Luther synnytti uuden tradition ” yksin Raamattu” unohtaen yhtenäisen kirkon tradition. Luther ei pelkästään unohtanut vaan, muutti, korvasi, poisti ja tulkitsi uudestaan kirkon uskoa ja traditiota. Syntyi uusi traditio luterilainen yksin Raamattu. Tästä seurasi, luterilaisuudessa ei ollut tilaa yhtenäisen kirkon traditiolle.
Viittaukset ortodoksiseen Kyrillokseen, Nyssalaiseen, tai Krystomokseen eivät ymmärtäneet Raamattua ja kirkon traditiota kuten Luther. ”Luther yritti tulkita isien kirjoituksia varsin väkinäisestikin, jotta ne olisivat pitäneet yhtä hänen näkemysten kanssa, näin mm. suomalainen kirkkohistorian professori Kaarlo Arffman kirjassa sanan jäljet. ”
On oikein todeta, että luterilainen traditio ja periaatteet ovat erilaisia kuin vaikkapa ortodokseilla. Luterilainen sola – yksin Raamattu - ei yleensä esitetä karikatyyrinä, vaan minimaalisen realistisena.
Tässä ortodoksi kirkon tradition aiheksia;
”Tradition ainekset
Traditioon sisältyvät Raamattu, kirkon liturginen ja rukouselämä, Kirkon opilliset päätökset, Kirkon hyväksymien kirkolliskokousten päätökset ja lausunnot, kirkkoisien kirjoitukset, pyhien elämäkerrat, kanonit, ikonografinen perinne sekä luovan taideilmaisun muodot, esimerkiksi musiikki ja arkkitehtuuri.
Kirjallisen tradition muodostavat Raamattu, vanhimmat uskontunnustukset, apostolien säännöt, yleisten ja paikallisten kirkolliskokousten päätökset ja lausunnot, vanhat liturgiat, vanhimmat marttyyreja koskevat asiakirjat, Kirkon isien ja opettajien teokset sekä koko muinaisen Kirkon käytäntö koskien paastoja, juhlia, kirkkojen rakentamista, pyhiä toimituksia ja yleensä jumalanpalvelussäännöstö.
On tärkeätä huomata, että Raamattu on osa traditiota. Joskus traditio ja pyhä Raamattu nähdään kahtena erillisenä kristinuskon lähteenä. Todellisuudessa on olemassa vain yksi alkulähde, koska Raamattu elää Traditiossa. Näiden kahden erottaminen ja vastakkain asettaminen on molempien köyhdyttämistä. Todellinen ortodoksinen uskollisuus menneisyyttä kohtaan on aina luovaa uskollisuutta, se pyrkii ymmärtämään tradition syvemmän merkityksen. Uskollisuus traditiolle ei oikein ymmärrettynä ole mitään mekaanista “toistoteologiaa”, vaan pyrkimystä nähdä traditio sisältä käsin ja ymmärtää sen sisäinen henki. Traditio on elämää, Kristuksen kohtaamista Pyhässä Hengessä. Kirkko ei vain suojele traditiota, vaan traditio elää kirkossa, se on Pyhän Hengen elämää Kirkossa. Traditio ei ole menneisyyden hengetöntä vastaanottamista, vaan Pyhän Hengen elävää kokemista nykyajassa, ja Tradition sisäinen olemus on muuttumaton, sillä Jumala ei muutu. Traditio omaksuu jatkuvasti uusia muotoja, jotka täydentävät vanhoja niitä kumoamatta. Kaikki tradition ainekset liittyvät elimellisesti yhteen. Mikään niistä ei ole olemassa yksinään. Mitään niistä ei voi eristää tai erottaa toisistaan tai Kirkon elämän kokonaisuudesta. ” ( Näin Ortodoksit uskovat, Raimo Sissonen,
© Raimo Sissonen Tsasouna E- books 2012)