Lepopäivän pyhittäminen


#1

Toisesta ketjusta virisi ajatus aloittaa uusi keskustelu lepopäivän pyhittämisestä. Löysin muutamia opetuskirjoituksia aiheesta. Sleyn kirjoituksessa (https://www.sley.fi/luennot/ESITYS/3kaskyJR.htm) oltiin sitä mieltä, että jos kristitty ei käy kirkossa sunnuntaina, hänellä tulee olla huono omatunto siitä koko päivän. Kotisataman kirjoittaja, joka taitaa olla metodisti mutta viittasi Augsburgin tunnustukseen (http://www.kotisatama.net/fi/raamattujasana/viikonsana/sana.php?paivays=2011-03-27) kirjoitti, että em. tunnustuksen mukaan sunnuntain uskonnollisten tapojen noudattaminen ei ole omaatuntoa sitovaa. Ja sitten on kaikkea tältä väliltä. Millaista on teidän mielestänne oikeanlainen lepopäivän pyhittäminen?


#2

Itseäni ensinnäkin lievästi ärsyttää että puhutaan lepopäivän pyhittämisestä, mikä on tietysti ihan ok kristillinen ilmaus, mutta kun muistaa että päivä josta vanhatestamentilliset kymmenen käskyä puhuu lepopäivänä on nykyisellään lauantai, ja sunnuntai on Herran päivä ns. kahdeksas päivä, tai siis viikon ensimmäinen päivä, niin tuntuu että asia on sekoitettu eri yhteyksissä.
Ensimmäiset ei-juutalaista alkuperää (jotka eivät siis pyhittäneet sapattia eli lepopäivää) olevat kristityt mursivat leipää viikon ensimmäisenä päivänä, joka oli ennen konstantinolaista käännöstä tavallinen työpäivä. Se oli myös juutalaista alkuperää oleville kristityille eri päivä kuin lepopäivä eli sapatti.

Mutta siis saivartelut sikseen, sunnuntai on siis nyt yleisessä kristillisessä kielenkäytössä lepopäivä, kunhan muistetaan että se ei ole sama lepopäivä mistä kymmenen käskyä alunperin puhuu. Onhan ollut oikein mukavaa että nämä vuosisadat olemme saaneet nauttia siitä että voimme pitää Herran päivänä myös vapaapäivän töistä.
Näin ei tule välttämättä aina olemaan, nyt jo todella monien täytyy tehdä töitä sunnuntaina, ja minusta se on ihan hyväksyttävää yhteiskunnallista kehitystä. Kirkon tulisi sopeutua siihen järjestämällä messuja/liturgioita siihen aikaan että siihen on mahdollista osallistua myös sellaisen joka käy sunnuntaina töissä.

Kristityn eittämättä tulisi käydä kohtalaisen säännöllisesti viikon ensimmäisenä päivänä murtamassa leipää. Monet, varsinkin tuolla katolisemmissa maissa, haluavat käydä messussa sellaisena päivänä kuin itselle parhaiten sopii, kun katolisissa kirkoissa on tarjolla runsaasti messuja kaikkina päivinä.

Mielestäni olisi hyvä että kristitty muistaisi perinteistä viikkorytmiä, sillä se on osa rukouksen perinteistä rytmiä, ja kunnioittaisi sitä päivää jolloin apostolit pitivät tärkeänä kokoontua murtamaan leipää.


#3

Ortodoksisen kirkon liturgiikka eli jumalanpalveluksen selitys, Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, 1950 s. 80

"Juhlat, samoin kuin sunnuntaipäivätkin, on Kirkko asettanut siksi, että ihmiset, päästyään niinä päivinä vapaiksi tavallisista maallisista askareistaan, voisivat esteettömästi sekä kotona että Herran huoneessa rukoilla Jumalaa, lukea ja kuulla Jumalan sanaa ja hengellisiä kirjoja ja tehdä lähimmäisilleen hyvää ja että he siten tottuisivat jumaliseen elämään.

Niinä päivinä sopii muistaa Vapahtajan neuvoa: Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttansa (Matt. 6:33). Erittäin huonosti tekevät siis ne ihmiset, jotka täyttävät Jumalan käskyä lepopäivän pyhittämisestä ainoastaan siten, etteivät tee tavallisia jokapäiväisiä töitänsä, vaan viettävät näitä kalliita päiviä turhissa huvituksissa, ylensyömisessä ja juopottelussa. Tällä tavoin he rikkovat Herran käskyä. Ei sellaisissa menoissa voi suinkaan Jumalan valtakuntaa löytää."


#4

Sivuhuomiona sanon että tässä näyttäisi olevan yksi kohta missä näkyy ortodoksisten käytäntöjen keisarillinen imperiumiperinne, Rooman valtakunnassa ja Bysantissa oli mahdollista valtiollisesti komentaa ihmiset liturgiaan sunnuntaina juuri tiettyyn kellonaikaan, kun taas historiallisesti valtiollisesti hajanaisemmassa lännessä ollaan tällä hetkellä suosiollisempia sille ajatukselle että sunnuntaimessuja on useaan kellon aikaan.
Katolisessa kirkossa puhutaan myös paljon siitä että tärkeimmät arkena juhlittavat juhlat tulisi olla mahdollista viettää hengellisesti myös niiden joilla ei ole mahdollisuutta olla vapaita elannonhankkimisestaan niinä päivinä.
En siis syyllistäisi kristittyä siitä että hän työllistyy työssä jota tehdään myös kristillisinä lepo- ja juhlapäivinä.
Enkä automaattisesti enää nykyään olettaisi että kristitty on sunnuntaisin vapaa maallisista töistään. Jos hän on vapaa niistä sunnuntaisin, on toki ikävää jos hän haluaa huvitella silloin maallisesti eikä käydä kirkossa. (Tästä poisluettava tärkeät perhejuhlat ym. joihin ei ole mahdollista yhdistää messua.)

Sunnuntain viettäminen täytyy olla mahdollista myös niille jotka elävät ei-kristillisessä yhteiskunnassa ja elättävät itsensä sen yhteiskunnan sisällä, eli sunnuntaivelvollisuuksien rinnastaminen huonoon kristilliseen elämään on vähän epäilyttävää.
Sunnuntaina työssä käyvä kristitty voi omalla tavallaan muistaa päivän erityisyyttä ja mennä messuun jos sellainen sopivaan aikaan järjestetään.


#5

Faktisesti näin tietysti on, mutta en nyt tiedä, palautuuko ero mihinkään valtiolliseen yhtenäisyyteen. Varsinkaan kun Bysantti Rooman keisarikunta ei kai ole ollut sen yhteneväisempi kuin länsikään. Enemmän vaikutusta lienee Katolisen kirkon messuvelvollisuudella. Liekö katolisessa kirkossa mahdollista viettää samalla alttarilla samana päivänä useampi messu?


#6

On kyllä. Aiemmin jopa useammalla alttarilla yhtäaikaa samassa kirkkorakennuksessa.

Minusta ei pitäisi tehdä liian monimutkaisiksi näitä alttariteologisia sääntöjä vaan ajatella käytännöllisesti seurakuntalaisten mahdollisuutta osallistua.


#7

Onko tämä ollut meillä missään vaiheessa mahdollista? Tietääkö esim. @lahlback?


#8

Tämä oli mielenkiintoinen teksti. Osaatko sanoa, onko ortodokseilla käytännönsovelluksena mahdollista, että kirkkokäynti ajoitetaan toiselle päivälle kuin sunnuntai? Palveluksia on useina päivinä viikossa mutta ovatko ne enemmän täydentäviä kuin korvaavia?


#9

Katolilaisille ainakin muiden päivien kuin sunnuntain messut ovat täydentäviä.


#10

Kuten jo aikaisemmin sanoin, tuota kanonia (kolme sunnuntaita poissa liturgiasta) ei enää sovelleta. Liturgia (ehtoollisjumalanpalvelus) on suunnilleen sama minä viikonpäivänä tahansa, mutta sunnuntaina on enemmän yhteisöllisyyttä, kun palveluksessa on enemmän kirkkokansaa ja liturgian jälkeen saattaa olla kirkkokahvit. Kun liturgia toimitetaan muina päivinä kuin sunnuntaina, se ei ole täydentävä eikä korvaava vaan täysivoimainen liturgia, aivan yhtä hyvä kuin sunnuntainakin, jopa juhlavampikin, jos on jokin suuri juhla, mutta jos ei ole mitään juhlaa, niin arkipäivänä ei ehkä ole opetuspuhetta (saarnaa).

Muut palvelukset kuin liturgia eivät korvaa liturgiaa, koska niissä ei jaeta ehtoollista.


#11

Joo, huonoja sanavalintoja nuo korvaavat ja täydentävät, kun velvoitetta ei ole. Vaikka kanonia ei enää noudatetakaan niin ajattelin vain, että se ehkä taustalla vaikuttaa jonkinlaisena ohjeena ja jos ei käydä liturgiassa niin ehkä päivä pyhitetään jollain muulla tavalla.


#12

Jep, katolilaisten messujen velvoittavuudesta onkin ollut joskus puhetta ja Lutherkin on aihetta jossain sivunnut.


#13

Lähtökohta täytyy olla se, että lepopäivä on ihmistä varten eikä ihminen lepopäivää varten.


#14

Niin siis kun puhun muiden päivien kuin sunnuntaiden messuista, tarkoitan messuja jotka ovat arkipäivänä, eivät arkijuhlapyhänä.
Messu on tietysti sama kaikkina päivinä, sen merkityskin rukoilijalle on totta kai sama ehtoollisineen, mutta sunnuntaimessu on se velvoittava, +arkipyhämessut siihen päälle.

Vähän toistoa tähän asian selvyydeksi.

Onhan se aika tiukennus kurinpitoon, jos joskus on kolmen peräkkäisen sunnuntailaiminlyönnin jälkeen erotettu ehtoolliselta, kun nykykatolilainen menee vasta rippituolin jälkeen ehtoolliselle yhdenkin velvoittavan päivän jäädessä väliin.


#15

Tämä aihe, lepopäivän pyhittäminen, liippaa läheltä myös niitä pohdintojani joita kävin ketjussa Oman kirkkokunnan valitseminen.

On nimittäin niin että kun tuo oman paikan löytyminen omassa seurakunnassa on ollut mietinnässä, olen tietysti ajatunut jäämään pois monista messuista, velvoittavistakin.
Ehtoolliselle menen sellaisen poissaoloputken jälkeen rippituolin kautta, niin kuin äitikirkko neuvoo ja opettaa, ja käskee.

Toki minulla on ollut sellainen olo että lepopäivä ei ole tullut pyhitetyksi omalla kohdallani, vaikka olenkin sunnuntaisin koettanut jollain muulla tavalla kuin messuun osallistumalla ylentää sydäntäni. Mutta eihän se ole sama asia.

Siksipä olenkin tilanteessa jossa kirkkokuntaan kuuluminen ja siellä viihtyminen tai vaan kuuluminen viihtymättä on taas akuutisti huomion keskipisteenä sisäisessä elämässäni.

Kyllä lepopäivän pyhittäminen on minulle ollut ja on tärkeä osa kristillistä rukouselämää.


#16

Varmasti monet kuuntelevat tai katselevat sunnuntain liturgian, kun eivät mene itse kirkkoon, jos liturgia lähetetään radiossa tai televisiossa, ja onhan mahdollista toimittaa kotona myös maallikkopalveluksia vaikkakaan ei liturgiaa.


#17

Mun mielestä aloituksessa linkitetty Sleyn opetus oli liian tiukka. Se ei ottanut huomioon erilaisia tilanteita, joita voi olla. Osan niistä toki aiheuttaa se, että Suomessa ev.lut. messut ovat usein vain sunnuntaiaamuisin.

Mun mielestä hyvä syy messusta poissaoloon on esimerkiksi viikonloppumatka. Kun käydään tapaamassa vaikka vanhempia, on kohteliasta käyttää vierailu nimenomaan heidän ilahduttamiseen eikä välttämättä kirkossa käymiseen, joka voi viedä melko paljonkin aikaa. Näin ainakin silloin, jos isäntäväki ei itse käy vierailun aikana kirkossa ja/tai jos vierailu on suhteellisen lyhyt, esim. vain yhden yön. Lähimmäisenrakkaus ajaa tässä periaatteena lepopäivän pyhittämisen yli. Jos on vain yksin tai oman perheen kanssa reissussa, on asia osittain toisin, mutta aina aikataulut eivät reissussa ollessa järkevästi mahdollista kirkkokäyntiä eikä vieraan paikkakunnan vieraiden kirkkojen tilaisuuksien laadusta voi kuitenkaan etukäteen tietää.

Lisäksi lisäisin mahdollisuuden harvinaiseen poikkeustilanteeseen. Joskus harvoin tapahtuu sellaista, että juuri jumalanpalveluksen aikaan on sellainen harvinaislaatuinen tapahtuma tai tilaisuus, jota ei halua missata. Mun mielestä tällaisen kertaluontoisen syyn takia on OK olla messusta poissa, jos niitä ei ala ilmaantua tiheästi. Kerran tai pari vuodessa on asiallinen frekvenssi tällaisille, eikä silloin ole kyse mistään synnistä.

Meillä kirkossakäyntiaste vuoden aikana on karkeasti arvioituna varmaan noin 70%. Siitä ei mun mielestä ole mitään syytä tuntea huonoa omaatuntoa. Toisin olisi, jos poissaoloihin ei olisi mitään järkevää selitystä ja kyse olisi pelkästä huvittamattomuudesta tai viitsimättömyydestä.

Samoin mun mielestä on OK käydä tarpeellisilla ruokaostoksilla, koska ruoka on välttämättömyystarvike. Muuhun shoppailuun en ensisijaisesti lähtisi.


#18

Lisäksi itselläni kiinnitti huomiota kirkossa käynti sunnuntaina ainoana mahdollisena hartausmuotona, kun luterilaisuudessa olen jotenkin kokenut enemmän liikkumavaraa, esim. kirkollinen tilaisuus viikolla, sanankuulo kotona sunnuntaina tms. Eli pääasia ei olisi pyhittää aina täsmälleen samalla tavalla vaan että ylipäätään pyhittää.


#19

Samaa mieltä, yllättävänkin ehdotonta, kirjoittajan aika hyvin tuntien. Ehkä tuossa on nyt hiukan jotain ekstraa innostusta. Luulen että keskustellessa tuohon löytyisi variaatioita. Ehkä luennon on tarkoitus ollut ollakin keskustelua herättävä?

Kirkossakäyntipakko oli ennen, eikä siitä niin kauhean kauan ole. Tietenkin kirkon ote ihmisistä oli silloin muutenkin paljon tiukempi. Ihmisten elämää syynättiin, aviottoman lapsen synnyttäjät laitettiin istumaan häpeäpenkille jumalanpalveluksissa. Miehiä kuulemma katontervauksiin, no ei kirkonmenojen aikaan kylläkään… (Ei ihan tasapuolista - opin tämän juuri hiljattain eräältä kirkko-oppaalta. Miehillä kun nääs on jonkinmoinen vaikutus noihin syntymiin, kai.). Kaiken kaikkiaan pistää miettimään, oliko pakko, joka koski kaikkia, kovinkaan hyvä. Ehkä motivaatio ei ole silloin ihan kohdallaan?

Ei Jarikaan tuossa toki pakkoa kannata, eikä häpeärangaistuksia, mutta särähtäähän tuo huonon omantunnon motivaattoriksi mainitseminen.

Minusta nykyaikana näissä opetuksissa voisi korostaa kahta merkittävää asiaa: Ehtoollinen on yleensä sunnuntaisin. Toisekseen nykyajan ihminen ei todellakaan osaa levätä. Kristittyjen sunnuntai on yksi versio siitä, että Jumala tietää ihmisen tarvitsevan lepoa.

Poikkeuksiin on tietenkin lisättävä se, että hengellisen työn tekijälle, joihin itsekin nykyään kuulun, ei sunnuntai ole lepo- vaan työpäivä. Mutta toisaalta etuoikeus on “joutua” Jumalan sanan kanssa tekemisiin useitakin kertoja viikossa. Ehkä tuo luento olikin suunnattu normaaleille ihmisille. :laughing:


#20

Kyllä se pakkokin olisi paikallaan ja ihan välttämätönkin, jos Raamatussa lukisi, että on tasan yksi tapa pyhittää lepopäivä eikä mikään muu tapa ole kenellekään eikä missään tilanteessa mahdollinen.