Oli havahduttavaa huomata, miten paljon (ja miten lyhyessä ajassa), olemme etääntyneet Raamatun sanasta. Alla muutama lainaus tekstistä:
Lain säädännössä ja yhteisissä julkilausumissa on tietoisesti haluttu sanoutua irti kaikesta, mikä vähänkin viittaa kristilliseen perintöömme ja raamatullisuuteen. Koko yhteiskunnassa niin Suomessa kuin koko Euroopassa maallistuminen ja tietoinen kristinuskosta luopuminen on tapahtunut valtavaa vauhtia. Vielä pappisurani alkuaikana yli 90 prosenttia suomalaisista kuului kristilliseen kirkkoon, nyt enää alle 70 prosenttia. Koulujen aamunavauksissa, vanhainkotien ja sairaaloiden hartauksissa sai aikanaan vapaasti julistaa evankeliumin sanomaa. Tänään on tarkoin määritelty ja rajattu, mitä seurakunnan työntekijä voi noissa yhteyksissä puhua. Jopa Enkeli taivaan tai Suvivirren laulaminen koulujen joulu- ja kevätjuhlissa on ollut vaakalaudalla!
Mutta vielä hämmästyttävämpi on ollut muutos kirkon sisällä. Kun Raamattu ennustaa, että luopumus ensin tapahtuu, tarkoitetaan sillä ennen kaikkea sitä luopumusta, joka tapahtuu Kristuksen ruumiissa eli seurakunnassa ja sen elämässä ja opetuksessa. Ja kuinka nopeasti tuo muutos onkaan tapahtunut! Muutos on ollut raju esim. oman 40 vuotta kestäneen pappisurani aikana.
Olen usein palannut ajatuksissani hengelliseen ilmapiiriin, joka vallitsi kirkossamme vuonna 1979, jolloin sain oman pappisvihkimykseni. Jos olisin tuolloin ennustanut tuossa tilaisuudessa Kuopion tuomiokirkossa mukana oleville, mitä tulee olemaan meidän kirkossamme ennen kuin jään eläkkeelle, minulle olisi naurettu. Jos olisin ennustanut, että tuo vielä 1980-luvulla kirkkomme opetuksessa hyväksytty avioliitto- sukupuoli- ja perhekäsitys tullaan kyseenalaistamaan ja romuttamaan, minua ei olisi uskottu. Pappisurani alussa esimiehenäni toiminut kirkkoherra opasti, että hän saattoi kastekodissa vieraillessaan kehottaa ns. susiparia virallistamaan suhteensa eli menemään naimisiin. Tänä päivänä tuollaista kehotusta tuskin kuulee yhdenkään papin suusta, ja sitä paitsi voisihan siitä tänään saada syytteen vihapuheesta. Vielä 1990-luvulla ainakaan kaikki piispat eivät antaneet pappisvihkimystä, jos pappiskanditaatti eli avosuhteessa. Piispa kohotti ensin menemään naimisiin ja sitten vasta tuli pappisvihkimys. Tänään pappi voi elää koko virkauransa ajan avosuhteessa, eikä edes sillä ole väliä, kumman sukupuolen kanssa!
Käsittääkseni vuonna 1953 papit velvoitettiin vihkimään eronneita. Tuossakin ilmeisesti taustalla hieman samaa kuin tänä päivänä on esim. samaa sukupuolta olevien vihkimisessä. Ensiksi se ei tule kuuloonkaan, mutta pikkuhiljaa kirkon käytännöt seuraavat “maailman muutoksen mukana”. Ikävä kyllä.
Pappi voi omantunnon syistä kieltäytyä vihkimästä eronneita. 1978 piispainkokous sanoi: ”Pappi, joka omantunnon syistä kieltäytyy vihkimästä eronneita avioliittoon, ilmoittakoon vakaumuksestaan hiippakuntansa piispalle, joka päättää miten asia on hoidettava." Tätä ei ole vielä muutettu suuntaan tai toiseen.
Tuossa Koistisen blogissa on muuten yksi outo kohta.
Omalla työsarallani vankilasielunhoidossa jotkut kollegani kertoivat, että yhtä hyvin he voivat hankkia ja viedä vangille Koraanin, jos vanki sitä pyytää! Eli Jeesus Kristus ainoana tienä pelastukseen ja Jumalan luo ei ole enää itsestään selvyys edes kirkon työntekijöille.
Käsittääkseni vankilassa papin tehtäviin kuuluu huolehtia kaikkien vankien uskonnonvapaudesta. Myös muslimien. Ei ehkä ostaa Koraaneja omaan laskuun, eikä kyllä Raamattujakaan, mutta lain mukaan se on mahdollistettava, vaikkapa paikallisen islamlaisen yhdyskunnan tms puoleen kääntyen.
Koulujen osalta kun keskustelua jonkun verran tunnen, ja myös työssä kohdannut nämä haasteet, niin tässä mielessä “luopumusta” on hiukan liioiteltukin. Välillä joiltakin ihmisiltä on jäänyt ymmärtämättä uskonnonvapauden olemus: kun vaadimme vapautta itselle, sitä pitää suoda toisillekin. Jos jonkun koulun oppilaista on alle puolet kirkkoomme kuuluvien perheiden lapsia, ja hyvin monet muslimien, ja melko monet muiden, ei ole syytä kuvitella että entisen ajan koulu aamuhartauksineen voidaan “vaatia” tupsahtamaan nykyhetkeen, kuin aikakoneesta.
Muuttuneessa maailmassa kristityillä Suomessakin on silti vielä mahdollisuus. Pitää käyttää sopimusten ja sovinnon välineitä. Koululaisia ja heidän opettajiaan kirkko ja kristityt voivat palvella edelleen niissä puitteissa mitkä on olemassa. Monista kouluista tullaan edelleen kirkkoon, moniin kouluihin päästään säännöllisesti käymään. Pitää käyttää tilaisuus kun se on, eikä itkeä menneitä.
Suomi on lähetyskenttä.
Luopumus sopii kyllä jossain määrin evankelis-luterilaisen kirkon omaan harhailuun, siinä Koistinen on oikeassa. Kaikki kirkossa työskentelevät eivät kuitenkaan omalla työsarallaan ole luopuneet eivätkä luovattaneet, eivät todellakaan.
Tässä ja nyt on todellakin elettävä. Ilman muuta haikailemme entisiä “hyviä” aikoja, mutta aika myös kultaa muistot. Silti näen minäkin suuren luopumuksen olevan totta.
Tämä on kieltämättä vaikea kysymys. Ainakin yksi kohta, missä selkeästi mennään metsään, on nämä tapaukset kuten hiljattain Hämeenlinnassa. Uhataan kaupunkia sakoilla, kun uskonnottoman perheen lapsi “altistuu Jeesus-musiikille”. Onneksi ainakaan vielä kaupunki ei ole tuota joutunut maksamaan, olisi karmea ennakkotapaus.
Tässä suhteessa ennen todellakin oli kaikki paremmin.
Niin, lopulta tuossa taisi käydä hyvin. Iltasanomat esitteli pitkin ja suorin lainauksin “vaarallisia” lauluja kuten Tahdon muistaa pitkäperjantain. Pekka Simojoen kaverit olivat kuulemma kateellisia kun Pekan työ sai ilmaista mainosta enemmän kuin koskaan .
Pointtini oli, että vaikka yhtenäiskulttuurin jälkeinen koulu on haastava, se ei sinänsä edusta “luopumusta” vaan antaa mahdollisuudet niille joiden työnä on kasvattaa lapsia. Tietysti tarvitaan myös tavoittavaa työtä ja ideoita niitä varten jotka eivät ole kirkon sanoman piirissä.
Mielestäni minkäänlaista luopumusta ei ole tapahtunut. Evl.fi ei ole enää standardi toki, mutta ei se ole luopumusta. Se on tilan antamista erilaisille ihmisille.
Tulkitsin että aloittaja kaipasi yhteiskuntaan kieltä ja ilmaisuja, joita aiemmin tämän kokemuksen mukaan käytettiin tämän omassa tunnustuskunnassa. Evl.fissä on toki muutoksia tapahtunut, mutta sehän ei sitten minulle kuulu, kun en yhteisön jäsen ole.
Taustalla tässä on ajatus, että kristillisen kielen käyttäminen ei sinänsä ole indikaattori hurskaudesta. Hurskaudella pääsee taivaaseen, mutta kristillisen kielen käyttäminen ei sinänsä ole hurskautta.
Tiedän pappeja, jotka kieltäytyvät vihkimästä eronneita. Ovat valinneet työtehtävänsä sen mukaisesti, mikä on rajannut aika paljon työllistymismahdollisuuksia.
Tämä lainauksen lainauksesta eli linkin blogitekstistä.
Kiinnostaisi kovasti kuulla lisää siitä, miten vanhainkodeissa ja sairaaloissa on hartauksien sisältöä rajoitettu. Tällainen nimittäin kuulostaisi varsin epäloogiselta. Koulun toiminta on lähtökohtaisesti oppilaille pakollista, ainakin tietyn uskonnon oppimäärää opiskeleville, mutta laitoshartaudet eivät ole kenellekään pakollisia, edes kirkkoon kuuluville. Sinne tulevat ne jotka haluavat. Miksi heille ei saisi julistaa mitä haluaa? Mikä taho kieltää?
En tunne yksityiskohtia, mutta jonkin verran on näkynyt tietoja siitä, että sairaalassa on ollut potilaita jotka vakaumuksensa vuoksi ovat paheksuneet potilashuoneisiin kuuluvaa uskonnonharjoitusta, ja niinpä hartauksia ei käytävillå tai päiväsaleissa ei ole haluttu järjestää. Lieneekö sitten kyse oikeasti potilaista vai heidän omaisistaan, en tiedä.
Uskon että useimmat hoitolaitokset kuitenkin toivovat seurakunnan ja muidenkin käyntejä, koska sehän tukee heidän työtään ja virkistää asukkaita. Erityisesti vanhukset ja muistisairaat tarvitsevat hengellistä ja henkistä huolenpitoa. Läheiseni muistiyksikössä oli oikein kirjattuna periaatteena, että asukas on oikeutettu saamaan virkistystä asioista jotka hänelle ovat ennen sairautta olleet tärkeitä. Myös hengellisistä! Se on nykyaikaisen muistisairaiden hoidon tärkeimpiä tavoitteita: ihmistä tulee kohdella omana itsenään eikä massapotilaana, jonka muistin heikkous johtaisi hänen elämänsä tärkeiden aineksien hylkäämiseen.
Koronarajoitukset katkaisivat aika lailla seurakuntien säännöllistä palvelua hoitopaikoissa. Sen jälkeen havaitsin käynnistysvaikeuksia.
Kirkon työssä henkilösuhteet ovat oleellisia. Kuten koulujen, myös hoitolaitosten yhteyshenkilöt ja johtajat vaikuttavat paljon.
Tässä väitteessä on tarkemmin ajatellen oleellista sana sisältöä, jonka nyt lihavoin.
Asiantuntemusta tuohon kaipaan minäkin. Kirjoitin vain oman seurakuntatyöni kokemuksen pohjalta.
On se tosiaan mahdollista että negatiivisesti tulkittu uskonnonvapaus on saanut hoitoalalla sijaa samaan tapaan kuin kasvatuspuolella. Olisi siis yleistynyt halu rajoittaa, millä tavalla seurakunta saa vierailla kun kaikki “asiakkaat” eivät kuulu kirkkoon. Olisi annettu ehdoksi että hoitopaikan asukkaat eivät altistu eli heidät olisi voitava siirtää toiseen tilaan tai ns. korvaavaan toimintaan. Tässä sitten olisi vedottu mahdottomaan tehtävään: hoitajia ei riitä järjestelyyn, jolloin koko vierailu päätetään skipata. Asukkaiden tai potilaiden omiin huoneisiin saisi mennä hartautta harjoittava pappi tai diakoni, yleiseen tilaan ei. Yhteisessä tilaisuudessa seurakunta saisi olla edustettuna mutta esim rukousta ei sallittaisi? (Vrt. koulujen joululaulu- ja virsihetket)
Pitäisi kysyä tuolta pappi Koistiselta, mitä hän tarkoitti.
Ensiksi voisi kertoa kuitenkin käsityksensä esim @Diakoni tai @paterhenrik tai @JohannesK - onko uskonnonvapaus uhattuna hoitolaitoksissa rajoitusten vuoksi?
EN ole havainnut uskononvapauden rajoittamista hoitolaitoksissa. Laitoshartauksia ja -ehtoollisia järjestetään aika säännöllisesti, eikä niiden sisältöä rajoiteta En ainakaan ole itse tällaiseen törmännyt. Jopa henkilökuntaa käy ehtoollisella tilaisuuksissa. Sairaaloissa ei yleensä järjestetä yleisiä ehtoollisia, hartauksia kyllä. Ne pyritään pitämään häiritsemättä niitä jotka eivät halua osallistua. Yleensä tilaisuudet ovat osa viriketoimintaa ja niihin varaudutaan etukäteen. Ainakin vanhusten asumispalveluissa.
En tunnista tuota Koistisen tekstissä mainittua kieltoa vanhainkoteihin ja sairaaloihin liittyen. Ehkä tuossa on puhumisen henki mennyt rationaalisten hyperbolien edelle.
.