Luterilainen korkeakirkollisuus

Perinteisessä muodossaan luterilaisessa jumalanpalveluksessa ei käsittääkseni ole mitään sellaista, joka olisi ristiriidassa sanan kanssa. Päinvastoin perinteinen luterilainen liturgia ei pyri kiinnittämään läsnäolijan huomioita liiaksi itse toimitukseen, vaan muodostaa hyvän tuen ja kehyksen sanan saarnalle ja sakramenttien toimittamiselle, eikä siten pyri kiinnittämään läsnäolijan huomioita liiaksi itse seremonian ulkonaiseen toimittamiseen. Pidän vahingollisena sellaista kehitystä, jossa sanan saarna jää seremoinioiden jalkoihin, jolloin evankeliumi ei kaiu kirkkaana, ei ole jumalanpalveluksen ytimenä, jota Kristus kuitenkin lähetti meidät julistamaan. Matt. 28.

Mikä on se perinteinen alkuperäinen muoto? Tai minkäläinen sen pitäisi nykään olla.

Onko kuitenkaan asia aina vastakkainen. Rukoukset, laulut,Raamatu luvut, esirukoukset, ehtoolis-sanojen lukemiset, virrenveisuu, ylösnousemiset, jne… ovat varmasti kuitenkin kokonaisuuteen liittyviä.

1 tykkäys

Kritiikkini kohdistuu lähinnä siihen, jos jumalanpalveluksen jotain seremoniaa pidetään velvoittavana, tulee siitä helposti herkille omille tunnoille laki, kuten korkeakirkollisuudessa näyttäsi olevan, jolloin itsessään ihan hyväkin asia alkaa syrjäyttää evankeliumia, sanomaa syntien anteeksiantamuksesta yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden.

Se mikä voidaan soveltaa yksilöön voidaan mielestäni soveltaa laajemmin myös seurakuntaan.

Lutheria lainaten, ”älköön laki tahratko morsiusvuodetta, joka on tarkoitettu Kristuksen lepoa ja unta varten: älköön laki saattako omaatuntoa hämmennyksiin. Omantunnon kuuluu elää kahden ylkänsä Kristuksen kanssa vapauden ja lapseuden valtakunnassa” (Galatalaiskirjeen selitys). Tämä pätee nähdäkseni myöskin seurakunnan jumalanpalvelukseen. Siinä ei saisi olla elementtejä, jotka sitovat ihmiset tekoihin, joiden välityksellä vanhurskautta tavoitellaan. Tämän vuoksi jumalanpalveluksen tulisi olla mahdollisimman vapaa kaikista Kristusta morsiusvuoteesta karkottavista asioista.

Suunnan tulee jumalanpalveluksessa olla aina Jumalasta meihin päin, ei päinvastoin ja siten meidän toimintamme tulee aina olla sellaista, että se sallii Jumalan tehdä työnsä meissä, eikä muodostua esteeksi sille. Me emme voi antaa Jumalalle mitään, joka tämän olisi korvattava. Job. 41: 11, Room. 11: 35.

Tämä olkoon nyt tässä. Yksityiskohtiin en nyt halua mennä, vaikka tuosta suitsutuksesta ja vaikkapa ehtoollisen toimittamisesta ikään kuin uhrina Jumalalle siten, että uskoa syrjäytetään tekisikin mieli sanoa joku sananen.:grinning:

1 tykkäys

Velvoittavina, onko jumalanpalvelus velvoittava vai joku osa siinä? Miten tämä ratkaistaan? Syrjäyttää evankeliumin, miksi syrjayttäisi, mitä ne syrjäyttävät asiat ovat?

Tämä on erikoinen ajatus, luterilaisessa kontekstissä. Vanhurskautta ei saa siis tavoitella, mistä tämä ajatus kumpuaa?

Asia ei ole edes raamatun liturgisissa teksteissä näin päin. Myös yksityiskohdista keskustelu voi olla hedelmällistä ja keskustelua avartavaa.

En kerta kaikkiaan tajua, miten suitsuttaminen tai ehtoollinen voisivat syrjäyttää uskoa, jos niitä pidetään uhreina. Uhri annetaan nimenomaan uskon takia, siksi että uskotaan. Waltherin käsitys uskosta on niin abstrakti, ettei siihen vaikuta mahtuvan mitään muuta kuin mielikuva luterilaisesta vanhurskautusopista. Pienellä muutoksella tuollainen jumalakuva olisi kuin islamia.

2 tykkäystä

Jospa annettaisiin hänen olla nyt 9x eikä haukuta Waltheriksi.

9x:n käsitys liturgiasta on minunkin mielestäni hiukan puutteellinen, mutta ei valitettavasti kovinkaan harvinainen. Kysymys on varmasti tiedon puutteesta. Pietismin ja reformoidun perinteen läpäisemä suomalainen luterilaisuus on kadottanut yhteyden vanhaan, arvokkaaseen messuperinteeseen joka kumpuaa jo alkukirkosta. Paljon arvokasta raamatullista vanhaa traditiota on hävitetty ikään kuin varmuuden vuoksi.

3 tykkäystä

Mitä tämä tarkoittaa? Jos pappi suitsuttaa, niin miten se liittyy mitenkään vanhurskauttamisoppiin?

Ovatko sinun mielestäsi kasukat, kynttilät, suitsutukset, polvistumiset jne., niin välttämättömiä, että ne ajavat saarnatun Jumalan sanan ylitse? Millään näistä kun ei ole minun eikä Lutherin mielestä mitään tekemistä itse vanhurskauttamisen kanssa, mutta saarnalla ja sakramenteilla ehdottomasti on, ne kun ovat Jumalan itsensä antamia välineitä, joilla hän itse sekä antaa, että vahvistaa uskoamme Kristuksen sovitutyöhön. Sanahan on myös sakramentteja konstruoiva elementti:

Kaikessa kristikunnassa meillä ei ole mitään suurempaa tai korkeampaa kuin Jumalan Sana. Me kuulemme tuulen äänen; Pyhät Kirjoitukset osoittavat Sanan meille kaikkialla; kuten esimerkiksi kasteessa, missä Sana on perustava elementti. Joku kuulee Sanan ja tuntee veden, ja ilman Sanaa, kaste ei ole mitään. Mitä voi vesi saada aikaan ilman Jumalan Sanaa? Kuten Pyhässä Ehtoollisessa leipä ja viini ovat vailla vaikutusta ilman Sanaa. Leipä pysyisi ikuisuuden leipänä ja viini viininä, mutta kun Sana on liitettynä kasteen ja Herran ehtoollisen sakramenttiin, tämä tekee sen, joku tuntee sen, kuten tuulen humina tunnetaan. Kun Sana on kuultu, silloin me tunnemme sen äänen korviemme edessä.

Martti Luther, LW 22, s. 306.

Ei ole millään tavoin pietismiä, henkilökohtaista hurskautta, pitää sanan saarnaa ensiarvoisen tärkeänä jumalanpalveluksessa. Sen sijaan tuollaiset korkeakirkollisuudessa välttämättömiksi nähdyt ulkonaiset teot ovat pietismiä, henkilökohtaista hurskautta korostavia, jos mitkä.

Luuk 17:20: “Ei Jumalan valtakunta tule nähtävällä tavalla,”

Eivät ole niin välttämättömiä, että ajaisivat saarnatun Jumalan sanan ylitse. En ole niin väittänytkään. Sen sijaan ne ovat asioita jotka tukevat ajatusta inkarnaatiosta laajassa merkityksessä, eli että Kolmiyhteinen Jumala on todellisesti seurakuntansa keskellä eikä reformoitujen opin mukaan vain ylhäällä taivaassa. Kuvallinen ilmaisu on ollut varhaisen kirkon kristityille tärkeinä uskon opetusvälineinä - miksi niitä pitäisi meidän nyt pelätä?

Esittämäsi Luther-sitaatti kertoo, että sanaa on myös julistetun, äänellisen saarnan ulkopuolella sakramenteissa ja Kirjoituksissa. Messussa saarnan ja ehtoollisen tulee olla yhtä tärkeitä.

Ei voi ylhäällä vuorella oleva kaupunki olla kätkössä.

Jumalan valtakunta ei ilmene sanoina vaan voimana. Saarna on usein se osa, joka tuntuu kaikkein inhimillisimmältä. Siinä puhujan oma persoona voi olla enemmän läsnä kuin luomaton voima. Sanattomat asiat voivat vahvistaa uskoa palveluksessa paljon enemmän kuin saarna. Esimerkiksi se, että diakoni suitsuttaa kulkien kirkkokansan ympäri, jolloin läsnäolijat todella tuntevat olevansa pyhän pilven ympäröimiä kuin Mooses vuorella. Tai papin nauttiessa ehtoollista ja kansan katsoessa - siinä odottaminen on intensiivisimmillään. Joskus hengellisesti vaikuttavinta on se, miten joku lapsukainen huolellisesti keskittyy sammuttamaan tuohuksia: hän tietää tekevänsä jotain erityistä; hän tunnistaa pyhän vaikka ei osaisi sanoa siitä mitään.

Se, mitä jumalanpalveluksesta haetaan, ei todellakaan ole ihmisten puhe ja sanat. Kyllä se on jumalallisten armovoimien sanaton ja salainen vaikutus.

3 tykkäystä

Tarvitseeko asian olla näin? Mistä tiedetään, että nämä ajavat saarnatun sanan ylitse?

Tämä on erikoinen peruste väheksyä kaikkea muuta kuin julistusta. Vanhurskauttaminen. Tässä oikeastaan vanhurkauttamisesta tehdään väkivalloin sellainen mitä evankeliumi ei ole. Mieleeni tulee uskonpuhdistuksen synkät ajat. Müntzerin opin vaarat.

Tämä on hyvä näkökulma. Sana tosin on puettu veteen ja ehtoolliseenkin, joten myös kaikki luotuisuus kuuluu Jumalalle ei vain korvat. Alkukirkon liturgiassa oli tosin myös profetian osuus - sitäkin voi pohtia.

Tässä näen suuren ongelman joka tulee väärin tulkitusta uskonpuhdistuksen sanomasta. Kilvoittelu eritetään johonkin missä sitä ei ole mahdollista toteuttaa. Se eristetään seurakunna ulkopuolella ja tapetaan siellä. En myöskään voi nähdä, että ulkonaiset rituaalit olisivat henkilökohtaista hurskautta korostavia, enenmänkin ne ovat harjoitusta parempaan kristilliseen elämään.

Luuk 17:20 puhuu eri asioista, se ei puhu Jumalan kansan käytännöistä tai liturgisesta elämästä.

Ikävä kyllä, täällä pääkaupunkiseudulla saarna on usein kaukana sanasta olevaa diipadaapaa, jotain poliittista agitaatiota tai muuta mediasta tuttua kansan(v)alistuspropagandaa. Kuinka kaikkien tulee: tukea prideä /kannattaa maahanmuuttoa /ahdistua ilmastosta /kauhistua lakia ja kirjoituksia ja muistaa että Raamattu on vain aikaansasidottua ihmisten harhaluuloa.

Niin että jos joku muistuttaa sitä kirkkoa missä minut kastettiin ja missä kävin rippikoulun, niin ne ovat ne vähät traditionaaliset vakiojutut liturgiassa. Onneksi edes ne.

No, periaatteessa olet oikeassa, mutta… hän on hengannut täällä ja edeltävillä foorumeilla jo niin monta vuotta ja pisimpään tullut tutuksi Waltherina, että luulenpa useimpien foorumiveteraanien hahmottavan hänet parhaiten juuri sillä nimellä. Tarkoitus ei ollut haukkua. Walther-nimi vaan tuli vanhasta muistista.

1 tykkäys

Väitätkö nyt, että Jeesus on ristiriidassa itsensä kanssa ja kumoaa toisessa paikassa omat sanansa?

En tietenkään, mutta huomaan, ettet ole ihan ymmärtänyt mitä Jeesus tuossa siteeraamassasi kohdassa Luuk 17:20 tarkoittaa, kun puhuu fariseuksille. Kontekstista selviää, että hän puhuu itsestään. Jumalan valtakunta tuli fariseusten keskelle Jeesuksen alhaisessa “tyhjentyneessä” muodossa, ei kuninkaana kunniassa ja ulkoisessa voimassa. Fariseukset odottivat merkkiä, mutta saivat vain Joonan merkin. He eivät ymmärtäneet, esimerkiksi, mitä tunnustekoja juuri edellä Jeesus oli tehnyt - parantanut sairaita jotka olivat näyttäneet itsensä papeille (ehkä juuri samoille fariseuksille!). Jeesus tuli vapauttamaan sidottuja, mutta fariseukset eivät sitä käsittäneet.

Tänäkin pävänä Jeesus tulee mitättömässä muodossa, sanassa ja sakramenteissa. Ulkoisesti ne ovat vain sanoja ja ruokaa. Mutta niissä on Jumalan voima.

Kuten @Leijona jo tuossa kirjoittikin, Luuk 17:20 ei käsittele liturgiaa.

Ei myöskään käsittele pelkkää liturgiaa myöskään se jae, jonka itse otin esiin - siinä kuvataan kaikkia uskovia kristittyjä joiden usko näkyy ulospäin teoissa. Toki sunnuntaimessu on yksi oleellinen osa tuota seurakunnan elämän kokonaisuutta, jolla tavalla Jumalan kaupunki näkyy.

Harjoittamalla perinteisiä “muotomenoja” - kuitenkin ilman Rooman kirkon väärinkäytöksiä - tunnustaudutaan osaltaan vanhakirkolliseen uskon ja elämän jatkumoon, kun taas karsimalla ne pois ilmaistaan, että jatkumoa ei ole, vaan Kirkko syntyi ikään kuin uudelleen Reformaation aikana. Ei Luther halunnut perustaa uutta kirkkoa, mutta reformoidut sen sijaan halusivat.

Mielestäni jumalanpalveluksen tulee:

  1. kuvastaa taivaallisesta jumalanpalvelusta.
  2. jumalanpalveluksen tulee olla täynnä pyhän läsnäoloa.
  3. jumalanpalveluksen tulee ilmaista kirkon uskoa
  4. jumalanpalvelus edistää todellisen ihmisen ( uuden) ihmisen kasvua meissä.

Tässä on se oleellinen sanottu. Uskonpuhdistuksen uudistuksia ja karsimisia tulee meidän luterilaisina arvioida myös kriittisesti historian horisonttia katsomalla. Luterilaisuudessa on sisäänrakennettu tämä metodi. Korjaamme sen mikä Lutherilla meni " överiksi".

1 tykkäys

Tämä lause on ristiriitainen jo itsessään. Aivan niin kuin toinen lause kumoaisi toisen lauseen. Nämä ovat yhtäaikaa tosia ja sellaisena ne tulee säilyttää, mutta täytyy ymmärtää niiden konteksti.

Eiköhän se ollut @PekkaV joka yritti kumota jäljempänä mainitulla Vuorisaarnan jakeella minun mainitsemani? Tuo Vuorisaarnan jae kun puhuu siitä, että apostolit tulivat olemaan maailman valkeutena opetuksensa sanan kautta. Jäkimmäinen minun mainitsemani taas puhuu siitä, että Jumalan valtakuntaa ei voida ihmissilmin nähdä, niin että voitaisiin sanoa “katso tuolla se on tai täällä”. Muunlainen tulkinta niistä on eräänlaista kiliasmia.

Minä ainakin näen Jumalan valtakunnan. Siis olenko kiliasmin edustaja?

Kuvailisitko vähän miten sinä sen näet?