle lapset alle kouluikäisiä, joten ehkä tästä kirjasta olisi apua @Norsukovis?


#18

Ehkä voisi ajatella myös niin, että raamatunkertomuksiin tutustuminen on siinä hyvää kuin muuhunkin. Minusta lapsena raamatunkertomukset olivat ainakin tosi mielenkiintoisia ja kuuntelin niitä mielelläni. Mutta niin myös muitakin, maallisia satuja jne.

Kristillinen kasvatus voikin parhaimmillaan olla tapakasvatusta, pyhitetään lepopäivä, opetellaan iltarukous (ja ruokarukous!), tutustutaan raamatunkertomuksiin. Ja eletään asiaa arjessa, ilman että tehdään siitä numeroa.


#19

Minä olen kasvanut tapakristillisessä kodissa, joten en ole saanut eväitä enkä yhteisöä, jossa käsitellä uskonasioita.

Omalla kohdallani tilanne on samanlainen. Uskonasioista ei kotona puhuttu, kirkossa käytiin vain häissä ja hautajaisissa sekä koulussa kevään päätteeksi. Kotona uskonnollisuudesta jopa varoiteltiin, ettei vaan tulisi “hihhulia”. Omat sisarukseni ovat yhtä lukuunottamatta ateisteja. Varmaan tämä heijastuu vieläkin siihen, että uskosta puhuminen ei tunnu luontevalta vaan pikemminkin vaikealta.

Nyt pitkän etsikkoajan ja uskon löytämisen jälkeen on itselläkin vielä opettelemista asioissa, mutta siinä se jälkikasvu oppii samalla rinnalla. On ollut mukava huomata, että lapsi haluaa itse tulla mukaan messuun ja siunattavaksi ehtoollisella.

En toki yritäkään lukea heille aikuisten Raamattua.

Perheen pienemmille löytyy myös Youtubesta kivoja suomeksi puhuttuja piirrettyjä esim. hakusanalla “Ikuisia Raamatun kertomuksia lapsille”. Isommathan sitten voivat jo itsekseen lukeakin niitä kirjoista, varsinkin kun ovat kiinnostuneita niistä.


#20

Missä menee mielestänne rajat siinä, että kristillinen kasvatus menisi kristilliseksi aivopesuksi? Missä on riskit? Millä tavalla huolehtia terveen kriittisyyden tukemisesta?

Muistan dokumentin 90-luvulta, jossa lestaodilaiselta pikkutytöltä kysyttiin, mitä muille kuin lestaodilaisille käy. “Tulijärveen joutuvat!” vastasi tyttö ja jatkoi kiikussa keinumista.