Itse ajattelen, että ihmisellä on viisi aistia ja tunne- ja kokemuselämäkin. Jos ajatellaan, että kristinusko on vain sitä, että kuunneellaan opetusta, siis kuuloaistin ja järjen varassa toimimista, laiminlyödään paljon. Jumalanpalveluksen ei ole tarkoitus olla luentotilaisuus. Tuntuu, että perinteisessä luterilaisessa saarnan korostuksessa on joskus tällaista piirrettä, missä kaikki muu jää sivuun. Näin ilman, että haluan saarnaa ja opetusta mitenkään aliarvostaa. En tiedä, onko siinä sitten jotain, että luterilaisuus syntyi tietyllä tavalla akateemisena liikkeenä.
Se, että Kristus asetti sakramentit jotka ovat konkreettisen aineen muodossa, on omiaan opettamaan sitä, että kristinuskon harjoittamisessa saa opetus tapahtua myös näkemällä, maistamalla, haistamalla ja tuntemalla. Konkreettisuus, joka käy ilmi jo inkarnaatiossa on asia, joka kristinuskolle ominaista ja erottaa sen monista muista uskonnoista.
En sanoisi, että yksittäisiä tyyppejä. Korkeakirkollinen liikehdintä kirkossamme ei oikein ole muodostanut mitään suuria kansanliikkeitä. Mutta oma käsitykseni on, että liturginen harrastus on vahvistunut aikojen kuluessa. Tietysti manipuli ja suitsukkeet -porukka on yksittäistyyppejä.
Liekö Vatikaani IIn tuontituotteita, mistä varmaan moni muukin liikehdintä lähti liikkeelle niin idässä kuin lännessä. 
Joku voisi kyllä vääntää tästä jonkinlaisen pitkittäisanalyysin. Olen välillä mutuillut, että meillä Schmemannit ja kumppanit liittyisivät saman virtaukseen, vaikka toki eri lopputuloksella.
Sanoisin, että VII on vain yksi tuotos tässä kehityksessä. Liturginen liike alkoi jo ennen sitä, katolisessa kirkossa sitä edeltäneiden liturgisten muutosten muodossa ja protestanttisessa maailmassa myös. Anglikaanisen korkeakirkollisuuden nousu 1800-luvulla voisi olla se sylttytehdas.
Meikäläisittäin ajatellen se vaikutti liturgisen kiinnostuksen uudelleenheräämiseen 1900-luvun alusta alkaen, 1800-luku kai Suomessa oli monin paikoin matalinta aikaa tässä yleisesti ottaen. Saksalainen uusluterilaisuus ja Ruotsin esimerkki olivat meillä tietysti tärkeitä. Romantiikan keskiaikainnostus kansainvälisesti ja kansallisromantiikka etenkin meillä, mutta myös muualla olivat tämän asian suhteen ruokkivia yleisiä aatteita.
VII:n omaksuma restauroiva ajattelu nousee myös patristisesta suuntautumisesta. Anglikaanit siinäkin vahvoja vaikuttajia. Ilman muuta uusbysantilaisuus ja muu sellainen on samaa juurta. Keskeiset teologithan vaikuttivat Länsi-EUroopassa ja varmasti joivat samoista lähteistä. Jo kirkkotaiteen- ja arkkitehtuurin tarkastelu antaa kiinnostavaa ajattelemisen aihetta.
Tätä juuri hain. Varmaan tosiaan oire eikä juurisyy. Symppaan ilmeisesti wanhankantaisempia (?) virtauksia, jossa pyrittiin lähteiden sijaan siirtämään olemassaolevia perinteitä sellaisenaan eteenpäin.
Valamossa muistaakseni kehoitetaan poistumaan eteiseen, mutta todellisuudessa kukaan ei poistu eikä ketään heitetä ulos. Voi myös olla että tuo kohta menee monelta ei-ortodoksilta ihan vaan ohi (puhuttiinkohan siinä vääräuskoisista vai miten se menikään - kaikki eivät ehkä ymmärrä olevansa vääräuskoisia 
)
Onko kehottaminen osa vain kaavaa jota ei käytännössä noudateta? Vai onko tuossa paljonkin variaatiota?
Luulen, että se menee monilta vain ohi. Tässä voi noudattaa Jeesuksen sanaa; “jolla on korvat se kuulkoon”. Täytyy jotenkin itse tiedostaa tämä asia.
Kyse kai on siitä, mitä kohtaa historiassa pidetään sinä, mikä on tavoiteltavin paikka. Kaikilla kirkkokunnilla on ollut vaihtelua niin monissa asioissa. Joku vapaasuuntainen seurakunta pitää alkuseurakuntaa ihanteenaan ja pyrkii siihen (tietysti omien kuvitelmiensa varassa), joku haluaa vain tietyn ajan ikonit ainoaksi, joku taas pitäytyy karoliinisessa luterilaisessa kaavassa.
Tämä on varmaan olennainen huomio. Vierastan vähän sellaista sanottakoon nyt sitten akateemista teologiaa, jossa määritellään joidenkin abstraktien kriteereiden kautta, millainen on oikea jumalanpalvelus. Kaikissa kirkkokunnissa on kuitenkin olemassa oleva seurakunta, joka noudattaa omilta isiltään perimiään tapoja.
Kyllä tilanne tosiaan on tällä hetkellä kovin toinen kuin vaikkapa 12 vuotta sitten, vaikkei mistään suuresta kansanliikkeestä voidakaan vielä puhua. Kiinnostus korkeakirkollisuutta on selvästi vahvistunut ja erityisesti harrastuneiden lisäksi on paljon vähintäänkin “korkeakirkollisuus-curious” -väkeä.
Henkilökohtaisesti en myöskään ole innostunut minkäänlaisesta “kauniit menot, btw. kirkko on sosiologinen ilmiö” -meiningistä. Kaiken pitää viedä kohti Kristusta ja tapahtua Jumalaa palvovasta asenteesta käsin. Mutta toki on niinkin, että ihminen joka lähinnä näkee muiden tekemisissä sen mikä on puutteellista tai väärää eikä pyri iloitsemaan siitä mitä toinen tekee oikein, jää pidemmän päälle aika yksin eikä pysty edistämään tuossa toisessa ihmisessä minkäänlaista kasvun prosessia…
Aina elämme jännitteessä “Joka ei ole meitä vastaan, on meidän puolellamme.” (Mark.9:40) ja “Joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan” (Matt.12:30).
Joskus olen miettinyt mitä aikaa he ajattelevat. Aikaa jolloin rukoiltiin juutalaisessa synagoogassa, aikaa ennen kaanonia, aikaa ennen kristinuskon monia dogmaattisia linjauksia, vai mikä ajankohta.
Ja kaikilla on vaihtelua siinä, miten tätä isiltä perittyä toteutetaan. Vaikka kuinka haluttaisiin olla perinteisiä ja kiinni traditiossa.
Joo. Siksi on minusta turvallista noudattaa perittyjä tapoja. Vallankumouksissa saadaan harvoin hyvää aikaa.
Edit: Pitääkä tähän nyt sitten sanoa, että nyt ei viitattu reformaatioon, vaan ylipäätään liturgiseen konservatismiin.
Mutta myös ne tavat ovat joskus voineet mennä huonoon suuntaan. Ei ole mitään järkeä siinäkään, että juuri se, miten nykyään tehdään (tai tehtiin kun minä olin nuori) olisi se ainoa oikea.
Eikö Suomen ev.lut-kirkossa ole ainakin puoli vuosisataa ollut käynnissä yleinen kehitys jossa liturgian ja jumalanpalveluselämän muotojen suhteen on tultu tiukemmiksi ja huolellisemmiksi samaan aikaan kun opetuksen sisältö on muuttunut yhä löysemmäksi ja liberaalimmaksi?
Tarkoitan että vaikkapa liturgisten värien, jumalanpalvelusasujen, kynttilöiden käytön tai ehtoollisaineiden jälkikäsittelyn suhteen on pyritty eroon kaikenlaisesta kotikutoisesta ja paikallisella tasolla vaihtelevasta matalakirkollisuudesta. (Joulukuuset on sentään jätetty jäljelle kirkkosalien alttariosaan). Tämä siis ikäänkuin piispainkokoustason säätelynä?
Oma lukunsa ovat sitten erilaiset pelle- ja muut erikoismessut. Mutta nekin tavallaan edustavat samaa lähtöoletusta että muoto on tärkeä.
Tämäkin joo, mutta muutokset voi tehdä hitaasti. Ei varmaan ole järkeä vaikkapa käyttää Raamatussa 1200-luvun Suomea, mutta 1930-luvun Suomi ei varmaan ole kovin paha, kun seurakunta on siihen tottunut.
Näinhän se on, monella tavalla liturginen harrastus on lisääntynyt ja siinä varmasti pappiskoulutuksella on osansa.
En tiedä, olenko nyt se, joka näkee vain puutteellista ja väärää. Varmasti monen mielestä jo siksi, että olen perinteisen virkakäsityksen kannalla. Uskaltaisin siltikin sanoa, että tässäkin asiassa (kuten myös liturgisessa politiikassa) voin nähdä ihmisten hyvät tarkoitukset. Olen varmaan lipilaarimpin tässäkin, kuin mitä vaikutan, ei aina tule sopivasti pehmenneltyä. Toki en pehmentele itse asiassa tippaakaan.
Repesin ääneen. Vahva sama. 
Täysin samaa mieltä!
Vanha kunnon cymbus, jo kauan ennen kuin sain pyhän pappisviran virkakarisman olen iloinnut siitä korkeakirkollisesta ansatsista jota olet tuonut! Minuakin se täällä innostanut omalla tielläni 
Ei, en minä nyt sanojani sinulle osoittanut - tällä keskustelualueella vain on monesti helpompaa nähdä pelkkää pahaa ja puutetta kaikkialla, etenkin evl.fi kirkossa. Itse yritän vähän olla se huutava ääni erämaassa joka yrittää sanoa että ei siellä ole pelkkää pimeyttä ja lankeemusta vaan myös hyviäkin käänteitä, ainakin joskus…
Esimerkiksi tänään julkaistussa kirkollisia toimituksia koskevassa liki tuhatsivuisessa vihkosessa ehdotetaan, että jatkossa kasteiden pitäisi tapahtua messun yhteydessä ja eksorkismi pitäisi palauttaa. Ja kodinsiunaamisen yhteydessä verhotusti puhutaan pahoista hengistä.