Olen liberaali luterilainen. Se tarkoittaa, että viime vuosien kovimpiin vääntöihin (samaa sukupuolta olevien suhteiden kirkolliset siunaukset, tapaus Räsänen, naispappeus yms.), minulla ei ole vastaansanomista, jos ei oikein kunnon argumentteja sen enempää puolesta tai vastaankaan.
Toisaalta en juuri lue muuta kuin Raamattua, sen selityksiä ja täällä netissäkin juurikin tämän foorumin kaltaisia uskonasioiden ympärillä pyöriviä foorumeita.
Joskus minusta tuntuu, että pitäisiköhän lukea jotain muutakin kuin aina vaan kristinuskon ympärillä pyörivää kirjallisuutta. Mutta kun en oikein voi. Mikään muu ei vastaavalla tavalla sytytä.
Uskoni ensiaskeleet sain, kun äitini luki kanssani iltarukouksen ollessani vielä ainakin alle viisivuotias. Siitä lähtien olen ollut kristitty tavalla, jolla sen itse käsitän.
Mutta nyt maailma esittää haasteita minulle itse itseni määrittelemällä tavalla olla kristitty. Haluaisin olla kristitty, mutta haluaisin olla myös suvaitsevainen. Otetaan esim. homokysymys. En tunne yhtään itseään homoksi itseään kutsuvaa. Se kertonee enemmän siitä, että tuttavapiirini on pieni kuin että minulle ei kukaan uskalla tunnustaa olevansa homo. Niin pelottava tuskin olen. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kirkko ottaisi homot, agnostikot ja jopa sadinmaalaiset radikaalit huomaansa.
Mutta. Niin liberaali kuin olenkin, en voi ohittaa Raamatun keskeisyyttä elämässäni. Se on kuin pallo jalassani ja raahaan sitä kaikkialle, minne menen.
Missä on minun paikkani tällaisena toisaalta liberaalina ja toisaalta myös konservatiivina kristittynä?