Tässä ehkä näkyy sellainen perustava ero ajattelumallissa tai ajattelun perinteessä: vaikuttaa siltä, että luterilaisuudessa lähdetään hakemaan pelastukseen vaadittavaa minimiä tai kovaa ydintä. Ja niinhän olen kuullut sanottavan, että Luther poti ennen kaikkea ahdistusta pelastuskysymyksestä.
Ortodoksisessa kirkossa vain todetaan, että ikonit kuuluvat kirkkoon ja niiden kunnoittaminen -sielläkään ei siis palvota niitä. Kysymys pakosta usein liittyy vastakohtana oletettuun vapaudelliseen ja pakottomaan uskomiseen kuten sanoit:
Kuitenkin esität kasteen siinä mielessä pakkona, että se alkaa jo olla pelastuskysymys. Mikseivät ikonit voi sitten olla tällainen “pakollinen lahja”, jonka kirkko ja Jumala on kristityille antanut?
En minäkään nyt olisi korostamassa ikoneita nimenomaan pakkona, vaan myös ilmauksena kristinuskon ominaislaadusta: Jumala tuli maailmaan lihaksi, ihmiseksi ja on sitä kautta kuvattavissa. Tässä on kyse vanhan ja uuden liiton erosta -ja myös erosta vaikka islamiin, jossa kuvakielto on myös voimassa.
Ja vielä pakosta: Mielestäni ei ole mikään ongelma, että jos ihminen meinaa ryhtyä kristityksi ja liittyä kirkkoon, että hän joutuu hyväksymään ja alistumaan monenlaisiinkin tapoihin ja sääntöihin. Päinvastoin.
Nykyinen tilanne, jossa kuka tahansa Matti Meikäläinen -kuten vaikka minä- lueskelee Raamattua ja nettiä ja valkkaa itselleen kirkkoa vähäisen järkensä varassa on suorastaan pervertoitunut. Pahinta on oikeastaan hengellisen ja hartauselämän kannalta se, että tällainen moderni ihminen astuu kirkkoon ja sen opetusten eteen täysin väärällä asenteella. Kuuliaisuus ja nöyryys ja terve Jumalan pelko ovat kristillisiä hyveitä ja nyt tällainen opillinen ja kriittinen lähestyminen heikentää em. hyveiden kokemusta ja saavuttamista. UT:n kirjeissä kehotetaan tutkimaan kaikki ja pitämään se mikä on hyvää, kyllä, mutta tuskin sitä silloinkaan tarkoitettiin kuin poikkeustapauksissa kaikille maallikoille, vaan silloinkin kehotettiin seuraamaan opetusvirassa ja johdossa olevia. Lisäksi ortodoksikirkossa on ollut viimeisten n. 1200 vuotta sitten käytyjen kirkolliskokousten jälkeen sellainen siunattu tilanne, että enimmäkseen ei ole ollut tarvis maallikoilla kuin käydä toteuttamaan valmiina annettua, perusteltua ja hyvin testattua elämäntapaa ja parantumisen menetelmää.
Tarkoitus olisi, että ihminen tulee kirkkoon ja hämmästyy, ihastuu ja mykistyy liturgian runsaudesta ja vähän pelästyykin lukuisten rituaalien ja tapojen millintarkkaa ja pyhyyttä henkivää noudattamista. Sitten ajan kanssa lähestytään pappia nöyrästi lakki kourassa ja kysellään, että miten tähän joukkoon pääsisi mukaan ja sitten katekumeeniaikana yritetään kuuliaisesti oppia kirkon traditiota. Protestanttisella mielenlaadulla varustettu moderni ihminen haluaa pilkkoa ja kyseenalaistaa kaiken järjellään ja Raamattua plaraten osoittelee kirkosta ja sen pyhästä liturgiasta kymmenittäin harhaoppeja, muotomenoja ja “ihmisten keksimiä tapoja, joista pitää palata alkuperäiseen kristinuskoon”.
Tietysti kirkon useiden hajaannusten jälkeen nykyihminen joutuu väkisinkin tekemään valinnan. Itselläni kyllä nimenomaan ortodoksisen liturgian pyhyys, ikiaikaisuus ja vähän pelottavakin rituaalisuus palautti sellaisen viattomamman lähestymisen. Tuli kerralla selväksi, että tässä on kirkko ja traditio, joka on joko kerrallaan hyväksyttävä tai hylättävä. On suostuttava nielemään asioita, jotka aluksi tuntuvat jopa vastemielisiltä suhteessa vanhaan ajatusmalliin. Mutta tästä löytyi myös oikeastaan tosi vapaus ja tunne, että on oikeasti jonkin suuremman kannateltavana. Tällainen helposti mielletään vastuuttomaksi “omien aivojen narikkaan jättämiseksi” -ja sitä se tietysti on vaikkapa politiikan maailmassa ja protestanttisen kaaoksen keskellä, jossa oppeja ja sekoiluja tulee vastaan joka puolelta.