Luterilainen korkeakirkollisuus

No ei kyllä kehoiteta.

3 tykkäystä

Täällä Pohjanmaalla pastorini voisi luulla tuommoisen tempun jälkeen olevansa pahasti eksyksissä.:rofl:

Kyllä kehoitetaan. Eipä muuta tähän.

Onkohan tämä nyt sitä apofaattista teologiaa. Sanoitetaan sellaista, mitä ei voida sanoittaa. Platoninen poistumiskehoitus.

image

Apofaattinen teologia taitaa olla jotakin muuta. Muuten pidän tuosta näyttelijästä. Hyvissä elokuvissa näytellyt.

En olisi niin varma. Ota puhelin käteen ja soita Saksan maalle Sleyn pastorille ja kysy kenen pastorin kättä hän on suudellut.

1 tykkäys

Taitava ja väkevästi argumentoiva teologinen diskurssi on kyllä ihanaa seurattavaa! Pinnallisestihan tämä on klassista ja kanonisoitua eipäs-juupas keskustelua, mutta itäisessä tulkinnassa se saa pankosmologisia mystisiä ulottuvuuksia.

D

7 tykkäystä
1 tykkäys

Näinhän varmasti on. Korkeakirkollisuutta ei kuitenkaan mielestäni voi eikä pidä mitata vain sillä, kuinka paljon kimallusta ja krusidullia on mukana.
On luonnollista, että ihmiset haluavat antaa parastaan, se on tuottanut hätkähdyttävän koristeellisia ja prameita lopputuloksia. Niille pitää antaa arvoa tietyn hetken uskonnollisuuden tulkkeina. Mutta mielestäni myös sellainen jalo yksinkertaisuus on arvokasta. Ratkaisevaa on kunnioittava asenne, huolellisuus ja huomion kiinnittäminen.
Joskus lähetin hienon artikkelin kirkkoarkkitehtuurista, joka oli jostain saksalaisesta korkeakirkollisesta julkaisusta peräisin. Nyt en sitä tähän hätään mistään löydä.

Erittäin tärkeä huomio on muuten seuraava: tuttu kertomus lesken rovosta kertoo leskestä, joka antaa viimeisen rahansa - temppelin ylläpitoon. Sitä Jeesus kiitti.

7 tykkäystä

Kyllä, juuri näin ja jepulis. Jos liturgian sisältö katoaa, muuttuu loistokaskin seremonia vain pinnalliseksi näytelmäksi, joka on periaatteessa (ja äärimmäisessä tapauksessa) lähellä jopa epäjumalanpalvelusta.

1 tykkäys

Nykyään esiintyy ev.-lut. kirkossa paljon liberaalia korkeakirkollisuutta, jossa yhdistyy huolellinen ritualismi ja liberalistinen sisältö. Se ei ole aivan tuntematonta muuallakaan liturgisissa kirkoissa.

4 tykkäystä

Miten tämä ilmenee? En ole ns. skenessä, niin tällainen ilmiö on mennyt ohi.

Esimerkki, jonka olen oikeasti kuullut tapahtuneen ja vähän vastaavaa havainnut:
On haluttu noudattaa ad orientem -kääntymistä korkeakirkolliseen tapaan, mutta alttarin ollessa irti seinästä ollaankin käännytty kohti peräseinää, selkä alttariin. Tämä jopa sen jälkeen kun eukaristisen rukouksen ja asetussanojen jälkeen Kristuksen ruumis ja veri ovat alttarilla!!!
Tiedetään, että pitää kääntyä, mutta ei ymmärretä, miksi. Sisältö toiminnalle on tyhjä.
No, tämä on ehkä ääriesimerkki, mutta havainnollistanee hyvin.

5 tykkäystä

Siis on pappeja ym. jotka ovat hyvinkin liturgisesti suuntautuneita ja harrastuneita erilaisiin yksityiskohtiin ja muotoihin, joita monet eivät niin välitä huolehtia, mutta jotka sitten eivät mitenkään ole perinteisillä linjoilla vaikkapa jossain homovihkimisissä tai naispappeudessa (monia naispappejakin kuuluu tähän porukkaan). Jakolinja ei siis mene niin, että korkeakirkollisen messun suosiminen tarkoittaisi automaattisesti sitoutumista perinteiseen opetukseen monissa nykyajan jakavissa kysymyksissä. Eikä kyllä toisinkaan päin, poppimessujen harrastaja voi olla hyvinkin konservatiivinen opillisissa kysymyksissä.

6 tykkäystä

No tuo on sitten tietämättömyyttä, ei ihan, mitä tarkoitin. Liturgin pitäisi olla aina tietoinen siitä, mitä tekee ja miksi. (Tietysti seurakuntalaistenkin on hyvä tietää, miksi liturgi tekee jotain).
Jossain piireissä on vanhastaan ajateltu, että liturgia on pelkästään komeuden tähden, pelkkänä juhlallisuutta tuovana koristeena, kuin rusettina lahjan päällä. Näinhän ei ole, vaan se on itsessään tärkeä asia, se opettaa jne.

4 tykkäystä

Ihmiset ovat kyllä liturgisia olentoja luonnostaan. Pari kuvaavaa, hauskaa tositapausta:
Kotona järjestettiin hartauksia säännöllisesti, ja kodin isäntä hillitsi talon vilkasta kissaa valjastamalla sen kaulapannasta kiinni pöydänjalkaan, ettei kissa pääsisi riehumaan papin ja muiden kimppuun sopimattomasti. Tämä muodostui tavaksi pikkuhiljaa. Kun kissa sitten vuosien kuluttua kuoli, talon isäntä yhä aloitti hartaustilaisuuden kiinnittämällä (tyhjän) kaulapannan pöydänjalkaan.

Erityisen liturgisia olentoja ovat lapset:
Pastori meni hoitamaan lastenlapsiaan vapaapäivänään. Hän lausui ruokarukouksen, joka oli kuitenkin erilainen, kuin mihin perheen lapset olivat tottuneet. Lapsista vanhempi, viisivuotias tyttö sanoi hirman moittien: “Tuo ei toimi”.

5 tykkäystä

Juu, tajusinkin että tarkoitit muuta, mutta tulipa mieleen kertoa tämäkin, ihan vaan yhtenä puolena siihen, ettei liturgisuus aina takaa korkeaa teologista asiantuntemusta.

Vähän vastaava asia on se, että kun joskus sata vuotta sitten alettiin etsiä ekumeenisia suhteita kirkkojen välille, yhteneväisiä asioita löytyi nimenomaisesti moraaliopetuksen alueelta. Opin ja liturgian puolella ongelmia tuntui olevan. Nykyään main-line protestantismissa ne taas ovat vähemmän ongelmallisia, kirkkojen dialogissa ollaan ymmärretty paremmin toisiaan opillisissa asioissa ja liturginen liike on löytänyt yhtymäkohtia. Sen sijaan esim. seksuaalimoraalin alueella on tapahtunut repeämää isojen perinteisten protestanttisten kirkkojen ja katolisen ja ortodoksisen kirkon välillä.

Siis yksittäisiä tyyppejä? Ajattelin jos jossakin on jonkinlainen Hengen liturginen uudistus kirkossamme-liikehdintä.

Tästä tuli mieleen ne erinäisten kirkkokuntien Power Rangers-väritetyt piispaiston kuorikaavut, joiden funktio on ilmeisesti lähinnä olla värikkäitä erilaisissa poseerauskuvissa.

Tästä tuli mieleen tämä klassikoksi (Suomen Teologisessa Instituutissa) muodostunut huumoriklippi viimeisen arkkipiispanvaalin ajoilta:

3 tykkäystä