On vaikea selittää, mikä merkitys konfirmaatiolla on luterilaisuudessa, kun koko homma vaikuttaa niin sekavalta. Rippikouluopetuksen raamatulliset perusteet ymmärtää paremmin, mutta mihin konfirmaatiota tarvitaan ja mitä siinä tapahtuu? Onko jotain raamatullisia perusteita, miksi sellainen tarvitaan? Ilmeisesti uskon tunnustaminen liittyy jotenkin asiaan, mutta se aspekti ei nykyään toimi kovin hyvin, kun konfirmaatiosta on tullut kulttuurinen aikuistumisriitti. Onko palstalaisilla jotain ajatuksia aiheesta?
2 tykkäystä
Mielestäni tuossa on tärkein jo sanottu.
Raamatullinen peruste tietysti on Jeesuksen käsky “opettaa heitä pitämään kaikki…”.
Kovin takkuisesti se toteutuu.
Rippikoulua ei käytäisi kai just ollenkaan, ellei se olisi leiririppikoulu.
Kun muistelen taaksepäin asioista, niin joillekin oppilaista olisi pitänyt kieltää pääsy alttarille. Jossain vaiheessa jokuhan sanoo suoraan, ettei usko Jumalaan. Monenlaista siellä tulee vastaan. Aikuisriittinä se otetaan, ja hirmuista on sen porukan paimentaminen.
Minulle sanottiin että minusta tulee täysivaltainen seurakunnan jäsen . Sitäpaitsi eihän kirkkohäitäkään voi saada ellei rippikoulu ole käytynä.
Konfirmaation keskeinen merkitys on vahvistaa konfirmoitavan uskoa sen kautta, että hän tunnustaa sen julkisesti. Hän omalla suullaan lausuu siis sen, mitä kummit ja vanhemmat ovat lausuneet hänen puolestaan kasteessa.
Laajemmin ehkä myöhemmin. Nyt vain linkki teokseen:
http://kirkkokasikirja.fi/toimitusten_opas.pdf#page=52
Konfirmaation merkitys
Konfi rmaatio perustuu kasteeseen. Kasteessa ihminen
tulee Kristuksen ja hänen kirkkonsa jäseneksi. Jokainen
kastettu tarvitsee kuitenkin jatkuvasti opetusta, rukousta
ja kristittyjen keskinäistä yhteyttä uskonsa vahvistamiseksi.
Jeesuksen lähetyskäskyyn sisältyy sekä kastaminen
että opettaminen. Uuden testamentin mukaan
apostolit siunasivat ja vahvistivat kristittyjä opetuksen,
rukouksen ja kättenpäällepanemisen kautta.
Konfi rmaatiossa ei siten vahvisteta kastetta, vaan
kastettua ihmistä ja hänen uskoaan. Ennen konfi rmaatiota
nuorelle opetetaan, mitä on se usko, josta hän on
kasteessa tullut osalliseksi. Konfi rmaatiossa hän tlihavoitu tekstiunnustaa
itse tämän usklihavoitu tekstion ja ilmaisee halunsa elää siinä. Siksi
konfi rmaatiossa tulee käyttää samaa apostolisen uskontunnustuksen
sanamuotoa kuin kasteessa. Nuorta vahvistetaan
siunaamisen ja kättenpäällepanemisen kautta.
Seurakunta vahvistaa nuorta rukoilemalla hänen puolestaan.
Konfi rmoitavia ja koko seurakuntaa vahvistetaan
julistamalla heille evankeliumia ja jakamalla heille
ehtoollisen sakramentti.
Sekä rippikoulun että konfi rmaation tehtävänä on
vahvistaa ihmisen uskoa ja hänen yhteyttään seurakuntaan.
Konfi rmaatio tuo uusia oikeulihavoitu tekstiksia seurakunnan
jäsenelle. Hän saa toimia kummina ja osallistua itsenäisesti
ehtoolliselle.
2 tykkäystä
Aihe on taas pyörinyt päässä, joten jatketaan samaan ketjuun, joka on jäänyt aiemmin aika vähälle huomiolle.
@Silvanus lähde puhuu uskon vahvistamisesta konfirmaatiossa. Loogisesti ajatellen lähtökohtana pitää silloin olla, että jonkinlainen uskonsiemen on olemassa, eihän sitä muuten voi vahvistaa. Toisaalta hyvinkin pieni uskon määrä riittää. Konfirmaation ja henkilökohtaisen uskon suhde on kimurantti kysymys. Nykytilanteessa moni haluaa osallistua konfirmaatioon, vaikka ei todellisuudessa uskoisikaan, ja se on täysin mahdollista. Eikä tämä tietystikään ole hyvä juttu - mutta hyvä ei olisi sekään, että nuorten uskonsiemeniä alettaisiin mittaamaan ja punnitsemaan, kun siihen ei pysty kuin Jumala. Mutta entä jos avoimesti tunnustaa ei-kristillistä vakaumusta? Mikä pitäisi olla konfirmaation kriteerinä uskon osalta?
Se, että sanoo “Tahdon” alttarin edessä ja osallistuu itse konfirmaation toteuttamiseen.
1 tykkäys
Konfirmaation vastaanottajan pitäisi olla armontilassa. Ja ottaa konfirmaatio vastaan kuten se pitää ottaa,
Kirkossamme on vakiintunutta opettaa, että kaste ja usko riittävät armontilaan.
Mitä tarkoitat “ottaa konfirmaatio vastaan kuten se pitää ottaa”? Siis polvistuu samoin kuin muutkin, vai mitä?
Jees. Ja siitähän omassa kysymyksessäni juuri olikin kysymys, että miten usko “diagnosoidaan” riittävällä tarkkuudella? Erotellen joukosta ne, joille kyse on tavasta ja ulkoisesta rituaalista, mutta lyttäämättä niitä, joiden uskonsiemen aitoudestaan huolimatta ei löydä selkeää ilmaisua itselleen? Näkisin tässä olevan paikka jonkinlaiselle keskustelulle, koska niin moni menee konfirmaatioon vain koska se “kuuluu asiaan” ja sitten saa rippilahjoja. Kulttuurinen paine osallistumiseen on niin vahva, että uskontunnustuksen lausumista ja tahdon-sanomista ei oikein voi järkevästi pitää todellisina uskon ilmaisuina automaattisesti.
Kun minut konfirmoitiin luterilaisessa kirkossa puoli vuosisataa (!) sitten, pappi sanoi, että vaikka ei osaisikaan päättää, haluaako sanoa “Tahdon”, pitää silti sanoa “Tahdon”. Tämä ei liene kaikkien pappien opetusta.
1 tykkäys
Nyt ovat seurakunnissa taas konfirmaatiomessut ajankohtaisia. Omasta konfirmaatiosta on sen verran aikaa, että ei ole jäänyt mieleen yksityiskohtia. Kun kuuntelin netistä konfirmaatiomessua, niin jotenkin häiritsee se kiireen tuntu. Heistä varmaan useimmilla on ensimmäinen (toivottavasti myös ei viimeinen) ehtoollisella käynti ja pappi yrittää mahdollisimman nopeasti sanoa
Herramme Jeesuksen Kristuksen armo, Isän Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon sinun kanssasi.
HerrammeJeesuksenKristuksenarmoIsänJumalanrakkausjaPyhänHengenosallisuusolkoonsinunkanssasi.
No, helppoahan se on sivusta arvostella, mutta jää sellainen olo, että pappi yrittää säästää aikaa, että pääsisi jo seuraavan luo eli ei keskity yhteen vaan ajattelee jo seuraavaa. Ei siinä välttämättä monta minuuttia menisi ylimääräistä aikaa, jos yrittäisi sanoa sanat ajatellen, että tässä on konfirmoitavalle ihan ainutlaatuinen tilaisuus.
1 tykkäys
Luin hiljattain kirjoituksen, Uudentien nettilehdestä ketjun aiheeseen liityvästä KL,n riparista, omasta rippikoulusta on jo tovi aikaa, mutta jälkikasvun lapsilla tuo lähenee…
1 tykkäys
Kiire on aina pahasta. Minustakin hätäily juuri ehtoollisen kohdalla on aina tuntunut oudolta.
Joskus on laskettu aikataulut vähän tiukille. Silloin toki jakajille voi tulla tunne että ollaan nyt ripeitä. Se ei ole hyvä puolustus mutta selitys ehkä.
Konfirmaatioita saattaa olla samana päivänä useita esim siksi että sukua mahtuisi kirkkoon tarpeeksi. Eli ryhmiä on pienennetty ja tilaisuuksia lisätty. Silloin on tehty virhearvio siinä miten kauan messu kestää.
Todennäköistä on kuitenkin että papeilla ja muillakin on se vinoutunut käsitys että ihmiset jotka eivät käy kirkossa, pitkästyvät jo puolessa tunnissa. Itse ajattelen että se riski on otettava. Tärkeämpää kuin tilaisuuden lyhyys on se mikä on sisältö. Onnistutaanko antamaan se viesti että tämä on tärkeä juhla. Lisäksi on puhuttava ja ajateltava nuorten kannalta. Jos vaikka veisataan raskaita ja outoja virsiä paljon, se ei liene viisasta. Jos puhutaan nuorille ja vanhemmille kohtikäyvästi ja musiikki on sopivasti valittua, ei tuntikaan ole pitkä aika.
3 tykkäystä
Palaan keskustelun alkuun, eli konfirmaation merkitykseen. Mikä merkitys konfirmaatiolla on luterilaisessa teologiassa silloin, kun rippileirillä oleva on leirille tullessaan kastamaton, ja saa kasteen leirillä vähän ennen konfirmaatiota?
Ymmärrän sen, että konfirmointi antaa oikeuden osallistua itsenäisesti ehtoolliselle ja oikeuden toimia kummina, eli että sillä on sen tyyppisiä välillisiä vaikutuksia. Kirkolliseen avioliittoon vihkimiseen puolestaan riittää rippikoulu ilman konfirmaatiotakin.
Kirkkokäsikirjan teksti konfirmaation merkityksestä on kirjoitettu vain lapsena kastettujen kannalta, jotka eivät ole nuoruudestaan johtuen voineet itse kastehetkellä ilmaista tahtoaan elää kristillisen tunnustuksen mukaan. Käytännön elämässä on kuitenkin myös sellaisia tilanteita, joissa juuri ennen konfirmaatiota rippikoululainen kastetaan hänen omasta tahdostaan. Kasteen ja konfirmaation välissä ei ole joissain tilanteissa lainkaan opetusta konfirmaatiomessun alkuosaa lukuunottamatta, kun ne voivat olla varsin peräkkäinkin, jopa peräkkäisinä päivinä tai samana päivänäkin.
Ei-teologina sanoisin, että eikö se ole silti tuo sama minkä Silvio edellä kertoi - eli uskoa vahvistetaan sen kautta, että se tunnustetaan yhdessä julkisesti. Toki näin voi joskus tapahtua kun aikuinen kastetaan messun yhteydessä. Silloin hän on aika vahvastikin seurakunnan rukousten kohteena ja “esillä”. Mutta konfirmaatio rippikoulun yhteydessä ja lopuksi on seurakunnan juhla, jossa kastetut tunnustautuvat osaksi täysivaltaista aikuista seurakuntaa. On ihan eri asia mitä nuorten ajatuksissat tuossa liikkuu. Mahdollista kuitenkin aina on, että tilanne vaikuttaa hyviä hedelmiä.
Jos ihminen kastetaan 15-vuotiaana tai vaikka 40-vuotiaana yksityisesti, se ei ole samalla tavoin julkista. Uskontunnustuksen kuulee siinä vain lähipiiri, tai esim vain pappi ja kummit.
Sinänsä pidän tärkeänä että konfirmaatiosta opetetaan rippikoulun aikana niin, että se ei ole vain tapa, vaan todellinen tunnustautuminen ja merkittävä elämän hetki. Olen joskus seurannut tilannetta että vastakkainasettelua riparilla harrastanut nuori on papin toimesta pantu aika tiukille: Haluatko oikeasti tunnustaa uskosi? Eli ei vesitetty sitä että pitäisi olla johdonmukainen. Jos on kovasti erimielisyyttä uskon merkityksestä leirin aikana, asia on hyvä käsitellä ja jättää mahdollisuus myös nuorelle heittää pyyhe kehään, vaikka konfirmaation aattona. Toki tässä tarvitaan paljon herkkyyttä ja viisautta. Nuorista joillain on enemmän uhoa ja myös itsenäistymishaluja kuin toisilla. Jokainen heistä on kuitenkin Jumalalle rakas.
Kun itse olin riparilla (Sleyn), niin meillä kyllä oppitunnilla puhuttiin siitä, että konfirmaatio on vapaaehtoinen, ja se on uskon tunnustamista. Käytiin läpi, mihin asioihin riittää merkintä rippikoulun käymisestä ja mihin vaaditaan konfirmaatio. Sitä en tiedä, millaisia henkilökohtaisia keskusteluja on käyty - kaikki kuitenkin osallistuivat konfirmaatioon. Olen kuullut, että kaikilla ripareilla tätä asiaa ei tällä tavalla käydä läpi. Se on kyllä virhe. Kaikki nuoret eivät välttämättä edes tiedä, että rippikoulun käyminen ja konfirmaatio ovat kaksi eri asiaa.
1 tykkäys
Tässä on nähdäkseni olemassa myös sukupolvien välinen kuilu? Ennen rippukoulussa oli todella tarkoituksena perehdyttää oppilas kristinuskoon, eli antaa hänelle lähetyskäskyn velvoittamaa opetusta. Tällöin konfirmaatio koulun lopussa oli paikallaan koski se sitten lapsena kastettua tai vanhempana kastettua. Vielä minunkin aikana 70-luvun alussa oli näin ja muistan hyvin kuinka kristinuskon sanoma puhutteli minua.
Nykyisin taitaa kuitenkin olla, että kristinuskon sisällöllisen puolen opetusta ei enää juurikaan ole, on vain jotain ulkonaista etiikkaan painottuvaa opetusta ja jos on kysymys rippileiristä niin hauskanpito erilaisine variantteineen myös lienee kattavassa roolissa. Tällöin on ymmärrettävää, ettei konfirmaatiolla ole sitä merkitystä mikä sillä ennen ymmärrettiin olevan ja se onkin latistunut pelkäksi seremoniaksi. Näin ei välttämättä ole kaikissa rippikouluissa, toivottavasti?
Seurakunnan riparilla joitakin vuosia sitten oli tuo keskustelu, mitä tarkoitin. Yksi nuori oli tavallista aktiivisempi. Se voi olla erittäin hyvä asia myös. Hänellä oli kanttia kyseenalaistaa ja pyrkimystä varmaan rehellisyyteen. Muistaakseni hän päätyi osallistumaan konfirmaatioon.
Ei todellakaan ole näin. Ainakin tässä suuressa seurakunnassa toistakymmentä vuotta rippikoulutyöhön osallistuneena voin sanoa, että opetussisältö on uskonkappaleiden mukainen. Samoin rippikoulun nykyinen muoto on erittäin hyvin todellista kristillistä elämää eli jumalanpalvelus- ja hartauselämää opettava. Uskon asiat opetetaan, ja niitä eletään käytännössä läpi. Teorian osuuden, hauskanpidon määrän, sekä työntekijöiden ja isosten persoonallisuuksien ja tapojen suhteen on tietenkin variointia. Mutta rippikoulun kova ydin on täysin uskon perusteiden mukainen. Ulkoläksyjäkin on, ja ne pitää osata!
Rippikoulu ei ole se kirkon ongelma. Se mitä tapahtuu sitä ennen ja sen jälkeen, on.
1 tykkäys
Toivottavasti näin on? En kuitenkaan ihan tällä syönnillä usko olevani ihan täysin hakoteillä sen suhteen mitä sanoin.
2 tykkäystä