Ymmärrän hyvin että omana aikanaan ja kirjoittaessaan monet eivät olleet kanonisoituja pyhiä. Ymmärrän hyvin että kaikkien tekstejä ei tulla kohtelemaan samalla tavalla ja monet tekstit jotka tänä päivänä eivät läpäise virallista seulaa, tulevat olemaan kanonisia. Ja monet joita nyt ylistetään, tulevat olemaan kirottuja.
Origenes on hyvä esimerkki asian kompleksisuudesta.
D
Origenestä ei ole julistettukaan pyhäksi, eikä Skotlannin kirkon Iain Provania. Silti Origeneen tekstit ovat huomattavampia.
Eikä Provania ole anatematisoitu, kuten Origenesta. Niin että kenen hyvänsä, anatematisoidunkin, kirjoitukset tältä nykyajaltakin ajalta voivat tulevaisuudessa olla huomattavia kirjoituksia. Näinhän traditio näyttäisi menevän? Tosin Provania ei ole anatematisoitu, mutta asiallisestihan hän on samassa seurassa Origeneen kanssa, kumpikin on suljettu ehtoollisyhteydestä ortodoksisen kirkon kanssa, he eivät ole ortodoksisen kirkon jäseniä.
Tunnet näköjään Provanin hyvin, Mitä mieltä olet tuosta tekstistä jota siteerasin?
D
Teksti on calvinilaista sabotaasia. Muuten varmaan mukava kaveri. Älä kysy perusteita, en jaksa lähteä toiselle sakkokierokselle. Origenesta luetaan idän kirkossakin. Ortodoksi kirkkoon voi liittyä aukee silloin ehtoollinenkin. Tosin ehtoollinenkin voidaan evätä kasvatuksellista syistä määräajaksi. Jos noudattaa himojansa on vaarana joutua jäähylle. Origenes oli muuten legenda jo eläessään.
Huom katolisessa kirkossa eronneet eivät pääse ikinä ehtolliselle, no paavi voi antaa poikkeuksen.
Tämä on jo käsitelty toisessa keskustelussa, Luterilainen sola scriptura. Tuon korinttilaiskirjeen kirjoittamisen jälkeen vasta kasattiin UT:n kirjoitukset, joten nekin ovat sitten “yli kirjoitusten”, tuon hetken kirjoitusten.
Asiasta on väännetty jo riittävästi ja ottaen huomioon ilmoituksesi kirkkokunnastasi:
Tietääkseni ei ole kirkkokuntaa, joka ei missään menisi “yli kirjoitetun”, mikä on apostolisen uskon tunnusmerkki. (1. Kor. 4:6)
Ei ole luultavaa, että tulisit totuuden tuntoon tässä asiassa. Pidätkö Lut. Kat. Ort. kirkkoja harhaoppisina ja kuulut yhden miehen seurakuntaan?
Päin vastoin: harhaoppien ja sekaannusten äiti on juuri tekstien omavaltainen tulkinta ilman kirkon traditiota. Tätä on parempi jatkaa, jos kuka jaksaa, siellä toisessa ketjussa.
Apostolisesta uskosta eli kirjoitetussa pysymisestä luopuminen on kaikkien harhojen ja sekaannusten äiti.
Mitä tahansa opilista kysymystä siis olisi mahdollista ja myös tulisi arvioida tutkimalla, mitä on kirjoitettu, siis mikä on Jumalan sana kussakin kysymyksessä kokonaisuudessaan.
Jos sitaattien määrä on nolla (0), se on myös esityksen arvo apostolisessa uskossa. Toki arvo voi mennä myös pakkasen puolelle, ellei Jumalan Sanaa edes nimellisesti tunnusteta uskon perustaksi.
Nyt tämä foorumin tekniikka häröilee jotenkin. Siirsin tähän ketjuun STLK-ketjusta Bartimeuksen ja Hullutuksen viestit. Ne ovat väärässä järjestyksessä, koska joku Kiinan tai Venäjän agentti siirsi ne ensin lutkat-ekumeniaketjuun, ja jouduin tekemään siirrot uudestaan.
Näin se menee, meitä tarkkaillaan!
Ja ehdin juuri kirjoittaa viestin sinne toiseen, jaksatko siirtää tänne?
Katsoin minkälaisia viestejä olet kirjoittanut ja olinkin toukokuussa 2018 kysynyt saman kysymyksen ketjussa, jossa toit esiin näitä näkemyksiäsi. Vastauksesi tuolloin:
Tervehdys
- kysymyksesi:
Ei. Olen löytänyt ainoastaan pastoreita ja seurakuntia, jotka joko jättävät kokonaan vastaamatta esille ottamiini kohtiin Jumalan sanassa tai avoimesti myöntävät, että sen yli mennään seurakunnassa.
- Kysymyksesi:
Tämä kysymys liittyy usein yllä kuvaamaani pastorin antamaan “Entäs sitten?” -tyyppiseen vastaukseen eräänlaisena standardivastauksena: “Entäs itse, kuka oikein kuvittelet olevasi!”.
Vastaus on silti löydettävissä - kuten aina - siitä, mikä kirjoitettu on. Ei ole mielekästä mieltää yhtä henkeä seurakunnaksi, joka kokoontuisi, järjestäytyisi, toimittaisi sakramentteja.
Matt. 18:20
“Sillä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä.”Oletin, että klassisen kristinuskon foorumilla oltaisiin omistauduttu tutkimaan yhdessä, mikä kirjoitettu on ja missä sen yli on menty, mutta olin mitä ilmeisimmin väärässä.
Ilmeisesti olet samoilla linjoilla vieläkin?
Ymmärtävätkö edes tunnustusluterilaiset, että ei ole mahdollista kenen tahansa katsoa kirjoituksista mikä on oikea oppi?
Miksi heti reformaation alussa syntyi suuri hajonta ihan olennaisten asioiden, kuten ehtoollisen, ymmärryksen kanssa, jos kerran Raamatusta voidaan asiat “tarkistaa”? Eikö klassisen kristinuskon suojelun alle kuulu tradition merkitys uskon tulkinnassa?
Kyllä kiinnostaisi, miten konkreettisesti nämä asiat linkittyvät sinulla. Voitko kiteyttää jotenkin?
Luterilaiseen oppiin kuuluu pyhitys.
Jopa tässä, ennenkin siteeraamassani klassikossa on kansanomaisessa muodossa kuvattu vaellusta, jossa taistellaan, mutta armoon turvataan. Olisi kiva kuulla, mitä mietteitä herättää.
NÄIN SYNTISENÄ HERRA MUN TÄYTYY VAELTAA,
SUN KANSSAS` TIELLÄ TAIVAAN PERILLE KULKEA.
EN PAREMMAKS VOI TULLA. EN PYHÄKS OLLENKAAN. JA KUITENKIN OI HERRA, SUN KÄSIIS JÄÄDÄ SAAN.
SÄ SUOSTUT MAHDOTTOMAN, MUN LUONA ASUMAAN, JA AIVAN TÄLLAISENA, MUA KAIKES` KANTAMAAN.
ET VÄSY, VAIKKA USEIN, MÄ VÄSYN KOKONAAN.
SUN ARMOS RAKKAUTESI, EI LOPU MILLOINKAAN.
MÄ MATO VAIN JA SAVI, OON HUONO SOTIJA, KIUSOISSA TAISTELUISSA, MUN TÄYTYY SORTUA. JOS ET SÄ KRISTUS HERRA, MUA AUTA VAHVISTA. VAAN AUTATHAN, OI AUTA, VOIMALLAS PUETA.
MÄ SYDÄMELLES HALAAN, SUN ETTÄ KOKONAAN,
MÄ AINA SAISIN OLLA, MUA AUTA VALVOMAAN.
AH ETTEN MUREHDUTTAIS HENKEÄS MILLOINKAAN. HERKISTÄ TUNNON KORVA, SUA KAIKES` KUULEMAAN.
SÄ ROHKEAKSI HOIDAT JA USKON VAHVISTAT, HILJENNÄT LEVOTTOMAN, MURHEESSA LOHDUTAT. SÄ KURJAN ILO, RIEMU JA TAIVAS SYNTISEN.
SUA ITKUSSANI KIITÄN, VIRITÄN VIRREN SEN.
SE VIRSI AIN ON HEIKKO JA KIITOS KÖYHÄ ON. NIIN USEIN NURKUMIELLÄ, MÄ KULJEN LOHDUTON. VAAN KUITENKIN MUA HOIDAT, LAHJOJAS TUHLAILLEN, PÄIVÄSTÄ PÄIVÄÄN KANNAT, PERILLE SAATELLEN.
NÄIN MAHDOTONNA TOIVON PERILLE PÄÄSEVÄN`
JA KASVOSI, OI KRISTUS, TAIVAASSA NÄKEVÄN.
OI, MIKÄ ILO MULLA, KUN ARVOTONNA SAAN JOUKOSSA PYHÄIN OLLA, RANNOILLA RAUHAN MAAN.
-Niilo Tuomenoksa
Pyhittyminen on raamatullinen asia. Sola Scriptura eli Raamatun mukaan myös pyhitysoppi rakentuu, kummassakin kirkossa.
Painotus pelastuksen kohdalla on se eroavuus. Lut ei ymmärrä synergiaa, eli kaikki tulee hänen mielestään Jumalalta, kaikki on armoa. Myös ort turvaa armoon ja Jumalan apuun… mutta pelastus on silti omastakin yrityksestä kiinni. Pyhittyminen on myös sitä että voi sanoa voittaneensa syntejä, tulleensa paremmaksi. Näin ortodoksi? Tältä siis kuulostaa, äkkiseltään muotoiltuna. Mitä tuumit?
Oikeastaan eniten - jos tämä on liian sotkuista - kiinnostaa, mitä Kansanlähetys sinusta opetti pyhityksestä ja miten asia helpottui ortodoksisen kirkon avulla?
Eikös ortodoksisen (tai lännestä katsoen itäisen) kristinuskon leimaaminen uusplatonilaiseksi ole jo aikansa elänyt, virheellinen näkemys? Kirjoitat “ikoniteologian taustalla on uusplatonistinen näkemys hierarkkisesta todellisuudesta, jossa aineellinen ja ajallinen liikkuu kohti sielua, henkeä ja jumaluutta kun taas Jumalan emanaatio liikkuu päinvastaiseen suuntaan kohti ainetta”, mutta et oikeastaan näytä tätä mitenkään. Tai miten nämä kokonaisuudet suhtautuvat Johanneksen evankeliumin kuuluisiin kohtiin elämän leivästä ja vedestä, tai kirjeiden kohtiin lihasta ja Hengestä (Room. 7:5-6).
Ajatus kuvateologian alkuperästä platonilaisissa tai stoalaisissa lähteissä eikä ilmoituksessa on Vladimir Losskyn (A l’image et a la ressemblence de Dieu, 1967, 125) mukaan E. Lehmannin ja Anders Nygrenin esittelemä. Lossky ei pidä samankaltaisuutta merkittävänä asiana, sillä vaikkapa Gregorius Nyssalaisen muotoilu “Poika on Isässä niin kuin kuvan kauneus on arkkityypin muodossa” “Isä on Pojassa niinkuin arkkityypillinen kauneus on kuvassa” “ja on ajateltava samaan aikaan molempia” on aivan vierasta kreikkalaiselle ja myös hellenisoivalle juutalaiselle ajattelulle (s. 132). Ja tietenkin ilmoituksessa ovat Kol. 1:15 ja 2. Kor. 4:4.
Vertaus protestanttisen, abstraktin ja ortodoksisesta taiteesta pitkäänperjantaihin, lankalauantaihin ja pääsiäiseen on muuten osuva.
@Diakoni Eivät kuurotkaan kuulu tähän olennaisesti. Tuollaisia ruumiillisiin privaatioihin liittyviä pohdintoja en sanoisi ikoneihin (tai mihinkään muihinkaan) kysymyksiin olennaisesti liittyviksi, vaan kyse on sivuseikoista tai sivukysymyksistä (aksidentaalisista asioista). Se on kuin aloittaisi maahankumarruksen ja polvistumisen käsittelyn rammoista tai jumalanpalveluksiin osallistumisen käsittelyn sairaista. Aivan takaperoista. Oletko muuten varma, ettet ole lähtenyt tähän keskusteluun väärinkäsittäen sen, mitä ikonien välttämättämyys tarkoittaa? Eli että se on Kirkon tasolla oleva kysymys.
Sanot, että ikoni ei toimi ilman sanaa. Mutta siihen voi vastata, että sana ei toimi ilman ikonia, sillä Jumalan Sana, Isästä syntynyt Poika, on myös Hänen “olemuksensa kuva” (Hebr. 1:3 ja Kol. 1:15). Ja tässä ikoni (eli kuva) on käsitettävä tietenkin laajassa merkityksessään.
Olipa hyvää tekstiä. Tuohon osui minunkin silmäni JohannesK, tekstissä jännä että otit sen esille. Toisaalta tiedetään, että kirkko otti paljon aineksia filosofiasta. Mutta on totta se, että historia on länsimäista ja Bysantin keisarikunnan historia on ja teologia on jäänyt suurelta osalta huomioimatta. Oli miten oli, JohannesK voisi itse avata tätä pakettia - Kuuleeko JohannesK.’!
Kiitos kysymästä. Asiaa on muutamankin kerran pyöritelty täällä. En jaksa nyt kirjoittaa, mutta luin uudestaan selvityksen, jonka lähetin 2018 keväällä Kansanlähetykseen. Kirjoitin sen yhdeltä istumalta kiireessä ennen maalle lähtöä ja aikaa on kulunut, mutta ainakin se on autenttinen kuvaus sen hetkisistä mietteistä. Enimmäkseen mietteet samoja, vielä kun tuota kilvoitusta enemmän toteuttaisi… juttu on pitkä, skipatkaa jos ei jaksa lukea. No, kyllä palvelimille tuubaa mahtuu.
Luterilaisissa saarnoissa, myös usein meillä Filiassa, ja opetuksissa -esim. aamuhartauskirjoissani ja muuallakin tätä itsereflektiota lisää sellainen puhetapa, jossa yhtäkkiä halutaan ikään kuin tempaista jalat alta, romauttaa ihminen kaikesta “omasta pinnistelystä” ja oletetusta lakihenkisyydestä. Tyyliin: “Mitä se hyödyttäisi jos lukisin enemmän Raamattua, rukoilisin enemmän, tekisin sitä ja tätä ja kävisin enemmän seurakunnassa jne. Ei mitään! En voi lisätä mitään omaan pelastukseeni!” Kuten sanoin viimeksi kokouksessa: usein tämä mielestäni aivan selkeästi tunkeutuu rumasti sinne täysin tervehenkisen ja UT:n suositteleman kilvoituksen ja pyhityksen alueelle -jos halutaan pitää kiinni luterilaisuuden korostetusta jaosta vanhurskautukseen ja pyhitykseen.
Yksi minua pitkään vaivannut kysymys tässä on ollut se, jonka puin muotoon “oma tahto ja pyhitys” noin vuosi sitten, kun mietimme kokouksessamme saarnojen aiheita. X sai tämän aiheen sattumalta saarnavuorolleen ja muistan, että taisi tulla esiin kokouksessa tai jotenkin muuten, että X oli sanonut, että tämä on hänelle todella vaikea aihe. Minua harmittaa paljon, että en päässyt juuri tuona kertana messuun. Minä tein tuolloin PP:n, joten näin X:n diat. Hän käsitteli reippaammin aihetta aluksi ja otti esiin tunnustuskirjojen kohtia joissa puhuttiin kilvoittelusta ja pyhityksestä tarpeellisina asioina. Sitten kuitenkin lopuksi viimeisissä dioissa päädyttiin yhteenvedon omaisesti tällaiseen:
" Mikä osa ja rooli on siis omalla tahdolla – päättäväisyydellä ja sinnikkyydellä – pyhityksessä eli kristityn kasvussa Kristuksen kaltaisuutta kohti?
Me emme voi muuttaa ja kasvattaa itseämme pyhemmiksi omilla päätöksillä, ponnistelulla ja itsekurilla – uskonnollisilla ”kunto-ohjelmilla”."
(Välissä kuva painoa nostavasta muskelimiehestä)
“Meidän tulee käyttää ja harjoittaa tahtoamme siinä, että – usein vastoin turmeltuneen luontomme tahtoa – hakeudumme Raamatun äärelle, ehtoolliselle ja seurakunnan yhteyteen. Siis niiden lähteiden äärelle, joiden kautta Pyhä Henki pyhittää meitä.”
Ensinnäkin minun mielestäni tässä halutaan sanoa, että kaikki pyhityksemme on Jumalan aikaansaamaa ilman mitään synergiaa, eli ihmisen ja Jumalan tahdon yhteistyötä. Seuraava dia sitten vahvistaa tätä:
“Pyhitys on Pyhän Hengen aikaansaama vanhurskauden hedelmä Kristukseen uskovassa.”
Ilmeinen ristiriita on kuitenkin noiden kahden edeltävän väitteen kesken: “Emme voi muuttaa ja kasvattaa itseämme…” vs. “Meidän tulee käyttää ja harjoittaa tahtoamme…”
Tästä en syytä X:ää ja mielestäni tämä ei ole sattumaa, vaan johtuu suoraan luterilaisuuden asioita voimakkaasti halkovasta opista. On ollut Lutherille ja luterilaisuudelle kohtalokkaan tärkeää, että ihminen on täysin kykenemätön uskomaan ja pelastumaan ja selvästi tämä näkyy myös pyhityksen puolella toistuvasti -sielläkään ei saisi olla synergiaa. Tässä synergia pyritään kiertämään siten, että kun vain raahaudumme sinne sanan ja sakramenttien ääreen, niin sitten Jumala voi tehdä sen pyhityksen ilman osallisuuttamme ja vaivannäköämme.
Jos meidän kerran kuitenkin tulee harjoittaa tahtoamme vastoin turmeltuneen luontomme taipumuksia, jotta hakeutuisimme sinne pyhityksen ja armon lähteille, niin eikö olisi ihan hyvä kehittää sitä tahtoa sellaisilla “kunto-ohjelmilla”, joita Raamatussa selkeästi on, kuten paasto? Jeesushan sanoo selkeästi: “Kun te paastoatte, niin älkää…” tai “… sitten kun minä olen mennyt pois niin he kyllä paastoavat…” "Apostolien teoissa mainitaan paastoaminen. Tässä näitä esimerkkejä:
Silloin Johanneksen opetuslapset tulivat hänen tykönsä ja sanoivat: ´Me ja fariseukset paastoamme paljon; miksi sinun opetuslapsesi eivät paastoa?´ Niin Jeesus sanoi heille: ´Eiväthän häävieraat voi surra, niin kauan kuin ylkä on heidän kanssaan? Mutta päivät tulevat, jolloin ylkä otetaan heiltä pois, ja silloin he paastoavat.´" (Matt. 9:14-15)
“Ja heidän toimittaessaan palvelusta Herralle ja paastotessaan Pyhä Henki sanoi: ´Erottakaa minulle Barnabas ja Saulus siihen työhön, johon minä olen heidät kutsunut.´ Silloin he paastosivat ja rukoilivat ja panivat kätensä heidän päällensä ja laskivat heidät menemään.” (Ap. t. 13:2-3)
“Ja kun he olivat valinneet heille vanhimmat jokaisessa seurakunnassa, niin he rukoillen ja paastoten jättivät heidät Herran haltuun, johon he nyt uskoivat.” (Ap. t. 14:23)
“Minä en siis juokse umpimähkään, en taistele niin kuin ilmaan hosuen, vaan minä kuritan ruumistani ja masennan sitä, etten minä, joka muille saarnaan, itse ehkä joutuisi hyljättäväksi.” (1. Kor. 9. 26-27)
“Ollut työssä ja vaivassa; paljon valvonut, kärsinyt nälkää ja janoa, paljon paastonnut, kärsinyt vilua ja alastomuutta.” (2. Kor. 11:27)
Toinen ongelma on, että jos kerran ainoa mitä voimme tehdä muuttuaksemme ja päästäksemme jossain määrin eroon synnintekemisestä on käydä messuissa ja olla muuten passiivisia Pyhän Hengen toiminnan kohteita, niin miten on, olemmeko sitten vastuussa ollenkaan jos lankeamme haureuksiin, ahneuksiin, juopotteluihin jne. synteihin. Emmekö voi vain sanoa, että kappas, vielä ei ole Pyhä Henki tehnyt tarpeeksi työtään? No ei tietenkään, eikä meillä näin sanotakaan. Mutta tuollainen johtopäätös tuosta helposti tulee.
Kysymykseni johon halusin vastausta tuostakin saarnasta, oli oikeastaan se, että onko meillä kuitenkin olemassa oma tahto ja järki, joita joudumme ihan itse käyttämään vältellessämme syntejä ja pyrkiessämme tekemään hyvää. Eli onko meidän sen jälkeen kun olemme tulleet “totuuden tuntoon”, siis uskoon Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen, käytettävä ihan sitä samaa järkeä ja omaatuntoa, jollainen on myös pakanoilla (kuten Paavalikin toteaa Roomalaiskirjeessä) ja nykyaikana voisi sanoa ateisteilla?
Eräs standardivastaus, jonka usein olen saanut on suunnilleen tällainen: “No eihän me itse voidakaan, mutta kun me uudestisynnytään, niin se Henki meissä alkaa tehdä sitä työtä. Ei tämä ole mikään lihanjalostuslaitos; se liha on aina turmeltunut jne.” Tämmöinen aluksi usein vaiensi minut ja aloin vaan miettiä, että voi kamala, ehkä minäkään en sitten ole jotenkin oikein uudestisyntynyt tai ymmärrä ollenkaan tätä asiaa. Kuitenkin tajusin mielestäni tärkeän jutun tässä kohden Galatalaiskirjeestä:
“Joka lihaansa kylvää, se lihasta turmeluksen niittää; mutta joka Henkeen kylvää, se Hengestä iankaikkisen elämän niittää.”
Tässähän ihan suoraan tulee ilmi, että ihminen, kristitty on itse siinä tahtoineen keskellä valitsemassa: kylvänkö lihaani, itsekkyyteeni, pelkän oman elämäni rakenteluun vai kylvänkö Henkeen, Jumalan ja lähimmäisten rakastamiseen. Ei ole selvästi vain niin, että emme voi itse tehdä mitään.
Kolmisen viikkoa sitten Y piti saarnan, joka oli selvästikin oikein hyvä luterilaisen opin mukainen saarna. Siinä meidät vietiin lakitupaan ja kerrottiin, että huomaamme, että olemmekin itse syytettyinä. Mutta sitten: ei hätää Jumala onkin lähettänyt poikansa kuolemaan puolestamme, ei hän ole vihainen vaan vielä haluaa antaa meille lahjojaankin. Poikakaan ei ole vihainen, vaan rukoilee puolestamme. Tämmöisen samanlaisen periluterilaisen lakitupavertauksen esitti Filiassa kolmisen vuotta sitten myös Ville Auvinen. Y jatkoi saarnaansa todella voimakkaalla kasteen armon korostuksella, suunnilleen: “Voit olla aivan täysin turvassa, ei kukaan ihminen voi tulla sinulle sanomaan tai viemään pelastustasi, jonka olet kasteessa saanut” Muistinvaraisesti suunnilleen näin -ja taas hyvin luterilaista oppia.
Kuitenkin tiedän, että meilläkin otetaan kiinni Raamatun sanasta, jos tulee kyseeseen vaikkapa avoliitot tai muu esiaviollinen seksi: “Eivät haureelliset peri taivasten valtakuntaa”. Eli eikö tässä aivan selvästi jouduta sen eteen, että sen pelastuksen voi menettää toimimalla väärillä tavoilla? Ja eikö silloin tuollainen täydellisen pelastusvarmuuden julistus ole oikeastaan täysin tyhjällä pohjalla?
Itse olen tullut 38-vuotiaana uskoon ja olen monin tavoin sitä ennen elänyt täysin kristinuskon standardien vastaisesti ja olen ollut ja olen edelleen taipuvainen riippuvuuksiin ja minulla on pahoja ongelmia luonteessani. Voin sanoa, että edes jonkinlainen kuiville pääsy monissa asioissa on todella työtä, tuskaa ja kärsimystä. Luopumista, ahdistusta ja masennustakin. Olen esim. syventänyt tietoisesti ymmärrystäni lukemalla uudestaan ja uudestaan samaa kohtaa eräästä sielunhoitokirjasta -kohta käsitteli siis Hollywood-tyyppistä tunteisiin perustuvaa rakkausnäkemystä verrattuna kristilliseen -ja ylipäätään näitä seksiasioita. Tämmöiset saarnat eivät todella oikeastaan auta mitään tällaisessa prosessissa. Voidaan tietysti sanoa, että tämä saarna nyt käsitteli tätä pelastusasiaa ja evankeliumia. Niin kai. Ongelma on juuri se asioiden voimakas lohkominen luterilaisuudessa ja suuri vaikeus sovittaa sitä käytännön elämää lutherin suureen henkilökohtaiseen ja täydelliseksi opiksi pakkaamaansa löytöön. Muutamankin kerran on Filiassa sanottu, että “meidän pitää saada uudestaan ja uudestaan kuulla se evankeliumin armon sanoma…” Sitten tästä pitäisi tulla se voima, joka jotenkin itsestään meissä vaikuttaa pyhitystä.
Lutherin kilvoitus, mystiikka, oivallus ja oppi
Kuten tunnettua, Luther päätyi katoliseksi munkiksi ja oli hyvin ankara kilvoittelija ja täysin epätoivoinen suhteessa Jumalaan, jonka koki olevan ankara rankaisija. Olen lukenut, että hänen ohjaajansa tms. luostarissakin tämän näki ja yritti vakuuttaa hänet myös Jumalan armosta. Tässä jo nähdään, että yksin armosta-oppi perustuu paljolti Lutherin omiin ongelmiin, eikä pelkästään Katolisen kirkon vääriin oppeihin.
Luther oli myös hyvin perehtynyt sen aikaisiin ja vanhempiin Katolisiin mystikoihin . Näistä monet voidaan ilmeisesti luokitella ikään kuin skolastisen teologian “herätysliikkeiksi” tai kriitikoiksi. Tällainen esimerkki on Mestari Eckhart, jonka oppilas oli Johannes Tauler, joka taas oli tuon linkkaamani kirjoituksen mukaan yksi merkittävä vaikuttaja Lutherille. Kuitenkin eräällä ortodoksisella sivulla sanotaan tästä läntisestä mystiikasta näin:
“Mystiikka oli skolastiikan kanssa samanaikainen liike ja teknisesti sen vastainen. Sitä voitaisiin ehkä kuitenkin vielä nimittää skolastiikan vieroitetuksi lapseksi, koska sillä oli oireita samasta taudista eli ”oikopolkujen” etsimisestä pelastukseen ohittamalla “kaita polku”"
Tarkentaisin tuota sen verran, että huomaan tosiaan melkein täsmälleen samanlaista hyvin loogikan ja mitä ilmeisimmin skolastisen järkeilyn inspiroimaa mystistä pohdintaa sekä Eckhartilla, että Lutherilla. Eckhart ikään kuin yrittää pakottaa Jumalan itseensä, tyyliin: “kun ihminen lakkaa täysin etsimästä mitään mistään ja kaikki asiat ovat hänelle samanlaisia, niin väistämättä Jumala asettuu häneen” tms.,
Luther: "Ekstaattisessa ahdistuksessa ihmiselle opetetaan, kuinka turha ja valheellinen on jokainen ihminen, joka ei perusta toivoaan yksin Jumalaan. Sillä ihminen on ihminen, kunnes hänestä tulee Jumala, joka yksin on totuudellinen. Ollessaan nimittäin osallinen Jumalasta myös ihminen tulee totuudelliseksi, kun hän roikkuu Jumalassa uskolla ja toivolla. Samalla hänet tehdään tässä ekstaattisessa ahdistuksessa ei-miksikään.
Sillä mihin joutuu se, joka perustaa toivonsa Jumalaan, ellei sitten omaan ei-mikyyteensä. Mutta mihin meneekään se, joka joutuu ei-mihinkään, ellei sinne, mistä hän on tullutkin. Hän on nimittäin tullut Jumalasta ja ei-mikyydestään; siksi se, joka palaa ei-mihinkään, palaa Jumalaan…"
Tämä riittää esimerkiksi. En ole niin jyrkkä, tosin vähällä perehtymisellä, katolista mystiikkaa kohtaan kuin tuo ortodoksisivusto. Kyllä siellä harjoitettiin myös kovaa itsetutkiskelua ja kilvoitusta varmasti.
Sitten minun omaan uskoon tulooni liittyy tämmöinen n. 10 päivää kestänyt jakso, jossa muutaman päivän olin tosiaan aivan ei-mitään. Minulle näytettiin totuutta itsestäni ja se oli kauheaa, mutta olin silti samalla kiitollinen siitä.
psykiatrisesti ajateltuna se olisi varmasti jotain manian tapaista, mutta se oli aivan erilaista kuin mikään sellainen mitä olin kokenut. Itkeä vollotin kristillisissä tilaisuuksissa, joissa kävin paljon. Nukuin vain tunnin pari kerrallaan milloin sattuu ja aina kun heräsin, oli sänkyni vieressä tai joskus vähän kauempana huoneessa “totuuden tunne”, ikään kuin valo, jota ei ihan silmillä nähnyt kuitenkaan. Yhtenä yönä -taisin istua sängyllä- minulle näytettiin näky, jossa oli aikajanan ja muistojen yhdistelmä ja siinä annettiin ymmärtää, että olen siellä ihan alussa jäänyt jotenkin tyhjäksi. Sitten tuohon tyhjyyteen “asennettiin” Kristus valopallona. Se oli kai heti tuon jälkeen -vaikea muistaa tuota jaksoa kunnolla- kun katsoin kauhistuneena tyynyäni ja sanoin Jumalalle: “Koko elämäni on ollut aivan kauheaa, eikä minua edes ole oikein olemassa. Nyt annan ruumiini ja mieleni ja aivoni täysin käyttöösi”
Noina päivinä näin jotenkin yliluonnollisesti anteeksiantamattomuuteni ja oudon tapani järjestellä koko ajan muistoja päässäni. Jollain tavalla kaikki romautettiin vähäksi aikaa pois. Jopa sellainen mimeettinen “kasvoisuuteni” ja tapani puhua oli hetkeksi kateissa. Yritin mennä selittämään jotain kuten yleensä ikään kuin “päälläni”, niin sainkin sanotuksi vain jotain, että “minulla on paha olla” ja kasvojeni lihakset eivät oikein totelleet käskyjä.
Suuri murhe onkin ollut minulla siitä, että vain pari kuukautta näistä valtavista kokemuksista, olin taas yksin, levoton, vailla rauhaa ja kyvytön juuri vastustelemaan kiusauksia. Mutta jokin oli muuttunut, sain kovia tuskia lankeemuksista ja asioita alkoi sitten jäädä pois jne. Koen, että olen sitten joutunut nyt pikkuhiljaa viime vuosien aikana kohtaamaan tuota näyssä ja “ekstaattisessa ahdistuksessa” paljastettua tyhjyyttä ihan järjellä ja lukemalla paljon kaikenlaista.
Ja tässä nyt tulee se ongelma: Luther itse kilvoitteli ankarasti, pohti, luki ja kirjoitti ja sai kokea tai joutui kokemaan “tempauksia ja huokauksia”, kehitti sitten luovaa, mutta myös hyvin kärjistävää, tempoilevaa ja kiistakirjoituksen omaista teologiaa, jota sävytti myös tarve paketoida filosofisesti täydellinen oppi vanhurskauttamisesta yksin armosta. Nyt tämä opillinen muotoilu ja uskominen lahjavanhurskauteen tuli ikään kuin pikalääkkeeksi, jota alettiin jaella saarnatuoleista -kärjistäen. Jeesus itse vertaa Jumalaa jopa penseään tuomariin tai jo nukkumaan asettuneeseen naapuriin, joka ei millään jaksaisi tulla avaamaan ovea. Jeesus kehottaa meitä näissä vertauksissa kovaan rukoustaisteluun, tiiviiseen suhteeseen Jumalan kanssa. Jokaisen on käytävä paininsa Jumalan ja itsensä kanssa.
Tätä kautta olen kokenut, että luterilainen saarna ja oppi ovat aiheuttaneet omassa kilvoituksessani aivan turhaa ylimääräistä itsereflektiota ja kierroksia, hämmennystä ja epäilystä. Kun kerran on ilmeistä, että mekin luterilaisina myönnämme, että vakavat synnit ja Jumalasta ja hänen tahdostaan erkaantuminen voivat riistää meiltä pelastuksemme, niin ei ole minulla mitään ongelmaa luopua luterilaisuuden pelastusvarmuudesta -tätä käsitettä ei lainkaan ole ortodokseilla.
Yhteistä lutherin kirjoituksissa ja vaikka ortodoksien kilvoittelijoiden kokemuksissa on sellainen teema, että vaikka ihminen voi tulla pyhemmäksi ihan aidosti ja päästä eroon osasta synneistään, niin tässä prosessissa hän myös alkaa nähdä yhä syvemmin syntisyyttään ja ymmärtää sitä. Eli ehkä voisi muotoilla asian näinkin: ihmisellä ei ole “oikeutta” omistaa omakohtaista “yksin-armosta”-kokemusta ennen kuin hän on käynyt kilvoituksen läpi. Hän joutuu kilvoittelemaan kaikin voimin kohti pyhyyttä, mutta kenties aluksi sivutuotteena näyttäytyvä syntisyyden syvempi ymmärtäminen muuttuukin pääasiaksi. Ihminen ei pysty omassa järjessään ja maailmallisessa itsensä löytämisen eetoksessaan etsimään ja hyväksymään omaa ei-mikyyttään. Siihen tarvitaan myös Jumalan rakkaudellista kuritusta. No, kyllähän on sentään hyvä sekin, että ihmiset pyhittyvät ja alkavat olla siedettävämpiä toisilleen! Ekumenian hengessä kuitenkin pari kohtaa ortodoksisesta perinteestä, jotka resonoivat samoilla aaltopituuksilla lutherin pohdintojen kanssa:
Pyhä Siluan Athosvuorelainen (1866-1938) sai tämän neuvon, jota usein siteerataan ortodoksisissa lähteissä:
Minä sanoin: ”Herra, Sinä olet armollinen, sieluni tuntee Sinut. Sano minulle, mitä minun pitää tehdä, jotta sieluni nöyrtyisi?” Ja Herra vastasi minulle sielussani: ”Pidä mielesi helvetissä äläkä joudu epätoivoon.”
Siitä lähtien olen tehnyt niin, ja sieluni on löytänyt levon Jumalassa.Tätä kommentoidaan näin:
Pyhän Siluanin tapaus on selvästikin äärimmäistapaus, ja myös tämä ohje on tarkoitettu periaatteessa vain äärimmäistapauksille. ”Pidä mielesi helvetissä” on äärimmäinen muoto hengellisestä toiminnasta, jota kirkon opettajat kutsuvat nimellä ”itsensä tuomitseminen” (automempsia). Siinä ihminen myöntää syyllisyytensä ja epäonnistumisensa, ja mielessään tuomitsee itsensä ikuiseen rangaistukseen. Keskeistä tässä mielen toiminnassa on se, että ihminen riisuu päältään kaiken sen, minkä kuvittelee saavuttaneensa omin avuin. Hän näkee itsensä kaikkia huonoimpana ja täysin ansiottomana. Näin hän ikään kuin laskeutuu mielessään alas ”maan syvyyksiin”, ja hän sieltä epätoivoon vaipumatta kääntyy Jumalan puoleen Hänen voimaansa luottaen.
Siluanilla on toinenkin vastaavanlainen opetus, joka on jossain määrin helpommin lähestyttävä. Kappaleessa ”Ajatuksista ja eksytyksestä” hän kirjoittaa seuraavaa:
Muista seuraavat kaksi ajatusta ja pelkää niitä. Toinen sanoo, että olet pyhä, ja toinen, että et pelastu. Molemmat ajatukset ovat peräisin viholliselta, eikä niissä ole totuutta. Ajattele sen sijaan näin: ”Minä olen suuri syntinen, mutta Herra on armollinen. Hän rakastaa ihmisiä paljon ja antaa minulle synnit anteeksi.”
Tästä voisi helposti päätyä käsitykseen, että ihan samaa pyörittelyä idässä ja lännessä ja siksi on paikallaan valottaa asiaa parilla lainauksella artikkelista , joka käsittelee 1300-luvulla käytyä kiistaa kahden munkin Gregrios Palamaksen ja Barlaam Kalabrialaisen välillä:
Athoksen munkit olivat saaneet yleisesti vain vähän koulutusta, eivätkä he kyenneet tyydyttämään munkki Barlaamin rationaalista logiikkaa ja älyllistä epäilyä. Toisaalta Barlaam ei juurikaan tuntenut eikä ymmärtänyt hesykastisen rukousmetodin käytäntöä.
Barlaam lähestyi Athoksen yksinkertaisia munkkeja. Hän halusi nähdä, miten nämä rukoilevat. Hänen tarkoituksensa ei kuitenkaan ollut oppia mielen rukousta ja luomattoman valkeuden näkemistä, vaan pilkata munkkeja ja hyökätä hesykasmia vastaan.
Kun pyhä Gregorios Palamas tutustui Barlaamin opetukseen, hän tunnisti siinä heti harhaopin. Munkki Barlaam opetti teologiassaan perinteen vastaisia ja epäortodoksisia teorioita.
Pyhä Gregorios esitteli Barlaamin filosofina, joka yritti salakuljettaa Kirkkoon uusia asioita. Barlaam puhui kielteisesti Kirkon perinteen mukaisesta paastosta, askeesista ja hengellisestä valvomisesta. Barlaam halusi kumota Kirkon askeettisen perinteen. Hän myös turmeli Pyhien Isien opetusta.
Kalabrialainen munkki Barlaam korosti, että ihminen saavuttaisi Jumalan filosofian ja otaksumien kautta. Pyhä Gregorios puolestaan koki tien Jumalan tuntemiseen kilvoituksessa. Ihminen saattoi kasvaa Jumalan tuntemiseen ja näkemiseen ainoastaan sielun puhtaudessa.
Ja:
Barlaam Kalabrialainen oli humanistifilosofi, jonka mukaan Jumalan tunteminen kasvoi ihmisen rationaalisista toiminnoista. Hän piti filosofeja suuremmassa arvossa kuin profeettoja ja apostoleja. Niinpä myös hänen teologiansa oli arvailuihin perustavaa ja käsitteellistä, sanalla sanoen puhtaasti rationaalista aivojen toimintaa. Kirkolle tällainen teologinen ajattelu oli vaarallista, koska se johti maallistumiseen.
Sama vaara väijyy tänä päivänä moderneissa ortodoksisissa teologipiireissä, joissa ihmiset uskovat tai ainakin elävät liberaalin rationaalisten uskomustensa mukaisesti. Heille teologia on akateemisen tiedon tulos, rationaalisen ajattelun toimintaa ja kirjallisten lähteiden tuotoksia.
He torjuvat elämässään ihmistä syvästi hoitavan ja lääkitsevän askeesin ja katumuksen. He väittävät, että ortodoksisuuden ja muiden itseään kristityiksi kutsuvien uskonnollisten ryhmien väliset opilliset erot ovat menettäneet merkityksensä viime vuosikymmeninä. Sellaiset puheet pilkkaavat pyhien isien kirkon uskoa ja elämää. Missä siinä on sijaa ortodoksisen hengen mukaiselle katumukselle ja elämän muutokselle?
Minulle kysymys siitä, onko ortodoksinen liturgia ja muut palvelusmenot lähempänä alkukirkkoa kuin vaikka Kansanlähetyksen messut ei ole kovin olennainen enkä osaa siihen vastata. Luultavasti molemmat ovat aika kaukana. Ortodoksiseen liturgia ilmeisesti pohjautuu osin bysanttilaisiin hovinäytelmiin tms., mutta ilmeisesti siinä on myös säilynyt jotain vanhoista synagogapalveluksista. Tämä ei ole välttämättä edes oikea tai hedelmällinen kysymyksenasettelu, sillä alkukirkko kokoontui usein vainojen aikaan salassa yksityisissä kodeissa ja kellareissa tms. Näinhän toimitaan tälläkin hetkellä vaikka jossain Kiinassa.
Minulle olennaista on se, että ortodoksisessa palveluselämässä, jo tällä lyhyellä kokemuksella ja ilman mahdollisuutta osallistua ehtoolliseen ja osin sivustakatsojana, välittyy siinäkin sellainen psykofyysinen kokonaisvaltaisuus: tehdään esim. ristinmerkkejä, joilla on voimakas sanoma kilvoittelijalle. Esteettisyys, kauniit liturgiset rukouslaulut, suitsutus. … Itseasiassa juuri sitä, mitä vastaan olen ollut: olen korostanut -paljolti myös työssäni kokemieni asioiden takia ja koulumaailmasta kuulemieni juttujen takia- lukemisen, järjen, kovien tosiasioiden ensisijaisuutta. Aluksi ajattelin, että estetiikat, mystiikat ja mysteerit olen valmis sietämään, mutta nyt olen tajunnut, että ainakin minulle tämä on itseasiassa hyvästä, tärkeää ja auttaa mahdollisesti kovastikin kilvoittelussa ja eheytymisessä.
Olen jo 43-vuotias ja huomaan, että hengen ja sielun voimat tai aivot alkavat väsyä. Menen töiden jälkeen kirjastoon ja jo ensimmäisellä sivulla alan nukahdella istualleni. Luen illalla sängyssä ja sama juttu. Seuraavan päivänä avaan saman kirjan, enkä oikein muistaisi edellisenä iltana lukemastani mitään, jos pitäisi vastattaessa kysyä. Lukeminen, ajattelu, keskustelu ovat kyllä tärkeitä ja kuuluvat myös kristinuskoon. Mutta varsinkin minun kohdallani on tarpeellista antaa enemmän tilaa yksinkertaiselle rukoukselle, hiljentymiselle, itsensä kohtaamiselle ja tutkimiselle ja psyko-fyysiselle kilvoitukselle. Unohtamatta tietysti lähimmäisiä jne. Luonteen ongelmat ja sellaiset ovat ikään kuin “lihasmuistissa”, ihan kirjaimellisestikin, sillä tunteet aktivoituvat kehossa ja olen alkanut huomata, että joitain kielteisiä tunteita tai ei-toivottuja reaktioita, voi lieventää nopeammin tai ehkäistä, kun ne tiedostaa jo alkuhetkillään kehollisesti. Onnistuu harvoin ainakin toistaiseksi. Nyt on kohdallani viimeiset hetket yrittää saada aikaan muutoksia syvällisemmissä hengellisissä ja sielullisissa ongelmissa, Jumalan avulla ja armossa tietysti. Ja tässä koen nyt saavani enemmän rauhaa, varmuutta ja tukea ortodoksisesta traditiosta.
Sanasta on lupaus, että siinä toimii Pyhä Henki! Ikonista ei! Ja tuossa kun Pojan sanotaan olevan Jumalan olemuksen/persoonan kuva ei tietenkään tarkoiteta kuvaa ikonin merkityksessä, sillä kukapa tunnistaisi ikonista Jumalan?
Kannattaa lukea aluksi tuo JohannesK vinkkaama teksti. Ja sitten tutustua ikoni teologiaan.
Ei näin. Voitko muokata viestiäsi? Olen koettanut päättää että en liputa viestejä, vaikka sehän olisi ohjeiden mukaan oikea tapa reagoida keskustelussa asiattomuksiin, ja näin asia menisi suoraan moderaattoreille. Haluaisin toivoa ja uskoa että kirjoittajien itsekritiikkiä pystyy kohentamaan huomautuksillakin.
Monet Origeneen kirjoitukset ovat oikeaoppisia, toiset eivät.
Et oikein ymmärtänyt tarkoitustani, josta yritin huomauttaa viimeisessä lauseessa.
Muokkasin kiitos palautteesta. Ja nyt sitten kohdistat varmasti tämän jälkeen saman viestin tasapuolisesti kaikille.
Eli kokemukseni on ollut, että pyhityksessäkin “synergiasta” tai ihmisen omasta osuudesta on ollut vaikea puhua ja täälläkin pitkässä keskustelussa aiheesta koko ajan sännättiin selittämään vanhurskauttamisesta ja sen monergistisuudesta -kun siis puhe pyhityksestä piti olla. Ehkä viimeisen vuoden aikana oli se vääntö.