Tulipa juuri äsken Sansan lähetyksessä Raamattu kannesta kanteen -ohjelman jälkeen jonkun -ilmeisesti vanhemman uskonveljen- haastattelu, jota toisella korvalla kuuntelin. Havahduin siihen, että hän alkoi puhua juurikin Viisikielisestä verrattuna johonkin vanhaan “Siniseen laulukirjaan”, josta en ole itse koskaan kuullutkaan. Lieneekö Viisikielisen edeltäjä? Olen vasta muutaman vuoden ollut uskossa, joten en näitä tunne.
Kuitenkin hän totesi, että laulut ovat muuttuneet ja että Sinisessä laulukirjassa “heti ensimmäisessä laulussa mentiin asiaan” tms. Ja jos oikein ymmärsin, niin hän piti Viisikielistä vähän turhankin hillittynä tms.
No, en nyt Viisikielistä osaa kokonaisuutena niin paljon pitää huonona ja on kyllä niinkin, että niissä laulullisesti heikommissa messuissa on ollut usein myös muista lähteistä otettuja omasta mielestäni puolivillaisempia kappaleita.
Tässä keskustelussamme on puhuttu ylipäätään musiikista Jumalan lahjana, joka ei ole alisteinen vain Jumalan sanalle. Toki olen samaa mieltä. Avaukseni tarkoitus oli kyllä puhua musiikista Jumalan palveluksen kontekstissa ja siihen kai aina on liittynyt enimmäkseen sanoja sisältävä musiikki ja ainakin jollain tavalla kristinuskoon liittyvät sanat.
Keskustelussa on paljon puhuttu monipuolisuuden tärkeydestä. Mutta jossain varmasti tulee raja vastaan itse kullakin ja ihan objektiivisestikin kristinuskon näkökulmasta siinä, että mitä lauluissa voi sanoa. Ja tämä raja voi olla jossain tilanteessa syytä pitää tiukempana kuin toisessa. Jos nimittäin jollain alueella on paljon menestysteologista ja ylikarismaattista toimintaa ja musiikkia ja ylistystä on alettu seurakunnissa käyttää “Jumalan kutsumiseen tilaisuuteen” tms., ja on tiedossa, että -kuten pk-seudulla- ihmiset liikkuvat paljon seurakunnasta toiseen, niin voi olla perusteltua pidättäytyä tiukemmin sellaisiin lauluihin, joissa ei ole niin paljon vaaraa sotkea asioita.
Asian voi edelleen kääntää niin päin, että jos messussa on kymmenen laulua ja kaikki ovat suunnilleen sellaisia kuin kaksi tässä keskustelussa esille otettua, niin tilanne olisi aika huono. Toisaalta jos kaikki laulut olisivat perinteisiä ja/tai virsiä, eikä olisi yhtään tämmöistä lällyttelyä, niin tilanne olisi ihan ok., jopa erinomainen. Vastakkain asettelun aika ei ole ohi: kristinuskolla on jokin sisältö ja uskossa hyveitä ja jotkut laulujen sanat kertovat näistä paremmin ja edistävät näitä enemmän.
Musiikista, sen kehittymisestä -erityisesti äänitetyn musiikin ilmestymisestä kulutettavaksi - voisi saada aikaan ihan oman ketjunsa. Vähemmän kuin sata vuotta sitten ei maailmassa ollut mahdollista saada napinpainalluksella musiikkia soimaan, vaan musiikkia kuullakseen sitä piti soittaa ja laulaa yhdessä ihmisten kanssa tai vaivautua kirkkoon tai konserttiin yhdessä toisten kanssa. Nykyään jokainen voi loihtia oman henkilökohtaisen, täydellisesti miksatun ja tuotetun musahuumemaailmansa korviinsa missä tahansa. Kun tätä tehdään aivan pienestä pitäen, niin on aivan selvää, että musiikkia todella käytetään nykyään enemmän kuin tehdään itse vaivaa nähden ja toisten kanssa. Tällä voi olla paljon merkitystä seurakuntien kannalta katsottuna, mutta se olisi varmaan toisen keskustelun aihe.
Voisi ehkä sanoa karkeasti, että helluntailais-(yli)karismaattisissa piireissä vallitsee meuhkaava pop-rock-pohjainen voimakkaan toisteinen Pyhää Henkeä ilmestymään kutsuva ylistysjoikaus ja sitten ehkä luterilaisella puolella on harrastettu enemmän “hiljaisuuden retriittejä”, hiljaista rukouslaulua, taize-lauluja(tämä ehkä vain osittain kuuluu listaan) ja tässä taas pyritään enemmänkin mielen tyhjentämisellä ja hiljentämisellä “kohtaamaan Jumala”. Molemmissa kuitenkin tunnelma ja kokemus on kai aika keskeistä. Tai tajunnantilan muutos.
Onko mahdollisesti niin, että tällainen musiikin käyttäminen voi tietyllä tavalla korruptoida käyttäjänsä? Tarkoitan, että jos joku on tottunut pitkään vaikkapa käymään näissä hiljaisen rukouslaulun meditatiivissa messuissa ja retriiteissä ja sitten sattuu menemään ortodoksiseen liturgiaan, niin hän sitten automaattisesti valahtaa tähän omaksumaansa meditatiivisen tietoisuuden tilaan tai pyrkii hakemaan sitä. Kun taas joku toinen kokisi liturgian enemmän sanojen välittämän tiedollisen aineksen kautta.
@cymbus kirjoitti:
Laulu tai virsi ei ole dogmatiikan yleisesitys, vaan rukous tiettyyn tilanteeseen.
Jos laulut ovat siis rukouksia, niin onko niiden suhteen voimassa Jeesuksen sanat: “…älkää tyhjiä hokeko niin kuin pakanat…”? No, eipä pieni toisteisuus lauluissa ole vakavaa toki, mutta täytyy nyt sanoa, että tämä ilmeisesti melkein kaikille niin rakas laulu ei vain oikein millään minua innosta:
Nimeäsi, Jeesus (Viisikielinen 173)
:,: Nimeäsi, Jeesus, korotamme.
Kätemme nyt kohotamme,
sinua me palvomme.:,:
:,: Sä suuri oot, Herra suurten ihmeiden,
sinun vertaistas ei oo, ei vertaistasi oo.:,:
Aina jaksaa ärsyttää, että heti pitää toistaa ensin säkeistö ja sitten pitää vielä toistaa ns. kertosäe, joka on itsessään jo toisteinen. Ärsyttää muuten tuo “oo” kirjoitettuna aika paljon myös, vaikka ei se tietysti ole olennaista.
Sitten kun nämä kaksi on siis kaksi kertaa toistettu, niin mitäpä muuta kuin taas alkuun ja kaksi kertaa sama eka säkeistö ja “oo” taas yhteensä neljään kertaan. Ehkä jossain intoudutaan vielä kolmannen kerran vetämään koko värssy.
Enkä ole varma, että mikä siinä on, mutta jotenkin tökkii tuo “kätemme nyt kohotamme jne.” Onko tämä jo sitä ylistämisemme ylistämistä, mistä jossain artikkelissa itse asiassa puhuttiin, valitettavasti en varmaan löydä tähän hätään.
Kuten sanoin aiemmin, niin mikäpä siinä on joskus toistellessa Jeesuksen ja Jumalan suuruutta, kirkkautta ja valoa valtavaa, mutta tuntuu, että näissä uudenlaisissa ja yleensä lyhyissä toistoissa ei taideta koskaan puhuta siitä, että nimenomaan Jeesus siksi on kaikkein suurin, että hän suostui ottamaan orjan muodon ja tulemaan ihmisten kaltaiseksi, pilkatuksi ja halveksituksi, eikä koskaan käyttänyt täällä maan päällä valtasuuruuttaan vaikka häntä siihen houkuteltiin saatanan ja pilkkaajiensa toimesta.