Olen liberaali luterilainen. Se tarkoittaa, että viime vuosien kovimpiin vääntöihin (samaa sukupuolta olevien suhteiden kirkolliset siunaukset, tapaus Räsänen, naispappeus yms.), minulla ei ole vastaansanomista, jos ei oikein kunnon argumentteja sen enempää puolesta tai vastaankaan.
Toisaalta en juuri lue muuta kuin Raamattua, sen selityksiä ja täällä netissäkin juurikin tämän foorumin kaltaisia uskonasioiden ympärillä pyöriviä foorumeita.
Joskus minusta tuntuu, että pitäisiköhän lukea jotain muutakin kuin aina vaan kristinuskon ympärillä pyörivää kirjallisuutta. Mutta kun en oikein voi. Mikään muu ei vastaavalla tavalla sytytä.
Uskoni ensiaskeleet sain, kun äitini luki kanssani iltarukouksen ollessani vielä ainakin alle viisivuotias. Siitä lähtien olen ollut kristitty tavalla, jolla sen itse käsitän.
Mutta nyt maailma esittää haasteita minulle itse itseni määrittelemällä tavalla olla kristitty. Haluaisin olla kristitty, mutta haluaisin olla myös suvaitsevainen. Otetaan esim. homokysymys. En tunne yhtään itseään homoksi itseään kutsuvaa. Se kertonee enemmän siitä, että tuttavapiirini on pieni kuin että minulle ei kukaan uskalla tunnustaa olevansa homo. Niin pelottava tuskin olen. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kirkko ottaisi homot, agnostikot ja jopa sadinmaalaiset radikaalit huomaansa.
Mutta. Niin liberaali kuin olenkin, en voi ohittaa Raamatun keskeisyyttä elämässäni. Se on kuin pallo jalassani ja raahaan sitä kaikkialle, minne menen.
Missä on minun paikkani tällaisena toisaalta liberaalina ja toisaalta myös konservatiivina kristittynä?
Ei minullakaan. Sitä vastaan kyllä on, että ihmiset tulevat (evlut)kirkkoon väittämään, ettei synti olekaan syntiä. Vielä paljon enemmän on sitä vastaan, että osa kirkon johtavasta väestä uskoo väittämän.
Jaottelu liberaaleihin ja konservatiiveihin on ainakin osittain keinotekoinen. Näihin jakolinjoihin ei siis kannata jumittua liiaksi. Raamattuun ja kristilliseen opetukseen paneutuminen on aina hyvä asia. Itsekin olen vähän sellainen väliinputoaja, että olen vähän turhan liberaali solahtaakseni nätisti porukkaan herätysliikepiireissä, mutta paikallisseurakunnassa alkaa helposti tökkiä se, että en aina kuule kaipaamaani perinteistä julistusta. Ratkaisuna on tähän mennessä ollut valikoiva osallistuminen molempiin.
Kovin tiukoissa piireissä on minusta ikävintä valtavan suuri yhdenmukaisuuden paine. Itsekin olen siinä mielessä liberaali, että olen kyllä valmis suvaitsemaan tiettyä vaihtelua painotuksissa ja tulkinnoissa. En oikein itsekään solahda aivan helposti mihinkään ryhmittymään tai ainakaan sellaiseen, joka olisi kovin kirkollisesti merkittävä, olen lähinnä konservatiivinen klassinen korkeakirkollinen “fennokatolinen”.
On kuitenkin niin, että tietyissä asioissa ei joustoa voi olla. Missä rajat menevät, on tietysti kysymys, johon on vaikeata vastata.
Minä en viihdy missään porukassa. Paitsi työporukassa jossa olen ainoa pappi. Minua ahdistaa olla yhdenmielisten kanssa, olkoon liberaaleja tai konsuja. Toisaalta kelpaan melkein porukkaan kuin porukkaan.
Ja konsuksi kai minut luokitellaan. Se on ok. Käytännössä, siis työssä tai kirkollisissa piireissä, konservatiivisuuteni tulee usein yllätyksenä, sillä faktisesti olen ennen kaikkea asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat -tyyppi, jolla on makaaberi huumorintaju.
Konservatiivisuus sallii enemmän kuin liberaalius.
Pyrin pitämään kiinni Raamatun mukaisesta uskosta ja arvoista, mutta ei minua ahdista jos seurakunnassani on liberaalimpia kristittyjä, kunhan eivät hypi nenille.
Katoliseksi taidan olla melkoisen liberaali. Joskus nelisenkymmentä vuotta sitten, kun minut Kirkon täyteen yhteyteen otettiin, hiippakunnassa vaikuttivat hollantilaiset papit - piispaa myöten. He taisivat olla aika vapaamielisten maineessa. Muuan seurakuntalainen totesi aikoinaan, että “kyllä pappien kanssa pärjää, maallikkojen kanssa ei välttämättä aina.” Vaan eipä minua konservatiivisempikaan meno liikoja haittaa…“Antakaa satojen kukkien kukkia!” - kuten Puhemies Mao on tiivistänyt…
En ole koskaan ole liikkunut herätysliikepiireissä. Pari kertaa kävin helluntalaisten kokouksissa, kun kaveri sinne houkutteli (isoisänsä oli helluntalaissaarnaaja).
Niinpä kaikki se liberaali “hapatus” on tullut minuun kulloisenkin asumakaupungin kaupunginosan kirkosta: Espoosta, Jyväskylästä, Lahdesta, Hesasta jne.
Kun liki kaikki kristilliset sukulaisten kokoontumisajot (kaste, rippi, häät, hautajaiset) ovat olleet naispapin vetämiä, niin en oikein edes osaa ajatella, että siinä olisi mitään väärää. Tämä nykyinen homojuttu taas on - kuten taisin jo aikaisemmin sanoa - sellainen, että se ei minua yksinkertaisesti kosketa, mikä taas tarkoittaa, että en tiedä asiasta oikein edes hölkäsen pöläystä, miten se koskettaa niitä, joita se koskettaa.
Mutta sitten on tämä massiivinen kiinnostukseni Raamattuun. Lapsuudesta se lähti, VT:n sankareiden seikkailuista. Murrosiässä tilalle tuli UT; sekin alunperin jänskien tarinoiden muodossa, ennen kuin aloin todella miettiä, mitä tämä kaikki merkitsee.
Aina se Raamattu on ollut pallo jalassa. Olen koittanut rimpuilla irti (lue: erosin joksikin aikaa kirkosta). Ja jos olen kaiken liberaalisen kuorrutuksen alla konservatiivi, se johtuu tästä pakkomielteestäni Raamattuun.
Tästä tulikin mieleeni, että voiko olla kristitty, kun nojatuolissa lukee Raamattua tai muuta kristillistä kirjallisuutta?
Oma näkemykseni on, että ei, vaikka olenkin nyt ollut pari vuotta käymättä kirkossa. Käsitykseni kuitenkin on, että kristinusko on yhteisöllinen asia. Se on kuulumista tiettyyn porukkaan.
Paavali tosiaan muistuttaa, ettei saa lyödä laimin seurakunnan kokousta. Kuitenkin kristinuskon luonne “porukkaan kuulumisena” nousee Pyhän Hengen yhdistävästä vaikutuksesta. Olemme yksi ruumis sen takia, emme siksi, että kokoonnumme yhteen ja olemme tekemisissä toistemme kanssa. Yksin eristyssellissä tai autiolla saarella elävä kristitty ei ole yhtään vähemmän kristitty siksi, ettei käy kirkossa.
Vaikka itse päätetty käymättömyys ei tietenkään ole sama asia, niin joka tapauksessa kristityksi tekee yhteys Jumalaan, ja se yhteys on perusta myös meidän kristittyjen kaikkein todellisimmalle yhteydelle eli ykseydelle Kristuksen ruumiina.
Pari vuotta on mennyt, etten ole käynyt kirkossa. Minä niin kaipaisin käydä kirkossa. Meillä on hieno lähiökirkko reilun kilometrin päässä kodistani. Pitäisiköhän soittaa ja tiedustella pääsyä sinne?
Miksi pitäisi soittaa? Kaikilla seurakunnilla on nettisivut joita päivitetään ahkerasti. Siellä on tieto tapahtumista ja mahdollisuuksista päästä kirkkoon.
No onhan se niinkin. Ajattelin vain, että olisi korrektia tiedottaa halustani osallistua jumikseen. Mutta ehkä se ei ole tarpeen. Ja tosiaan löysin nettisivutkin.
Ei ainakaan Evl:n käsittäkseni tarvitse ilmoittautua. Kolmasosa otetaan meilläpäin. Jos ei mahdu niin ei mahdu. En ole kuullut että ketään olisi käännytetty ovelta pois.
Lukuunottamatta korona-ajan käytäntöjä tavalliseen kirkon tilaisuuteen ei tarvitse ilmoittautua etukäteen, ei edes lähetysjärjestöjen omiin messuihin tai tilaisuuksiin. Rajoituksia todennäköisesti tässä mielessä myös kevennetään helmikuun alkupuolella osallistujamääriä nostamalla ja joissain paikoissa ennakkoilmoittautumista luopumalla, mikäli hiippakunta ohjeistaa tilarajoitusten liventämisessä tai poistossa.
Minusta kirkkoon tai mihin tahansa seurakuntien tilaisuuksiin, kokoontumisiin tai muihin vastaaviin voi mennä täysin anonyymisti ja myös pysyä haluttaessa niin. Minä itsekin haluan mieluummin olla vain täysin ei kukaan ja huomaamaton ilman että kukaan edes välttämättä minua tuntee. Toki jos käy paljon joissain paikoissa, tulevat kanssaihmiset ja pastorit tutuiksi ja oma naamakin tulee ainakin tunnetuksi, vaikka ei nimeltä tuntisikaan.
Olen nyt korona-aikana käytännössä välttänyt myös ennakkoilmoittautumista vaativiin tilaisuuksiin menoa ajatellen, etten veisi joltain vielä enemmän vakikävijältä paikkaa ja toisaalta koska huomisesta ei kukaan tiedä ja ilmoittautuminen on pitänyt tehdä viimeistään edellisenä iltana. Olen siis mieluummin käynyt vapaasti avoinna olevissa normiseurakunnan messuissa jossain päin pääkaupunkiseutua, useimmiten kotia lähellä, jos vain tarjonta on ollut edes siedettävää. Läheskään aina näin ei ole ollut, mutta yleensä jossakin päin Helsinkiä tai Vantaata on jokin seurakunta, johon voi edes kokeeksi yrittää mennä. Liberaalilla tässäkään tuskin tulee ongelmia, sillä suurin osa messuista on näitä ja jos erehtyy vahingossa johonkin kunnolliseen tilaisuuteen, se tuskin tekee pahaa sellaisellekaan.
