Lapsen kristillinen kasvatus

lapset
kristillinenkasvatus
lapsi

#21

Minä pidän uskonnollisessakin kodissa parhaana tapana kasvattaa niin että otan omien, perheessä noudatettavien tapojen rinnalla puheeksi sen että on muitakin tapoja uskoa ja muitakin tapoja puhua henkisestä ulottuvuudesta. Omasta mielestäni on tärkeää että lapsille ei opeteta eksklusiivista, uskonnollista ajattelutapaa.

Kun lapset kasvavat, heitä myös tulee varoittaa syyllistävästä ja manipuloivasta henkisyydestä, varsinkin jos lapsi osoittaa kiinnostusta ja harrastuneisuutta henkisiin ja hengellisiin asioihin.

Oman uskon totuudellisuus tulee lapsillekin osoittaa oman jumalakäsitteen rakkaudellisuuden ja oikeudenmukaisuuden kautta, opettamalla henkisen pohjan omaavia, elämänhallintaa rakentavia tapoja, eikä vastakkainasettelemalla erilaisia käsitteitä ja uskomuksia.


#22

Olipas hienosti kirjoitettu!


#23

Olisikin aika yllättävää, jos omasta ei-eksklusiivisesta uskonnollisesta positioistasi käsin opettaisit muille perinteistä eksklusiivista kristinuskoa.


#24

En minä ole ei-eksklusiivinen, en esimerkiksi kannata mitään yhteisuskontosillisalaatteja vaikka kannatankin hyvin luottavaista ja avointa vuorovaikutusta ja jakamista uskontojen välillä. Olen sillä kannalla että maailman kaikista uskonnoista nimenomaan kristinuskon ei tarvitsisi turvautua eksklusiivisuuteen koska kristinusko jos mikä on luoksekutsuvin silloin kun se on vapautta, vapautta uskoa, vapautta kuulua yhteen. Vapautta olla kristitty.

Muut uskonnot eivät ole kristityiltä pois, ne ovat yhdistävä linkki, osoitus siitä että koko maailma kaipaa Jumalaa, siitä ei pitäisi rankaista ketään vaan käyttää sitä väylänä suurempaan ykseyteen. Pakanauskontojen kannattajat kokivat kristinuskon uhkana, kristityillä taas ei pitäisi olla mitään tarvetta kokea muita uskontoja minkäänlaisena uhkana.


#25

Minä en koe muita uskontoja uhkana itseäni kohtaan enkä ajattele, että ne olisivat minulta pois. Mutta kun ne ovat uhka niiden harjoittajille ja heiltä pois. Sitä minun on vaikea lämpimästi hymyillen hyväksyä.


#26

Tämä näkökulmahan on ihan varteenotettava. Itse en ole sitä mieltä että mikään vilpitön Jumalan etsimiseen perustuva toiminta olisi uhka kenellekkään.
Ja liian agressiivinen käännyttäminen on mielestäni uhka kaikkien ikuisuuskohtalolle, sekä käännyttäjien että käännytettävien.


#27

En ehkä itse sanoisi noin, että pitää erityisesti ottaa puheeksi muut uskonnot ja erityisesti varottaa jostakin manipulaatioista. Tuosta tulee hiukan sellainen fiilis, että oletetaan oma kokemus tai toisten ihmisten kokemukset lapsen elämään kuuluviksi, ja ikäänkuin varmuuden vuoksi suojellaan häntä pettymyksiltä.

Mielestäni jos aikuinen haluaa kasvattaa lapsia kristityiksi, hän voi tehdä sen reilusti ja rehellisesti itselleen luontaisella tavalla pyytelemättä anteeksi keneltäkään.
Nuo kysymykset ja pettymyksetkin kuuluvat kasvavan lapsen ja nuoren elämään. Niistä asioista keskustellaan kun ne ovat ajankohtaisia.

Jos vanhemmilla itsellään esim. on sellainen hiukan naiivistikin ilmaistu usko, että Taivaan Isä rakastaa meitä ja Jeesus tuli maailmaan meidän tähtemme ja uskomalla Jeesukseen me pääsemme taivaaseen, on tämä ihan varmasti lapsillekin välittyvä vakaumus. Se on eräällä tavalla eksklusiivinen, koska jossain vaiheessa toki lapselle selviää että kaikkihan eivät Jeesukseen ja Taivaan isäänkään usko. Siinä kohdassa tarvitaan sitten viisautta ja rauhallisuutta.

Mutta se kaikkein vaikein ja kipein kysymys vanhemmille lasten kristillisessä kasvatuksessa on joka tapauksessa se, että enemmän kuin sanamme ja ajatuksemme uskosta ja Jumalasta, vaikuttaa mallimme siitä miten me sovellamme uskoa elämässä. Jos esimerkiksi perheessä ei osata sopia asioita, ei antaa anteeksi ja pyytää anteeksi, ei puhe synnistä tai anteeksiannosta oikein vakuuta.

Jokainen joka joutuu lapsia kasvattamaan, on aika mahdottoman tehtävän edessä. Välillä tuntuu, että on edes mahdotonta antaa mitään yleispätevää neuvoa mihinkään. Pieleen menee joka tapauksessa jossain kohdassa. Ehkä huumori, jopa musta huumori on paras ase kestää tuo elämänura.


#28

Tykkäilin, melkein kaikki viestissä on sellaista minkä olisin itsekin kirjoittanut, paitsi että kertoisin niistä muista vakaumuksista ja varoittaisin hengellisyyden pimeistä puolista.
Itseäni on varoitettu sekä lapsuudenkodissa että katekeettojen toimesta liittyessäni katoliseen kirkkoon ja olen kokenut tämän käytännön erittäin hyödylliseksi. Parissa tiukassa tilanteessa en olisi ehkä selvinnyt yhtä hyvin ilman noita varoituksia.


#29

Mää oon varmaan jossain vaiheessa kertonutkin siitä, että en muista pikkulapsena olleeni lainkaan tietoinen minkään helvetin olemassaolosta. Lähempänä kouluikää vasta ylipäätään jotain ja silloinkin hyvin vähäisesti. Ihan asiallista kristinuskoa mulle silti opetettiin se mitä opetettiin, ei mitään pehmopumpulihömppää. Pienen lapsen ei ollenkaan tarvitse tietää muista vaihtoehdoista kuin pelastumisesta Jeesuksen turvissa. Ei pidä opettaa katsomaan maailmaa luokittelevalla tavalla tai miettimään kanssaihmisten iankaikkisuuskohtaloita - sellaiset voi jättää Jumalan huoleksi.


#30

Pelastumisesta miltä? Mikä on se uhka miltä Jeesuksen turvissa selitetään pelastuttavan? Toisilta ihmisiltä, itseltä, maailmalta, elämältä? Uskoisin että lapsikin tajuaa että on se jotain josta pelastutaan, jos puhutaan pelastumisesta.

Mulle uskonto jäi käsittämättömiksi fraaseiksi kunnes tajusin että tämä Kristus liittyy myös maailmankaikkeuden rakenteeseen, että on jotain mikä pitää kaikkea koossa, olemisen alfa ja omega.
Pelastuminen on edelleen vähän hämärä käsite, koska mielestäni elämä ja maailmankaikkeus kyllä kantaa ja järjestää kohtaloni ja loppusijoitukseni niin kuin pitääkin, paitsi että olen tajunnut että olen itse itselleni aika vaarallinen olento.


#31

Eiköhän tähän löydy ihan hyviä Raamattu-sitaatteja ja vaikkapa KKK-sitaatteja…
Nyt ei jaksa niitä kaivaa, niin toteaisin vain, että kristinuskoon kuuluu usko siihen että pääsemme kuoleman jälkeen taivaaseen emmekä joudu kadotukseen. Ja sitä voi sanoa pelastumiseksi, vaikka muitakin termejä on.

Mitä lapsiin tulee, niin minusta kaiken ei tarvitse toki liittyä kuolemaan, taivaaseen, ikuisuuteen… Paljon uskossamme on ihan tässä päivässä kiinni. Ja arjen konkretiassa.
Mutta luontevaa on sekin, että jos lasten kanssa rukoillaan ja heitä opetetaan kiittämään Jumalaa ja rukoilemaan Isää kaikessa hädässä, niin kyllä tähän liittyy myös turvallisuus koskien kuolemaa ja esim. siitä kiittäminen että Jeesuksen turvissa pääsee taivaaseen.

Eli jos vähän oikoo, niin lapsen rukous ei ole “kantakoon minua maailmankaikkeus” vaan “kiitos Taivaan Isä Jeesuksesta”.
Ja erittäin hyviä ovat vanhat virret kuten

Oi kiitos lahjoista, joita suot
Niin paljon hyvyyttä riittää
Ja aina iloa uutta luot
En osaa kaikesta kiittää.

Mä taimi olen sun tarhassas
Ja varten taivasta luotu
Sun armollisehen huomahas
Jo syntymästäni suotu

Mua suojaa sä, Isä armoinen
Sun Henkes voimalla vielä
Ja tieni johdata taivaaseen
Iäiseen elohon siellä


#32

Tuo virsi on kyllä hyvä.


#33

Taisin aiemmin kirjoittaa jossain täällä, että lapsenlapseni tuli joitakin vuosia sitten “mummolaan” ja huikkasi ovella;" pappa, kerro mulle Jeesuksesta", hän oli silloin 6v.
Kiinnostus asioihin, oli hänen omia päätelmiään.


#34

Näin on. Kyllä Jeesus on edelleenkin lasten Ystävä. Ei mitään hävettävää tai kartettavaa ole siinä kristillisyydessä, jossa näin uskotaan ja sen mukaan toimitaan.
“Jeesus mua rakastaa” on mahtava laulu sekin, tunnettu ympäri maailman!

Olen toisessa ketjussa kertonut siitä, että minua järkytti kun sain varhaiskasvattajan vakavissaan tekemän viestin, jonka mukaan “meitä on yhä enemmän kirkossa, jotka ajattelemme että lapsille ei välttämättä tarvitse aina puhua Jumalasta ja Jeesuksesta”. Idea oli jos oikein ymmärsin se, että pois vaikeat (raamatulliset) käsitteet ja kaikki jotenkin arkipäivän tasolle.


#35

Juuri tätähän ihmettelen ketjun aiheessa.
Meillä ei ole koskaan käsitelty uskonasioita mitenkään kummajaisena, näin siis olin pappana kiitollinen ja hämilläni lapsen “heitosta”, kerro mulle Jeesuksesta.


#36

Kun on saanut kasvaa sinä onnellisena aikana, jolloin aamuvirsi oli itsestään selvä koulupäivän aloittaja, niin kyllä nuo lasten virret puhuttelevat. Ja ovat monella tavalla hienoja ja syvällisiä. Vieläkin usein aamulla kaikuu mielessä:
Rakas Isä taivahan Kiitos rauhaisesta yöstä, Kiitos leikistä ja työstä Uuden päivän alkavan.
Auta mua oppimaan, Anna käytös kuuliainen, Mieli nöyrä, auttavainen, Kaikki lahjas aikanaan.
Ota sydän pienoinen Tänään täydemmin kuin ennen; Aamuhetken tullen, mennen Siunaa nimeen Jeesuksen.


#37

Kuten sanoin aiemmin, vanhin lapseni (kuusi vuotta), ilmaisi jokin aika sitten haluttomuutta uskonasioihin. Hän itseasiassa jopa sanoi, että häntä pelottaa puhua Jumalasta. Päättelin, että tämä saattaa olla oire siitä, että hän kasvaa sisaruksineen minun uskovan ja äitinsä ei-uskovan kodin välillä.

Eräs ilta kuitenkin luin heille iltasaduksi Max Lucadon Touhis tavallinen toukka- kirjaa, jossa Jumala on melko keskeisessä asemassa. Kysyin kesken lukemisen vanhimmalta lapseltani, pelottaako satu häntä, kun siinä puhutaan Jumalasta. Hän vastasi, että ei pelota, koska siinä ei puhuta kuolemasta. Kävi siis ilmi, että häntä ilmeisesti ahdistavat kertomuset, joissa puhutaan samaan aikaan Jumalasta ja kuolemasta. Oli ihan mukava, että tämä selvisi niin voin yrittää pitäytyä toistaiseksi teemoissa, jotka eivät ahdista häntä.

Kuten muutkin yllä, olen itsekin miettinyt, koska pelastukset saati kadotuksen kaltaisia teemoja voi ja pitää syvemmin käsitellä lasten kanssa.

En yhtään ihmettele jos kuopustanikin ahdistavat tietyt uskonteemat. Ahdistavathan ne minuakin. Erityisen ahdistavan niistä tekee se, miten isossa kontrastissa omat arvot ja uskomukset ovat ulkomaailmassa kohdattavien kanssa.


#38

Lapseni ovat olleet äidillään tämän viikonopun. Soitin kyselläkseni, haluavatko he lähteä kanssani pyhäkouluun. Vanhempi lapsi vastasi, että ei, “koska ei tykkää Jumalasta”. Miten tuollaiseen pitää reagoida?

Totesin sitten, että en viitsi hakea heitä väkisin äidiltään mihinkään, mihin he eivät halua mennä. Lasten äidille tämä olisi kyllä sopinut. Pohdimme, että pitäisikö kirkkoreissusta vain tehdä kiinteämpi osa viikkoa, josta ei kamalasti kysellä lasten mielipidettä. Muistimme kuinka taannoin jos lapset olisivat saaneet päättää, he olisivat lopettaneet tanssiharrastuksensakin, jossa kuitenkin nyt tykäävät käydä.


#39

Ei kannata liikaa reagoida lasten sanomisiin: kids say the darnest things.Kirkossa käynti voi olla normaali asia, jota ei liikaa kysellä haluamisia. Se voi olla vain tapa. Toisaalta pyhäkoulussa voi olla jokin asia, mikä tekee sen epämieluisaksi. Ihan vaikka se olisi hyvin järjestetty jne. Lapsetkin kun eivät vain tule aina kaikissa tilanteissa toimeen kaikkien kanssa jne. Liika pakottaminen kostautuu ehkä sitten entistä negatiivisempana suhtautuisena. Minua, ujoa lasta, eivät vanhemmat pakottaneet pyhäkouluun kirkonkylälle, jossa oli paljon vieraita ihmisiä, kun en halunnut mennä. Jälkikäteen ajateltuna olisivat ehkä voineet harjoittaa vähän enemmän lahjonta-kiristys-uhkailu-metodia siinä, kuten joissain muissa asioissa, joista en niin pitänyt alussa, mutta jotka ajan kanssa muuttuivat mieluisiksi.
Lapsille voi siis tehdä selväksi sen, että kirkossa käynti kuuluu meidän perheen tapoihin ja ainakin säännöllisesti ottaa mukaan. Voivat sitten olla mukana vanhempien kanssa koko palveluksen, vaikka saarna onkin pitkä. Paikalla pitää istua eikä mikään mässyttäminen tai häiriköinti voi olla sallittua. Palkitaan sitten jälkeen päin.


#40

Muuten peukku, mutta paikallaan istumisen vaatimustaso on vahvasti ikäriippuvainen asia. Jonkin verran luonneriippuvainenkin.

Jos perheessä on joku joka ei käy kirkossa, silloin ei varmaankaan kovin helposti pysty istuttamaan kirkossa käymistä lapsen mieleen samanlaisena täydellisenä itsestäänselvyytenä kuin jos molemmat vanhemmat olisivat asiassa samalla linjalla ja yhtä aktiivisia. Väkisinkin silloin tulee enemmän huomioitua itse kunkin haluamisia. Mutta tosiaan pyhäkoulu ei ainakaan ole se pakollinen juttu, vaan kirkossa voi käydä ilman pyhäkouluakin, jos se ei jostain syystä nappaa.

Noin niinku yleisesti ottaen, lapsilla voi olla kaikenlaisia jänniä mielleyhtymiä, joita he eivät mitenkään selitä. Tässäkin tapauksessa voi olla vaikeaa päästä selville siitä, miksi lapsi “ei tykkää Jumalasta”. Sen taustalla voi olla lähes mitä tahansa.