Vanhoillislestadiolaisessa teologiassa rikastuminen nähdään siunauksena eikä vaurauden näyttäminen ole synti. Tämä lienee yksi syy, minkä takia liikkeeseen kuuluvissa on paljon menestyviä yrittäjiä, arvioi politiikantutkija Aini Linjakumpu.
Hänen mukaansa vanhoillislestadiolaiset ovat luonnostaan verkostoituneita, mikä edesauttaa merkittävästi yritystoimintaa. He kasvavat lapsista lähtien suureen sukulaisista ja ystävistä koostuvien verkostojen joukkoon lestadiolaisuuden sisällä.
Linjakummun kirjoittama Vanhoillislestadiolaisuuden taloudelliset verkostot -teos on ensimmäinen tutkimus, joka pyrkii valaisemaan lestadiolaisyrittäjien menestyksen salaisuuksia.
Yrittäjyydessä ei toki ole mitään pahaa lähtökohtaisesti, mutta raha on Raamatussa kaiken pahan alkujuuri. Siksi sitä joudutaan yrittäjyyden yhteydessä väistämättä miettimään myös teologisesta näkökulmasta. Hieman raflaava tuo “eikä vaurauden näyttäminen ole synti”. Lestadiolainen voi ajaa mersulla tmv., mutta minusta heihin ei oikein sovi ajatus, että he erityisesti näyttäisivät vaurautta. Kiinnostaisi silti kuulla hieman siitä, miten yrittäjyyteen kannustaminen ja raamatullinen ajatus rahasta pahan alkujuurena sovitetaan lestadiolaisuudessa yhteen.
Rahan himo on kaiken pahan alkujuuri, sanotaan Paavalin kirjeessä Timoteukselle. Ei raha. Salomo pyysi viisautta Jumalalta, ja Jumala antoi rikkautta. Siunauksena ihmiselle, joka ei himoinnut rahaa. Toki minä uskon, että yrittäjinä suurimmalla osalla meistä esiintyisi myös sitä rahanhimoa. Ja ihan missä tahansa muussakin elämäntilanteessa, olimme sitten rikkaita tai köyhiä.
Minä en usko, että raha on koskaan siunaus. Salomo pyysi ymmärrystä ja sai sitä. Jobilta otettiin omaisuus epäoikeudenmukaisesti pois ja myöhemmin se palautettiin hänelle (ei toki niitä tismalleen samoja eläimiä ymv.).
Ne jotka saavat mammonaa, korkeita virkoja tai lapsia, ovat saaneet palkkansa jo tässä ajassa, kun taas vähäosaiset saavat palkkansa tulevassa elämässä. Siellä sitten osa työmiehistä valittaa palkkansa pienuutta, vaikka luulevat työskennelleensä enemmän ja kauemmin.
Hankalampi puoli asiassa on Linjakummun mukaan se, että epärehellisyys ja rikkeet yritystoiminnassa tai edes talousrikostuomio eivät uhkaa henkilön oikeutta kuulua uskonyhteisöön tai asemaa siinä. Sen sijaan esimerkiksi korvakorujen ottaminen saattaa edelleen johtaa siihen, että muut yhteisössä päättävät, että ihminen ei ole enää uskovainen.
En usko, että siunauksella tarkoitetaan aineellisia asioita, vaikka Jumala huolehtiikin luotujensa aineellisistakin tarpeista. Ne eivät kuitenkaan ole sitä, mitä uskovia kehotetaan tavoittelemaan. Kristitty ei elä lasten kautta vaan osallisena Kristuksen tarjoamaa kuolemattomuutta.
Ei. Hierarkiassa on kyse Kristuksen kirkkoruumiin jäsenistä ja orgaanisesta toiminnasta. Piispa ei ole lähtökohtaisesti tai olemuksellisesti maallikkoa korkeammalla; hänellä on vain eri tehtävät, aivan kuten sydämellä on eri tehtävät kuin jalalla.
En myöskään ole havainnut lestadiolaisten muuhun väestöön nähden yleensä erityisesti pyrkivän näyttämään vaurautta, on vaurautta sitten tai ei ole.
Käsitykseni lestadiolaisuudessa vallitsevasta opetuksesta rahaan liittyen on tämän suuntaista:
Eli opetetaan esimerkiksi näin:
“Raamattu ei kiellä rikastumista ja omistamista, mutta Raamattu aiheellisesti varoittaa vaaroista, joita ajalliseen omaisuuteen liittyy. Ajallista omaisuutta ei saa palvella epäjumalana. Se ei saa tulla elämän tärkeimmäksi asiaksi.”
Tämäkin näkökulma liittyy asiaan:
“Valinta on sekin, että otetaan vastaan kaikki lapset, jotka Jumala haluaa antaa. Valinta olisi toinen, jos taustalla olisi taloudellinen hyvinvointi tai helppo elämä.”
En tunne lestadiolaisuutta, mutta on tuo aika laimeaa verrattuna siihen, mitä Telian telkkariini tuottama Inspiration Ministries iltojeni iloksi lykkää.
Luin Iltalehden artikkelin aiheesta. Oikeastaan kaikki siinä kuvailtu oli ihan positiivista toimintaa, jota väännettiin puoliväkisin negatiiviseksi sillä, että se saattaa sulkea jotain muita pois.
Vastaavan artikkelin julkaisemista juutalaisista oltaisiin luultavasti pidetty sopimattomana, mutta kristityt ovat toki kasvavassa määrin sekulaarin median tulilinjalla.
Mielestäni tuo yritteliäisyyden ja työnteon arvostaminen on ihan tavanomainen arvo luterilaisuudessa, tai ainakin sillä tavoin meidän sukupolvemme luterilaiset ovat oppineet ajattelemaan. Meille on puhuttu työstä Jumalan antamana kutsumuksena ja ahkeruudesta hyveenä. Samoin tuo em. luonnehdinta
kuulostaa ihan hyvältä ja tutulta, eikä miltään erityiseltä herätysliikeuskonnollisuudelta.
Tähän asti kaikki hyvin.
Ongelmallisemmat kysymykset liittyvät sitten siihen, että tuo yrittäjyys ja omistamisen “salliminen” käytännössä on usein tarkoittanut perheenisien jatkuvaa poissaoloa suurperheistä. Silloin tulevat eteen lasten pahoinvointi ja äitien uupuminen. Vaikka naisetkin nykyään ovat yrittäjiä ja se sallitaan periaatteessa vl-liikkeessä, herää kysymys miten sekään sopii yhteen suurperheihanteen kanssa…
Ja tietenkin on myös niin, että luterilainen työn ja yrittämisen arvostus ei mitenkään välttämättä sisällä ajatusta oman liikkeen jäsenten suosimisesta ja verkostoista, joissa on ainakin periaatteessa tarkoituksena pelata kilpailijoilta tila pois, kun sukuun ja liikkeeseen kuuluminen sanelee kauppoja…
Summa summarum - ei periaatteessa mitään pahaa ja outoa elämää, mutta ei myös pelkkää auvoa eikä sellaista jossa ei voisi olla kyseenalaisia piirteitä.
Mun on vaikea hahmottaa, mikä tässä on se suuren kohun aihe, vaikka tajuankin tilanteen hankaluuden esim. pienellä paikkakunnalla, jossa koko yritysmaailma käytännössä pyörii lestadiolaisten ympärillä. Mitään syrjintää ei tietenkään saa olla, mutta bisnesten teko tuttujen kanssa on hirveän normaali ilmiö ja erilaisia verkostopiirejä on pilvin pimein. Kohu tuntuu siis suhteettomalta.
Onko kyseessä kohu…? En jaksa lukea iltalehtien juttuja.
Minusta on ihan hyvä tehdä tutkimusta tällaisesta asiasta. Tutkimus julkaistaan ja se kiinnostaa tiedotusvälineitä. Ei se kohu välttämättä kauan kestä, jos sitä niin haluaa nimittää.
Lestadiolaisuus on toisaalta ihan oivaa kristillisyyttä, ja moni asia mitä sen yhteydessä nostetaan esiin, ei ole mitään erikoista vaan kyse on siitä että nykysuomalaiset ovat aika usein vieraantuneet perinteisestä uskosta ylipäänsä.
Mutta toinen puoli on myös totta. Vl-liike on aiheuttanut ja aiheuttaa ihmisille ja perheille myös murhetta, koska se on niin omintakeinen sisäänlämpiävyydessään.
Tämä sama kahtalaisuus näkyy tässäkin uutisessa, tietenkin.
Mutta onko luterilaisuudessa yleisesti tai lestadiolaisuudessa erityisesti nimenomaan yrittäjyyden arvostusta? Kun valtavirran luterilainen kai sanoisi jotain sentapaista, että kaikki työ on arvokasta ja pitää tehdä hyvin, eikä millään tavalla nosta putkiliikkeen perustajaa putkimiehen yläpuolelle.
Veikkaan, että lestadiolaisissa on paljon yrittäjiä siksi, että siinä saa työllistettyä itsensä. Eihän niitä työnantajia tahdo riittää kaikille työnhakijoille. He mieluummin tekevät töitä kuin ovat työttöminä.
Tuo asiantila ei johdu kai niinkään opillisesta “sallimisesta”, vaan myös käytännön realiteeteista. Suomen sosiaaliturvaa on vuosikausia kehitetty tukemaan erityisesti yksinhuoltajia, yksinasuvia ja pieniä perheitä. Lestadiolaiset suurperheet on käytännössä samalla määritelty monien muutoin yhteiskunnassa ensisijaisiksi tarkoitettujen sosiaaliturvatukien ulkopuolelle. Esimerkiksi opintorahan vähävaraisuuskorotuksessa on samat tulorajat perhekoosta riippumatta. Jos lapsia on 1 ja vanhempia 1, on sama tulojen yläraja aika paljon helpompi saavuttaa kuin silloin, jos perheessä on isä sekä äiti ja lisäksi 10 lasta elätettävänä. Yhteiskunnan tarjoamat tukimuodot, jotka suurperheillä on käytettävissään, ovat käytännössä kotihoidontuki, lapsilisä sekä lisäksi joissain tapauksissa myös toimeentulotuki. Viimeksi mainittu tuki edellyttää kuitenkin saajaltaan varattomuutta. Yrittäjäperheen voi olla hankala sitä tukea saada, vaikka työvälineitä ei huomioidakaan varallisuutena toimeentulotuessa.
Jotenkin perheen täytyy kuitenkin elää. Kun yhteiskunta ei tue taloudellisesti suurperheitä suhteessa läheskään niin paljoa kuin pienempiä perheitä, on suurperheissä käytännössä se tilanne, ettei perheillä ole varaa siihen, että molemmat vanhemmat olisivat kotona. Isä sitten yleensä menee töihin ja yrittää elättää perhettään, ja äiti yrittää pyörittää kotia, ja työkuorma voi molemmilla olla liian raskas perheen kannalta.
Jos esimerkiksi 10 lapsisen perheen lapset asuisivat kodin sijaan lastenkodissa, ja hoito järjestettäisiin normien mukaan, tarvittaisiin toista kymmentä työntekijää pyörittämään arkea, jotta lapsille on ympärivuorokautinen hoito ja työntekijöiden lomitukset asianmukaisesti järjestetty. Suurperheen tapauksessa perhettä pyörittää yksi kotona oleva äiti, joka voi olla vielä sivutoiminen yrittäjä itsekin yrittäjämiehensä tukena, sekä yksi isä, jolla on kotiarjen lisäksi päätoiminen työkin tehtävänään.
Niinpä. Progressiivinen verotus tekee kyllä sen, että yhden ihmisen bruttotulojen pitää olla hurjat, että niillä edes jollain tasolla elätetään kohtuullisesti 12 henkeä. Saati sitten elettäisiin jotenkin taloudellisesti rikasta elämää. En lähtisi ihan helposti kadehtimaan.