Olen tuolla ylempänä jo moneen kertaan esittänyt perustelut, mutta sinä et näytä niitä lukeneen/ymmärtäneen? Jos pelastus saadaan aikaan vasta toimittamalla kaste ei pelastus olekaan valmiina Kristuksen teon tähden jo ennen kastetta. Näin kaste toimitettuna tekona mitätöi uskon ja samalla objektiivinen vanhurskauttaminen tulee kielletyksi. Tässäkin on muuten hauska paradoksi kun Väisänen professori David Valleskeytä lainaten sanatarkkojen kappaleitten mittaisin sitaatein esittää vanhurskauttamisen objektiivisen luonteen, mutta sitten kasteopissaan kieltää sen. En sitten tiedä, olisiko niin, ettei Väisänen ole lainkaan ymmättänyt Valleskeyn opetusta, on vain toistanut sitä kuin papukaija? Tästä minulla on henkilökohtainen kokemus kun olen asiasta aikanaan keskustellut Väisäsen kanssa sekä sähköpostitse, että suullisesti.
Olen lukenut, mutta ehkä en sitten ymmärtänyt. Näköjään väität, että Väisänen opettaisi, että ilman uskoa voi pelastua; mutta suoraan kysyttäessä et kuitenkaan halua vastata suoraan, tarkoitatko tätä. Sen sijaan esität ihan muita väitteitä Väisäsen teologiasta, kuten että V:n kasteopetus mitätöisi uskon ja kieltäisi objektiivisen vanhurskauttamisen. Näitäkään oppeja en itse ole V:n kirjoista löytänyt. Mutta ehkä keskustelu kannattaa lopettaa tältä illalta.
Sinun pitäisi osoittaa todeksi väitteesi.
Näytät pitävän “Väisäsen kastetta” ainakin osittain ihmistekona (ihmisen tai kirkon tekona) eikä täysin Jumalan tekona.
Missä tarkkaan ottaen on tuo ihmisteko, jonka sanot “Väisäsen kasteessa” olevan?
Toimitus itsessäänhän ei ole ihmisteko; Iso Katekismus:
Sillä kun kastetaan Jumalan nimeen, kastetta eivät suorita ihmiset, vaan Jumala itse. Vaikka välikappaleena siis onkin ihmiskäsi, se on silti todella Jumalan oma teko.
Joten joku muu on ihmisteko, mikä?
Päinvastoin, jos usko ei konkretisoidu ja manifestoidu teoissa, ei ihmisellä ole silloin mitään uskoa, joka voisi hänet pelastaa. Usko ilman tekoja on kuollut, kuten pyhä apostoli opettaa - ja hän on paljon korkeampi auktoriteetti kuin Luther.
Toimitus itsessään ei ole ihmisteko, mutta samoin kuten entusiastit pitävät uskoa tekona, pitää Väisänen kastetta tekona joka pelastaa:
Jos näet ajattelet, että pelastut kun käyt kasteella tai lapsi pelastuu kun hänet kastetaan on kysymyksessä teko. Jeesushan on hänet jo pelastanut ennen kastetta, joten häntä ei enää tarvitse pelastaa suorittamalla kasteen teko, kaste vain liittää hänet uskon kautta jo häntä varten Kristuksen teossa valmistettuun pelastukseen, ei aikaan saa sitä. Käsittääkseni Väisäsen virhe on siis ensimmäisessä virkkeessä tuotu riittävän selvästi esille, ainakaan en taida tuon parempaan sen kuvaamisessa pystyä. Syntien anteeksiantamus on meille luvattu Kristuksen tähden, siksi sitä ei voi ottaa vastaan muuten kuin uskolla, mikää teko ei saa sitä aikaan, vaan anteeksiantamus on valmiina. Tämä on ns. objektiivinen vanhurskauttaminen.
Room. 3:28: “Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja”. - Mutta jos minut vanhurskautetaan ja saan armon sen tähden, että kastatan itseni tai käyn pyhällä ehtoollisella, tulen vanhurskaaksi tekojeni kautta, vieläpä varsin viheliäisten tekojen. Jos näet tarkastelemme kastetta ja ehtoollista meidän suorittaminamme tekoina, niin ne ovat niin vähäisiä, että niitä tuskin kannattaa mainita. Eikö nyt ole kauheata opettaa, että ihminen pyhän Raamatun mukaan saa armon, jos hän edes käyttää sakramentteja? Ei, vaan jollet käy sakramentille uskossa, tuomitsevat kasteesi ja ehtoollisesi sinut. Ne ovat armonvälineitä ainoastaan sen ansiosta, että näihin ulkonaisiin merkkeihin on yhdistetty lupaus. Mutta näihin armolupauksiin voin tarttua ainoastaan uskolla. Minua ei hyödytä vähääkään, että annan valaa vettä päälleni, eikä minua hyödytä vähääkään, että nautin siunattua leipää ja viiniä, ei edes siltikään, vaikka pyhässä ehtoollisessa todella saan Herran ruumiin ja veren. Siitä ei ole minulle mitään hyötyä, vieläpä vain vahingoittaa minua, jos tulen vailla uskoa, sillä silloin tulen vikapääksi Herran ruumiiseen ja vereen. Kaikki riippuu siitä, että minä uskon, etten katso niinkään veteen kuin ennen kaikkea siihen lupaukseen, jonka Kristus on liittänyt kasteen veteen; sitten kuuluu siihen kyllä vesikin, sillä vain siihen hän on liittänyt lupauksen.
Sama koskee pyhää ehtoollista. Moni ajattelee käytyään Herran pöydässä: Nytpä olen taas suorittanut Jumalan tahdon mukaisen teon, ja hän on lukeva sen minulle ansioksi! Se on jumalatonta, sillä Herra sanoo: "Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan. Ottakaa ja juokaa tästä kaikki; tämä malja on uusi liitto, minun veressäni, joka teidän edestänne vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi. " Näihin sanoihin sisältyy kokonainen taivas täynnä armoa, ja siihen on meidän uskomme suuntauduttava. Pelkkä leivän ja viinin sekä Kristuksen ruumiin ja veren syöminen ei vaikuta meissä mitään hyvää. Armo ei vaikuta kemiallisesti, ei myöskään mekaanisesti, vaan aina pelkästään sanan kautta, kun hyvä Jumala sanoo: Minä tahdon antaa sinulle syntisi anteeksi. Siihen minä pitäydyn. Jos uskossa pitäydyn siihen, voin myös viimeisenä päivänä astua rohkeasti esiin, ja jos Jumala tahtoisi minut tuomita, sanoa: “Sinä et voi minua tuomita! Silloin olisit valehtelija! Sinähän olet vaatinut minua panemaan täyden turvani sinun lupaukseesi! Niin olen tehnyt ja siksi et voi minua tuomita etkä tule tuomitsemaankaan.” Jos Jumala vielä viimeisellä tuomiollansa koettelisi kristittyjänsä tällä tavalla, sanoisivat kaikki pyhät: “Ei, minä en joudu helvettiin! Minä en voi sinne joutua. Minullahan on Kristus, takaajani ja Välimieheni. Sinun on pakko tunnustaa ne lunnaat, jotka Jumalan Poika on maksanut minun syntivelkani sovitukseksi.”
C. F. W. Walther
Syntien anteeksiantamus on meille luvattu Kristuksen tähden, siksi sitä ei voi ottaa vastaan muuten kuin uskolla.
Sanapelin seuraava askel on, että usko ja pelastus ovat eri asia. Eli uskossa saa olla tekoja, mutta pelastuksessa ei. Jos taas kaste on pelastuksen asia, siinä ei saa olla tekoa mukana. Mutta jos kaste on uskon asia, niin siinä saa olla teko mukana.
Välikappaleena oleminen on sitten sellainen käsite, että se ilmeisesti ei sisällä uskoa eikä tekoa.
Uskon, että jos nämä vakavissaan laittaisi kaikki riviin ja ojennukseen, ja tekisi kattavan taulukon, että mikä on mitä ja mikä ei ole mitä, niin siinä pääsisi onnellisesti ladattavaksi. Kun taas mitä tekoihin tulee, niin tietenkin minulla on kiusaus yrittää sellaista ojennukseen laittamista ja taulukointia.
Katoliset eroavat luterilaisista siinä, että he syyttävät sekaannuksesta vain yhtä tahoa enemmän.
Pohjimmiltaan kyse on siitä, että nominalismi on ihmisen arkikokemuksen ja arkiymmärryksen kannalta itsensä kumoava asia. Joten on mahdotonta puhua uskosta, tässä tapauksessa, sillä tavalla että arkiymmärrys tulisi mukana. Nominalismi sanoo, että abstrakteja asioita ei ole olemassa (kuten usko tai sovitus). Ja luterilainen teologia perustuu sille, että edellisestä huolimatta on olemassa abstraktien asioiden maailma, joka ei kosketa nominalismin vallassa olevaa arkikokemusta eli ilmiöiden maailmaa. Joten abstraktien asioiden maailma eli hengellinen todellisuus pitää jotenkin saada konkreettisten asioiden reppuselkään tavalla, jossa sekä reppu että selkä ovat virattomia ja vailla merkitystä.
Voi olla niinkin, että hätiköin. Mutta vahvasti vaikuttaa siltä, että tuosta on kyse. Ja haluaisin ihan uteliaisuudesta nähdä jonkun todistavan, että olen väärässä.
Uskon kuitenkin, että Paavali tarkoitti uskon ja tekojen suhteella jotain aivan muuta kuin tätä, että nominalistinen arkitodellisuus ja abstrakti hengellinen todellisuus pidetään toisistaan erillään. Oli 1200 vuotta Paavalin jälkeen mahdotonta kenenkään olla luterilainen, koska tällaista tapaa ajatella ei yksinkertaisesti ollut olemassa. Tai ehkä niissä antiikin Kreikan filosofisissa suuntauksissa oli, joilla ei niin pitkään aikaan ollut mitään kosketuspintaa kristinuskon kanssa.
Minun näkökulmastani tuo kysymys on vääntämistä kahden väärän vaihtoehdon välillä. Tai oikeastaan kaikki luterilaiset ovat homman suunnasta samaa mieltä. Kiista on vain siitä, että minkä sanominen tai minkä tekeminen puhkaisee arjen ja abstraktin rajan ja siten rikkoo nominalismin. Eli ihmisen pitää rituaalisen oikeaoppisesti ajatella paradoksia niin hän pelastuu.
Meillä luterilaisilla on lupa ajatella, että pelastumme kun käymme kasteella (mieluummin sanoisin “tulemme kastetuksi”) - kunhan uskomme kasteeseen = sanaan kätkettyyn aarteeseen. Perusteluna Iso Katekismus, spoilerin takana pidempi sitaatti:
Mutta he sanovat varmastikin, kuten heillä on tapana: Eikö kastekin sentään ole teko, ja sinä itse väität, ettei teoista ole mihinkään, kun pitäisi pelastua?...Mutta silloin kaste hyödyttää sinua, kun kasteelle käydessäsi tarkoituksenasi on noudattaa Jumalan käskyä ja asetusta ja kun se lisäksi tapahtuu Jumalan nimeen. Silloin saat vedessä pelastuksen, joka on luvattu.
Mutta he sanovat varmastikin, kuten heillä on tapana: Eikö kastekin sentään ole teko, ja sinä itse väität, ettei teoista ole mihinkään, kun pitäisi pelastua? Mihin usko nyt sitten on hävinnyt? Vastaan tähän näin: On aivan varmaa, etteivät meidän omat tekomme mitenkään edistä pelastumistamme, mutta kaste ei olekaan meidän tekomme, vaan Jumalan teko. Tottahan sinun nyt sentään täytyy osata tehdä iso ero Kristuksen asettaman kasteen ja tavallisen kylvyn välillä. Tästä on jo ollut puhetta. Jumalan teot taas tuovat pelastuksen ja ovat välttämättömiä sen saavuttamiseksi. Eivät ne sulje pois uskoa, vaan haastavat uskoon, sillä ilman uskoa niihin ei voi tarttua. Vaikka antaisitkin kaataa vettä päällesi, ei se sitä merkitse, että olisit saanut kasteen, joka säilyy ja josta olisi sinulle jotain hyötyä. Mutta silloin kaste hyödyttää sinua, kun kasteelle käydessäsi tarkoituksenasi on noudattaa Jumalan käskyä ja asetusta ja kun se lisäksi tapahtuu Jumalan nimeen. Silloin saat vedessä pelastuksen, joka on luvattu. Käsi ja ruumis eivät saa sitä aikaan, vaan sydämen on se uskottava. Tästä huomaat selvästi, ettei kaste ole meidän tekomme, vaan aarre, jonka Jumala ojentaa meille ja jonka me uskolla otamme vastaan. Eihän ristiinnaulittu Herra Kristuskaan ole mikään teko, vaan sanaan sisältyvä aarre, jonka sana ojentaa meille ja jonka me uskolla omistamme. Nuo hurmahenget tekevät siis meille vääryyttä, kun he huutavat meille päin naamaa, että me muka saarnaamme uskoa vastaan. Juuri uskoahan me yksinomaan vaadimme, ja lisäksi pidämme sitä aivan välttämättömänä. Ilman sitä ei kukaan voi ottaa vastaan eikä saada mitään.
Kaste on näet alku, siinä me synnymme uudesti, sanotaan Isossa Katekismuksessa. Jos ennen kastetta voisi uudestisyntyä esim. suullisella sanalla, niin kaste ei olisikaan alku.
2 Kor. 5: 19 seisoo edelleen vahvana kuin muuri sinun käsitystäsi vastaan. Meidät on sovitettu jo 2000 vuotta sitten ristillä, emmekä me voi siihen lisätä yhtään mitään omilla teoillamme. Eero Huovinen on kuvannut loistavasti meidän kiistamme respiittityössään. Olin jo tuossa sen verran kauan poissa foorumilta, etten enää muista kuinka vähän pidempi teksti kätketään spoilerin taakse, joten jos tämä teksti on liian pitkä niin kätkeköön joku moderaattori sen spoilerin taakse.
[details=Yhteenveto]> Kuten tästä distinktiosta käy osuvasti ilmi, kohdistuvat Lutherin lukijalleen osoittamat imperatiivit - ja niiden implikoima skolastiikan kritiikki - juuri “uskolla kastamiseen” eli jokapäiväiseen parannukseen. Itse asiassa Lutherin arvostelu sisältää ajatuksen, että “sakramentaalinen kaste” oli saanut skolastisessa teologiassa liian vähän painoa, koska sen vaikutus “laimentuneena” ja “heikentyneenä” ei enää ulottunut alkuperäisen tarkoituksensa mukaisesti ihmisen jokapäiväiseen elämään.
Myös Lutherin myöhemmästä tuotannosta käy ilmi, että Lutherin kritiikki katolista opus operatum -oppia vastaan ei kohdistu varsinaisesti itse sakramentin jakamiseen eikä sen vaikutukseen sakramentin antamishetkellä, vaan arvostelun kärki suuntautuu sakramentin myöhempään käyttöön. Toisilla käsitteillä ilmaistuna kritiikki ei siis kohdistu ensimmäisen vanhurskauden lahjaan, vaan siihen, miten toinen vanhurskaus toteutuu ihmisen jokapäiväisessä elämässä. Luther lausuu Von der Widertauffe -kirjeessään: "Heidän [= uudestikastajien] keskuudessaan on tekojen perkele (ein werck teuffel), joka puhuu uskosta, mutta tarkoittaa kuitenkin tekoja. Uskon nimellä ja varjolla hän johtaa ihmisraukkoja luottamaan tekoihin, aivan kuten meille paavin vallan alla tapahtui. Meitä vaadittiin käymään ehtoollisen sakramentilla ja näin tekemään kuuliaisuuden tekoja. Kukaan ei mennyt sakramentille ravitakseen uskoa. Kun me olimme vastaanottaneet sakramentin, silloin oli kaikki tapahtunut) a teko oli täytetty (so war es alles geschehen und das werck volnbracht)." (WA 26, 161, 35-162, 3).
Opus operatum -opin vääristymä oli siis siinä, että sen avulla oli syrjäytetty sakramentin jatkuva käyttö eli uskolla kastaminen. Kasteen vaikutus oli “lyhentynyt” hetkelliseksi ja siitä oli tullut pelkäksi momentaaniseksi toimitukseksi redusoitunut opus operatum. Näin sakramentti oli muuttunut käskyksi ja uskosta oli tullut teko. Tätä Lutherin kritiikkiä arvioitaessa on kuitenkin koko ajan tärkeää muistaa, ettei hänen arvostelunsa kohdistu “sakramentaaliseen kasteeseen” sinänsä eli itse toimituksessa realisoituvaan’sakramentin vaikutukseen.
“Sakramentaalinen kaste” on siis se Jumalan vanhurskåuttavan toiminnan paikka, jossa armo lahjoitetaan ihmiselle täysin riippumatta hänen omasta valmistautumisestaan. Juuri lapsikaste ja siinä lapseen vuodatettava usko ovat selvin esimerkki sakramentin objektiivisesta vaikutuksesta. Lapsikasteen yhteydessä tulee myös selvästi esiin Lutherin oma opus operatum -korostus, jota tosin De captivitate -teoksessa ei ole vielä formuloitu eksplisiittisesti ja joka jää usein Lutherin harjoittaman massiivisen polemiikin varjoon, mutta joka silti on Lutherin oman teologisen kokonaiskonseption olennainen osa.
“Sakramentaalisen kasteen” ja “uskolla kastamisen” erottaminen tekee myös loogisesti ymmärrettäväksi, että Luther voi yhtä aikaa toisaalta arvostella skolastiikkaa uskon syrjäyttämisestä ja silti toisaalta pitää kiinni sakramentin objektiivisesta vaikutuksesta. Yhdistävänä tekijänä näiden usein vastakkaisina pidettyjen trendien välillä on vanhurskauttamisoppi. Vaatiessaan nimittäin uskoa tekojen sijaan Luther ei ymmärrä uskoa ihmisen oman aktiviteetin tuotteeksi, vaan Jumalan vaikutukseksi ihmisessä. Ihmisen tekojen tilalle hän haluaa tuoda uskon eli Jumalan teon. Sakramentin ulkonainen toimittaminenkaan eli opus operatum ei saa muuttua ihmisen ansiolliseksi teoksi, vaan sen tulee säilyä Jumalan vaikuttamana tekona, jossa ihmiselle lahjoitetaan sakramentaalisesti vanhurskaus ilman hänen omaa disponoitumistaan.
Kun usko näin tulkitaan Jumalan ihmisessä vaikuttamaksi teoksi, silloin on myös loogisesti ymmärrettävää, että Luther saattaa puhua Jumalan lupauksen ja ihmisen uskon välisestä “vuorovaikutuksesta”. Siinä ei ole kysymys Jumalan j a ihmisen yhteistyöstä hereettisen synergismin merkityksessä, vaan siitä, että kasteessa ihmiseen yhdistynyt Kristus vaikuttaa ihmisessä sen uskon, joka toimii “kooperaatiossa” Jumalan lupauksen kanssa 55 Tämä lupauksen ja uskon välinen “vuorovaikutus” on se konteksti, jossa myös sakramenttien effektiivisyys on Lutherin mielestä “oikea ja mitä varmin”.
“Tiedämmehän, että kaikkialla missä on jumalallinen lupaus, siellä vaaditaan uskoa ja että molemmat ovat tarpeellisia niin, ettei kumpikaan voi olla vaikuttava ilman toista. Toisaalta ei -nimittäin ole mahdollista uskoa, ellei lupaus ole läsnä, ja toisaalta lupausta ei vahvisteta (stabilitur), ellei siihen uskota. Mutta kun molemmat ovat vuorovaikutuksessa keskenään (mutuae sint), niin ne saavat aikaan sakramenttien oikean ja mitä varmimman vaikutuksen (faciunt veram et certissimam efficatiam sacramentis).
Sen tähden on turhaa vaivaa ja kadotukseen kulkemista etsiä sakramentin vaikutusta muualta kuin lupauksesta ja uskosta.” (WA 6, 533, 29-534,2.)
Eero Huovinen, Fides Infantium, s. 91-93, korostukset minun.[/details]
Olen nyt omasta puolestani tehnyt asian selväksi enkä katso olevan aihetta enempään.