Pyhä Nikodemos Athokselainen: Pyhästä ja ekumeenisesta seitsemännestä synodista
Esipuhe. Toista on idoli (epäjumalankuva, eidolon), toista patsas (agalma) ja toista ikoni (eikon). Idoli eroaa ikonista siinä, että ikoni on todellisen asian ja alkukuvan kaltaisuus, mutta idoli valheellisen ja olemattoman asian ja alkukuvan kaltaisuus, Origeneksen ja Theodoretoksen mukaan, jollaisia olivat helleenien valheellisten ja olemattomien jumalien idolit.
Patsaiksi (agalmata) ja veistoksiksi (glypta) ja ylimalkaan kuvapatsaiksi (andriantas) sanomme niitä kuvia, jotka käsittävät kuvatun koko ruumiin. Tätä kuvalajia eli patsaita katolinen kirkko ei kumarra, ei edes valmista monesta syystä:
-
siksi, että tässä määritelmässään (horos) tämä synodi sanoo, että ikonit valmistetaan väreistä, mosaiikista ja muusta sopivasta aineesta (nimittäin kullasta, hopeasta ja muista metalleista, niin kuin Amorioksen Theodosios sanoi tämän synodin neljännessä praksiksessa), pyhiin astioihin ja vaatteisiin, eli peitteisiin ja liinoihin, seinille ja laudoille, taloihin ja teille, mutta ei ole mainintaakaan veistoksen tai kuvapatsaan tekemisestä, joten tätä horosta on pidettävä veistokset kieltävänä;
-
siksi, etteivät ne kirjeet, joita patriarkat kirjoittivat toisilleen ja kuninkaille, eikä paavi Gregorioksen kirje Germanokselle eikä paavi Adrianoksen kirje tälle synodille, eivätkä puheet ja luennot, joita piispat ja munkit pitivät kaikissa tämän synodin kahdeksassa praksiksessa, viittaakaan veistoksiin ja kuvapatsaisiin. Mutta kuvainraastajienkin synodit, etenkin se, joka Kopronymoksen aikana kokoontui Blakhernaissa, kirjoittaessaan pyhiä ikoneita vastaan, puhuvat vain väritöistä ja maalauksista, eivät koskaan veistoksista tai kuvapatsaista. Kuvainraastajat eivät varmasti olisi vaienneet niistä, jos sellaisia olisi ollut, vaan olisivat kirjoittaneet syyttääkseen ortodokseja entistäkin enemmän;
-
siksi, että vaikka verenvuototautinen nainen tekikin Kristuksen vaskipatsaan kiitokseksi ja sen ihmeen ja hyvän teon muistoksi, jonka Kristus hänelle teki, ja pystytti sen Paneakseen, ja sen juurelta kasvoi jokin yrtti, joka paransi erilaisia sairauksia, ja Maksimos, joka oli kuninkaana ennen suurta Konstantinosta, murskasi sen ja otti metallin, niin kuin sanotaan, tai luopio Julianos pani sen paikalle Zeuksen patsaan, niin kuin joku anonyymi sanoo, niin, vaikka verenvuototautinen tekikin tämän kuvapatsaan (jonka kristityt ottivat kirkkoon ja kunnioittivat sitä ja menivät sitä katsomaan rakkaudesta alkukuvaan, kuten areiolainen Filostorgios kertoo), siitä huolimatta tämä verenvuototautisen teko tapahtui Jumalan myöntymyksestä, kun Hän hyvyydessään sen hyväksyi mukautuen naisen epätäydelliseen tietoon, ja oli kysymys ei evankeliumin armon vaan vanhan Lain mukaisuudesta, niin kuin paavi Gregorios II sanoo kirjoittaessaan pyhälle Germanokselle (olihan vanhalla Lailla kaksi kerubia, jotka olivat kultaisia veistoksia ja kuvapatsaita, joilla oli kuvattujen enkelivoimien koko ruumis, Exoduksen [2. Moos. 37. luvun] mukaisesti, ja tuntemattoman selittäjän mukaan härän kasvot, kun ne kumarsivat liitonarkkua, ja tämän kumarruksen kautta erottivat israelilaiset egyptiläisten epäjumalanpalvonnasta, koska egyptiläiset kumarsivat härkää. Näinhän juutalaiset oppivat, että jos kerran härkä kumartaa arkkua, niin egyptiläiset tekevät pahoin kumartaessaan härkää jumalana).
Veistosten ja kuvapatsaitten pystyttäminen ei ollut vain vanhan Lain, vaan helleenienkin tapana, kuten pyhä Germanos kirjoittaa Klaudiupoliksen Thomakselle kirjeessä, joka on tämän synodin neljännessä praksiksessa, näin sanoen: ”Selvästikin Vapahtaja alentui omassa armossaan naisen uskon tasolle ja osoitti, niin kuin jo ennenkin meille on ilmoitettu, ettei tekoja sellaisinaan oteta huomioon, vaan tutkitaan tekijän tarkoitus – – ja vielä: emme tarkoita tällä, että meidän pitäisi tehdä vaskipatsaita, vaan vain sitä, että kun Herra ei hylännyt pakanallista tapaa, vaan salli siten julistaa pitkähkön ajan hyvyytensä ihmetekoa, ei ole oikein (hosion) rähistä meillä vallitsevan jalomman tavan takia.”
Huomaat tästä kolme asiaa: ensinnäkin, että Kristuksen patsaan pystyttäminen oli pakanallinen tapa, vaikka Herra hetkeksi hyväksyi sen myötämielisyydessään; toiseksi, että patsaita ei pidä tehdä; ja kolmanneksi, että on jalompaa ja kunniallisempaa piirtää kunniallisia ikoneita väreillä. Jo aikaisemmin sama pyhä sanoi, että patsaasta kertova Eusebios kertoo, että apostolien Pietarin ja Paavalin ja itsensä Kristuksen ikonit olivat säilyneet värikuvina – – myös kuudennen 82 [Trullon synodin kanoni 82] sanoo, että meidän on pantava evankeliumin armo lain kuvan edelle ja esitettävä ikoneissa Kristuksen inhimillinen muoto vanhan karitsan sijasta värikuvana.
Kaikesta sanotusta käy ilmi, että länsimaalaiset tekevät vastoin tämän pyhän ja ekumeenisen seitsemännen synodin horosta ja kirkon traditiota, kun tekevät veistoksia ja kuvapatsaita ja pystyttävät niitä kirkkoihinsa.
Ylempänä sanoimme, että patsaiksi ja kuvapatsaiksi ja veistoksiksi sanotaan niitä, jotka käsittävät kuvatun koko ruumiin, mutta niitä, jotka eivät käsitä koko ruumista vaan vain kohoavat tasaisesta pinnasta, ei sanota kuvapatsaiksi tai veistoksiksi vaan pyhiksi ikoneiksi, jollaisia on muotoiltu pyhiin astioihin, jumalallisiin evankeliumeihin ja muihin pyhiin kirjoihin, kalliisiin hopea- ja kultaristeihin, Dositeoksen mukaan (Dodekabibloksen sivu 656), ja niihin luetaan myös vahaan valettu ikoni (kerokhytos eikon), joka sekin kohoaa tasaisesta pinnasta huomattavasti ja josta jumalallinen Krysostomos sanoo (puheessa siitä, että Vanhan ja Uuden testamentin lainsäätäjä on yksi, ja papin vaatteesta, jonka alku on Kristuksen Valtakunnan evankeliumia): ”Minä olen ihastunut jumalisuuden tähden myös vahaan valettuun piirrokseen. Olenhan ikonissa nähnyt, kuinka enkeli karkottaa barbaarijoukkoja. Olen nähnyt barbaarikansat poljettuina, jolloin Daavidin sanat ovat toteutuneet (Ps. 72/73:20): niin Sinä, Herra, kun heräjät, heidän valhekuvansa hylkäät.” Nykykäännös: ”– – kuin unikuva, joka herätessä katoaa.”
Tällaisen vahaan valetun ikonin hyväksyy myös Oikumenios selityksessään heprealaiskirjeeseen. Niin myös Antiokian Anastasios kirjoittaessaan Bostran piispalle Symeonille sanoo: ”vaikka ei ikoni olekaan mitään muuta kuin puuta ja vahaan sekoitettuja värejä”. Näihin ikoneihin luetaan myös sellaisen ikonit, jotka veistetään puisiin risteihin ja enkolpioneihin. Kyllähän nekin kohoavat tasaisesta pinnasta, mutta ne eivät käsitä kuvatun koko ruumista. Syy siihen, että patsaita ei kumarreta (paitsi lain noudattamiseksi ja tavan mukaisesti), on luullakseni se, että kun niitä koskettelee, ja ne käsittävät kuvatun koko ruumiin ja jäsenet, ne eivät enää tunnu olevan ikoneita, vaan itse alkukuvia. Jotkut sanovat, että Kristuksen kirkko hylkäsi patsaat siksi, että välttäisi kertakaikkiaan idolien kaltaisuuden. Idolithan ovat täysin veistettyjä patsaita, joita voi kosketella joka puolelta.
(Tekstin laatija pyhä Nikodemos Athokselainen kuoli 1809, ja hänen muistopäiväänsä vietetään heinäkuun 14. päivänä. Suomentanut Johannes Seppälä. Julkaistu Ikonimaalari-lehdessä 3/2001 s. 14–15. Alaviitteet jätetty pois.)
