Minua puhuttaa ja hämmentää rippikouluihin liittyvä ja tällä palstalla aiemmin esiin nostettu ristiriita nuorten epäuskon sekä riparin ja konfirmaation kristillisen luonteen välillä. Kyse on lain ja evankeliumin käytännöllisestä soveltamisesta. Olen häilynyt ratkaisuissani tämän ongelman äärellä. Minua saakin asiassa opettaa ja nuhdellakin. Kaikki nuoret olen konfirmoinut vajaalta pariltakymmeneltä riparilta, jossa olen toiminut ohjaajana.
Yksi vaihtoehto elää asian kanssa on kieltää tai sivuuttaa ristiriita kokonaan. Käsittääkseni tämä on yleinen linja Suomen rippikouluissa. Näen tämän liberaalina ratkaisuna. Itsekin olen toiminut näin. Tämä linja välttää lakihenkiset sudenkuopat, kuten uskoon painostamisen tai sen, että nuoret jaettaisiin koulun aikana näkyvästi pelastuneisiin ja kadotettuihin. Asian sivuuttaminen tarkoittaa mm. sitä, että nuorten uskoa ei kysytä. Jos uskon näkyvää ilmausta ei tulekaan tai nuori peräti kieltää uskonsa, voi tässä kohtaa muistaa, että uskon matka on prosessi, Jumala näkee sydämen sopukoihin ja että myös opetuslapset epäilivät Herraansa.
Tätä vaihtoehtoa voi kritisoida etenkin välinpitämättömyydestä ja leväperäisyydestä. Onhan nähtävillä oleva tosiasia, että rippikoulu on usein juureton ja hedelmätön hauskanpitoleiri nuoren elämässä. Uskoa voi olla vaikea mitata, mutta siitä huolimatta on helppo nähdä mahdollisuus siihen, että nuori osallistuu konfirmaatioon ja uskonsa tunnustamiseen vain ulkokultaisesti ja huulillaan, ei sydämensä uskolla. Tämä vaara on toki myös kirkon työntekijöillä.
Olen kysynyt nuorten uskosta oppitunneilla pedagogisen kohtaamisen, dialogin ja kunnioituksen hengessä. Jumala -oppitunnilla olen kysynyt uskosta Jumalaan janan avulla ja pelastus -oppitunnilla sitä, mihin kuolemanjälkeiseen vaihtoehtoon he uskovat. Useimmiten olen tehnyt tämän julkisesti eli siten, että nuoret näkevät sekä minun, että toistensa vastaukset. Järjestäen kaikki(!) nuoret kieltävät näissä kohdin uskonsa Jumalaan ja ikuiseen elämään, myös silloin, jos kysyn asiaa suljetusti. Kysymykset siis paljastavat ristiriidan: usko pitäisi tunnustaa viikon parin päästä, mutta nuoret ovat vähintäänkin pihalla henkilökohtaisen vakaumuksensa kanssa. Koskaan en ole moittinut nuoria heidän vastauksistaan. Tarkoitushan on kohdata nuoret siellä missä he ovat. Joinain kertoina olen kuitenkin ottanut esille konfirmaatiossa tapahtuvan julkisen uskontunnustuksen eli em. ristiriidan.
Minua on moitittu nuorten uskon kysymisestä. Perustelu moitteelle oli se, että usko on yksityisasia. Onhan se sitäkin. Ja kysyttäessä ikään kuin taistelukenttä sekä mahdollisuus manipuloinnille ja lakihenkisyydelle aukeaa. Joskus olen sanonut nuorille, että konfirmaatioon voi osallistua, vaikka ei itse tulisikaan konfirmoiduksi. Kaikki kuitenkin aina tulevat, myös he, joita ei opetukset kiinnosta sekä ne, jotka ovat heränneet hengellisiin kysymyksiin väärästä uskosta.
Kansankirkossa ja liberaaliteologiassa vallitsee matalankynnyksen, tasa-arvon ja relativismin henki.
En kuitenkaan lähtisi itsekään kieltämään keneltäkään pääsyä konfirmoitavaksi (vrt. kaste ja ehtoollinen). Ehkei siis enempää ole tehtävissä kuin nostaa ristiriita esiin ja avata se nuorille. Joskus ongelma on myös tiedollinen: konfirmaatio on nurkan takana, mutta nuori ei kysyttäessä tiedä, miten ihminen pelastuu. Tällöin olen kertonut vastauksen nuoren puolesta.
Ainakin kerran kiipesin saarnatuoliin konfirmaatiojumalanpalveluksessa tämä ristiriita mukanani. Olin varmaan liian lakihenkinen, kun puhuin siitä, että ilman uskoa tämä konfirmaatio on pelkkä näytelmä ja kulissi. Konfirmaatiojumalanpalvelus on juhla, kuten mikä tahansa jumalanpalvelus. Sinne sopii evankeliumia painottava julistus siinä missä laki painottava julistus paastonaikaan. Henkilökohtaiset turhautumiset on myös hyvä käydä läpi ennen tilaisuutta. Mutta toki lakia ja vakavuutta voi myös konfirmaatiosaarnassa olla, herättelyäkin. Olinkin kovin hämmentynyt, kun eräs kollegani kielsi konfirmaatiosta Juha Tapion laulun liian vakavien lyriikoiden takia.
Sielunhoidollisuus on rinnalla kulkemista.
