Lapsen kristillinen kasvatus

lapset
kristillinenkasvatus
lapsi

#41

Lasten on hyvä oppia pitkäjännitteisyyttä ja jos se on hankalaa, sitä enemmän. Toki sitä pitää vaatia myös kotona, ei ainoastaan niin, että kirkko muodostuu joksikin painajaiseksi.


#42

Vaikka kirkossa käyminen omassa perheessä olisikin itsestään selvää, niin viimeistään koululaiset alkavat jo ihmetellä, miksei kukaan kaveri ”joudu” käymään kirkossa. Valitettavasti.


#43

Jostain syystä en muista tuollaista vaihetta. Kyllä mulle kouluiässä oli selvää sekin, että oikeasti kuuluu harjata hampaat kaksi kertaa päivässä ja mennä ennen kymmentä nukkumaan, vaikka kaikki luokkakaverit eivät niin tehneetkään. Ja kirkossa käyminen ym hengellinen elämä kuului niihin itsestäänselviin Näin Kuuluu Tehdä -asioihin. (Lisäksi ainakin jossain vaiheessa vastaus siihen, miksi joitain ihmisiä ei näy koskaan kirkossa, taisi olla se, että ehkä he käyvät jossain muussa kirkossa…) Mulla oli kyllä ylipäätään tosi lakihenkinen päänsisäinen systeemi noin 8-10v iässä ja hirveän vahva tarve siihen, että asiat menevät oikein ja sääntöjen mukaan. Ilmeisesti se on ihan yleinen kehityspsykologinen vaihe, mutta mulla luultavasti varsin korostunut ja lapset voivat olla erilaisia tässä.


#44

Mä muistan lapsena kuinka uskonnolliset sananparret kiusaannutti mua. Muistan kysyneeni ala-asteen opettajalta: “Uskotko sä oikeasti noihin juttuihin?” Muistan kuinka pidin ajatusta Jumalan Pojasta ja pyhästä kolminaisuudesta aivan järjettömänä. En voinut käsittää, miksi aikuinen, fiksu ihminen selitti meille lapsille sellaisia juttuja.

Käsitteen “taivaan Isä” minä pystyin lapsenakin ymmärtämään ja sitä en samalla tapaa vastustanut.

Olen aina ollut kriittinen ihminen. Ryhmäpaine ei ole saanut minua omaksumaan oikein mitään normia pureksimatta.


#45

Olet poikkeuksellinen sääntöihin sopeutuja.
Itse olen kyseenalaistaja, mutta en riitaa haastaakseni vaan koetellakseni ja oppiakseni.
Ja on kyllä mielestäni totta että suurin osa uskovan perheen lapsista reagoi jollain tavalla oman ja muiden perheiden väliseen eroon.
Ei pitäisi pakottaa, vaan keskustella vaihtoehdoista mahdollisimman syvällisesti.
Itseäni ärsyttää kaikki mitä ei perustella vaan pitäisi ottaa annettuna. Näin lapsena (toki minut kasvatettiin ja kannustettiin tutkimaan ja kysymään, mutta luulen että se piirre on myös persoonassani) ja nykyäänkin.

Itse olen 70-luvun vapaan kasvatuksen tulos. Kaikkea tarjoiltiin henkiseksi ravinnoksi. Mikään ei ollut normi tai ainoa vaihtoehto. Perheessäni oltiin kyllä poikkeuksellisen kiinnostuneita henkisyydestä, filosofiasta ja psykologiasta.


#46

Aika ihanaa. Minulle taas Pyhä Henki tuntui käsitettävimmältä. A-teismini, ei-teismini on varmaan aina ollut leimallista ajattelulleni.

Jeesus kiinnosti minua paljon, mutta katselin häntä hyvin kriittisesti, tunnustellen ja tutustuen. Kuitenkin Jeesus tuntui jonkinlaiselta isovelihahmolta. Vähän samaa edelleen.


#47

Mulla oli lukioaikoina aika, jolloin uskoin jo Jumalaan, mutta en ymmärtänyt puhetta Jeesuksesta. Rukoilin, että jos Jeesus on Jumalan Poika, Hän osoittaisi sen minulle. Rukoukseeni vastattiin voimallisesti. Siksi pyörin hetken Saalemissa karismaattisine kokemuksineni ja olen edelleen teologiassani hyvin Jeesus-keskeinen. Nykyään en ole juuri lainkaan karismaattisten kokemusten perässä, ja siltä osin jopa hieman “pelkään” Jumalaa.


#48

En tajua miksi lapselle pitäisi opettaa joku valheellinen pehmoversio kristinuskosta, johon ei itsekään usko. Rehellisesti pitää mielestäni kertoa, että ikuiseen tuskaan joka ei koskaan lopu, joutuu ne, jotka ei kunnolla usko.


#49

Jep, koska kaikki, ihan kaikki kristityt uskovat ehdoitta ja täydellä varmuudella tismalleen noin…


#50

En kerro kenellekään totena mitään mitä itse en pidä totena, mutta olen kyllä monta kertaa maininnut että on kristittyjä ja ei-kristittyjä jotka ajattelevat kristinuskosta kuvailemallasi tavalla.


#51

Rehellisyys maan perii. Tottahan ateistikin, kun lapsi keksii kysyä että mitä on kuoleman jälkeen, kertoo että sä vaan mätänet (jos ei polteta) ja katoat tyystin.


#52

Tuo kunnolla-sana ei ainakaan Raamatussa esiinny tuossa yhteydessä. Se on oma lisäyksesi, joka saa tuijottamaan uskon määrää ja laatua jotenkin kriittisesti. Raamattu taas ei tunne sellaista uskoa, joka ei vajavaisuutensa takia kelpaisi pelastavaksi uskoksi, kunhan vain sen kohde on oikea. Hyvinkin pienellä uskon kipinällä voi turvautua Jeesukseen ja pelastua.

Ja vaikka ei valheellista pehmoversiota pidäkään opettaa, niin on ihan aiheellista miettiä sitä, mitä asioita lapsi on missäkin iässä kykenevä käsittelemään. Vai onko se sitten valheellinen pehmoversio matematiikasta, kun ekaluokalla opetetaan, että 1-2= ei voi laskea?


#53

Mä en usko siihen, että ketään kidutetaan helvetissä ikuisesti. Viimeiseen tuomioon uskon ja siihen, että kaikki kohtaavat Jumalan ja joutuvat tilille tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Siihenkin uskon, että ihminen voi kuoleman jälkeen valita olla elämättä Jumalan läsnäolossa – ja se olisi kadotus.

Koska Jumala vaatii meiltä rakkauden kaksoiskäskyn ja kultaisen säännön mukaan elämistä ja me olemme Jumalan kuvia, uskon, että Jumala itsekin elää tuon lain mukaan.

Haluaisiko Jumala siis, että jos hän olisi ihminen ja esimerkiksi epäluuloiseksi ja kriittiseksi kasvanut ja kykenemätön uskomaan 2000 vuotta vanhoihin kirjoituksiin, että rangaistukseksi tästä olisi ikuinen kärventyminen liekeissä? Pitäisikö Jumala tätä oikeudenmukaisena? Enpä usko.

Minä uskon suorastaan, että Jumala on SUURISIELUISEMPI kuin ihminen. Ei missään nimessä pikkusieluisempi.


#54

Mitä mieltä olette termistä “perheen uskonto”? Yleensähän sen sisälle niputetaan kaikki perheenjäsenet mutta voiko pienestä lapsesta sanoa, että hänellä on tietty uskonto? Tai voiko uskonnon ylipäänsä asettaa koko perheelle yhteiseksi nimittäjäksi vai pitäisikö puhua sen jäsenten uskonnosta, kun se kuitenkin on henkilökohtainen asia?


#55

Voi! Pieni lapsi saa kasteessaan Kristuksen uskon ja se on yksi ainoa. Myöhemmin sitten hänen uskonsa useimmiten turmellaan harhaopeilla ja maailmallisuudella.


#56

Tai sitten se ei ole henkilökohtainen asia. Tästä on nimenomaan olemassa kaksi vastakkaista näkemystä, tai kaksi vastakkaista maailmankuvaa.

Katoliseen ajatteluun kuuluu, että ihmisillä ei ole henkilökohtaista uskoa, vaan puhutaan kirkon uskosta. Tämä on modernin ihmisen äärimmäisen vaikea käsittää, koska moderni ihminen ajattelee asioita yksinkertaisina ja suoraviivaisina attribuutteina tai syiden ja seurausten ketjuina. Joten hän yrittää päätellä tuosta, että tuon väitteen mukaan katolinen kirkko on tällainen attribuutti tai syiden ja seurausten ketjun yksiselitteinen osa.

Jumala on kolminaisuus. Tästä seurauksena ihminen luotiin myös elämään yhteydessä. Persoona on asia, joka edellyttää muiden persoonien olemassaoloa. Ihmistä yksilönä ei ole olemassa ilman muita yksilöitä. Tämän vuoksi myös pelastus on pelastumista yhteisöön tai ihmisten joukon osaksi.

Ajatus pelastuksesta yksilön juridisena ominaisuutena, johon katsoen kaikki muu on ulkopuolista tai toissijaista, on hyvin tuore keksintö, eikä missään nimessä ainoa mahdollinen tapa ajatella asiaa.

Tämän vuoksi vastaus kysymykseesi on ei ja ei. On olemassa kolmas vaihtoehto. Usko ei ole henkilökohtainen asia, mutta ei myöskään aina toteudu, että koko perhe kuuluisi samaan uskontoon. On täysin mahdollista, että yhteen perheeseen kuuluu kahden eri uskonnon edustajia. He ovat siinä tapauksessa osa oman uskontonsa määrittelemää yhteisöä perheen lisäksi tai sen rinnalla.


#57

Miinusta ei oikeastaan voi sanoa että pienellä lapsella on jokin uskonto ennenkuin hän itse kokee niin että hänellä on.
Silloin kun sylivauva menee äitinsä kanssa ehtoolliselle, äidillä on uskonto ja hän hoitaa vauvaansa parhaimman oman tietämyksensä ja ymmärryksensä mukaan. Uskonto on äidin, vauvaa hoidetaan sen uskonnon piirissä, mikä on ihan hyvä asia minusta. Kyllä vanhemmilla on oikeus toimia lapsiensa suhteen niin kuin pitävät parhaana. Mutta kun lapsi ilmaisee selvästi että hän ei halua toimia osana jotain uskonnonharjoittamista, häntä ei pidä siihen mielestäni pakottaa eikä viitata siihen että perhe kuuluu johonkin uskontoon.
Ainoa minkä vanhempi voi siinä tilanteessa mielestäni tehdä on, omalla esimerkillään osoittaa mitä arvoa hänen uskonnonharjoittamisellaan on, ja myös keskustellen selittää sitä lapselle, pakottamatta ja indoktrinoimatta. Tai sitten jos lapsi siihen suostuu, vanhempi voi pyytää jotain toista ihmistä puhumaan lapsen kanssa uskonnonharjoittamisen syistä ja mielekkyydestä.