Luin Uusi Tie -lehdestä Miikka Ruokasen ajatuksia Suomen kirkosta ja sen jumalanpalveluksesta. Olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että saarna on kirkon heikoin lenkki.
“Saarnaajat eivät tunnu tuntevan Raamattuaan. Myös Jumalan sanan auktoriteetti on hukassa. Silloin on vaikea julistaa. Tilalle onkin tullut etsiskelevän ja pohdiskelevan ihmisen arvojen pyörittelyä, erilaisia jippoja, etiikkaa ja psykologiaa.”
Jos ajattelen oman seurakuntani jumalanpalveluksia, niin useinmiten käy niin, että lähes kaikkeen muuhun voin olla tyytyväinen, mutta saarnasta olisin odottanut paljon enemmän. Kun kuuntelen radiojumalanpalveluksia, niin saman tulokseen tulen niistäkin saarnan osalta. Nykyään tuntuu, että on erittäin harvinaista, että löytyy pappi, joka julistaa, jolla on julistamisen armolahja.
Veikkaan, että saarnojen sisältöön vaikuttaa se, kuinka paljon pappi tutkii Raamattua mutta myös se, kuinka ihmiset suhtautuvat julistavaan pappiin. Papin täytyy olla todella rohkea, että hän uskaltaa saarnata väkevästi.
Pelkäävätkö papit nykyään, että ihmiset valittavat heistä tuomiokapituliin, jos he saarnaavat väkevästi?