En nyt ehkä tässä yhteydessä kirjoita tästä vaikeasta aiheesta, pahoittelen. Kristinuskolla ja platonismilla on monia yhteisiä piirteitä. Katson uusplatonismin vaikuttaneen paljon juuri ortodoksiseen kirkkoon idän kirkkoisien kautta. Näillä korostuksilla on raamatullinen perusta. En oikein osaa sanoa vielä mielipidettäni ikoniteologiaan tai tähän uusplatonismiin.
Jeps, katseen teologiaa löytää Raamatusta. Tässä mielessä keskeisiä ovat myös autuaaksijulistuksen puhdassydämisen ja Korintin kuvastin. Sanan teologia on kuitenkin rutkasti keskeisempi Raamatussa. Tähän liittyy apostolien teot ja Jeesuksen lähetyskäskyt, missä ei mainita ikoneja. Se onkin sitten jännä, että missä kohtaa traditiossa niiden käyttö 1. kertaa vahvistetaan…
Marianna Flinckenberg-Gluschkoff: Ikoni puhuu. Tietoa ikonien kielestä ja tehtävästä s. 20:
“Ikonissa pyhä on elinaikaisten ominaispiirteittensä ja asunsa perusteella tunnistettavissa, mutta hänet on esitetty ajattomassa kirkastuneessa olomuodossaan.”
En tiedä onko tästä apua, mutta katekumeenikurssilla kuulin sellaisen selityksen ikoneiden nurinkurisesta perspektiivistä (jos vaikka joku pöytä on näkyvillä), että se on juuri niin päin, jotta syntyy vaikutelma, että me olemmekin pakopisteessä(onko tämä oikea termi taiteessa, muistaakseni?), eli ikoni “katsoo meitä”.
Ikoneissa kuvataan yliajallista taivaan valtakuntaa, jos tämä on oikea tapa sanoa se. Olen kuullut -ja ehtinyt nähdä kirkoissa- että ristiinnaulitulla Kristuksellakin on aina tyyni ja seesteinen ilme -toisin kuin joissain kuuluisissa inhorealistisissa maalauksissa lännessä -ovatko nekin reformaation jälkeistä tuotantoa?
Jumalansynnyttäjän sylissä olevan Kristus-lapsen kasvot saattavatkin olla aikuisen kasvot. Ehkä nämä ajalliset sekoittumat ovat keino korostaa ikonien kuvaaman maailman yliajallisuutta?
Edit: tulee vaan ihan asiaa paljon tuntematta vielä mieleen: jospa kyse ei ole siitä, että ikoneissa pyritään korostamaan sitä, että ne kuvaavat kaltaista, vaan tietoisesti rikkovat ed. mainituilla keinoilla kaiken vaikutelman kaltaisuuden kuvaamisesta.
Mutta ehkä tarkoitat sitä, että nämä keinot olisivat tehty tuonpuoleisen kaltaisuuden kuvaamista varten ja tässä realistiset teokset epäonnistuvat?
Ai niin, kun kerran kerrankin kelpaa, niin linkkaampa tähän toisenkin kirjoittamani esseen kristinuskosta ja taiteesta. Tuossa on nyt vähän muutakin settiä, mutta myös mm. ortodoksisen ja luterilaisen kuvateologian kritiikkiä, mikä lienee suomeksi ilmaistuna aika harvinaista herkkua…
Kyse on juuri maallisen ja hengellisen, ajan ja ikuisen tai luterilais-kristologisesti ilmaistuna ristin ja kunnian teologian välisestä suhteesta. Ah!
Puhuuko ikoni? Mitä se sanoo ja millä kielellä? Jo rupesi luterilaista ikonit kiinnostamaan!
Niin no, ei lähetyskäskyssä ole käskyä kirjoittaa ja koota Uutta testamenttiakaan, vaan käsketään tekemään kaikista kansoista opetuslapsia ja opettamaan heitä pitämään kaikki…
Jumalan henkäyttämissä kokouksissa on sitten todettu, että ikonit ovat korvaamaton osa tätä opetuslapseuskoulua.
Miksi lainausmerkit? Ikonit saavat jännästi kykyjä: ne puhuvat ja katsovat meitä. Varmasti Kristus katsoo minua ikonissa. Puhuuko hän siinä minulle myös? No, missäpä ei Jumala meitä katsoisi ja meille puhelisi. Silti meidän suuvuoroilla on myös tilaa, jopa lörpötyksillä!
Grunewaldin Ristiinnaulitseminen on jonkinlainen keskiajan huipennus kärsivissä Kristus-kuvissa. Sitä ei ole taiteellisesti, eikä kenties kauheudessakaan ylitetty - paitsi, että 2. maailmansota ja holokausti loivat kyllä sellaista pohjaa, että ristiinaulitun pää saattoi esimerkiksi olla räjähtänyt… Anyway, meille länsimaisille ja luterilaisille kristityille realistiset ja kärsivät Kristus kuvat ovat tärkeitä, sillä ne muistuttavat meitä siitä, että Jumala tuli ihmiseksi, inkarnoitui hätäämme. Ajatonta Jumalaa julistaa pakanatkin. Aikaan astuva Jumala… se on se hullutus ja ihme! Vastaavasti me kuvaamme Jeesus-lapsen lapsena, sillä uskomme, että hän todella näytti ja oli lapsi, ei aikuinen äitsinä sylissä. Ja sädekehät… loistiko sädekehä (vrt. Joonan merkki) Jeesuksen pään yläpuolella hänen vaeltaessaan Galilean kulmia (vrt. hehkulamppu pään yllä)? Ei näkynyt. Uskossa nähtiin Jumalan poika.
Ei kun realistisuus ja kaltaisuus on käsittääkseni juuri ortodoksien mielestä tavoiteltavia asioita - mutta yliajallinen kaltaisuus eli ns. tuplakaltaisuus, sillä mitä kaltaisuutta se valokuva tai muotokuva välittää? Ei muuta kuin maallista varjoa, ei ikuista…
Kyllähän ortodoksisuuden keskeisiä sloganeita on, että Kristuksessa Jumala tuli maailmaan, jotta ihminen voisi jumalallistua -eli oikeastaan palata kohti alkuperäistä ihmisyyttä.
Sellainenkin fragmentti jostain luennosta on jäänyt mieleen, että Kristuksen tyyneys ja muu ilmentää saavutettua voittoa. Siinä mielessä kai voi sanoa, että kun Kristusta kuvaavat ikonit on tehty hänen ylösnousemuksensa jälkeen, niin niissä kuvataan yliajallista tilannetta joka nyt vallitsee: kuolema on voitettu, Kristus rukoilee isän oikealla puolella puolestamme.
Tietysti ortodoksit tietävät, että Jeesus syntyi lapsena ja lapsen näköisenä -siihen ei uskoa ja kuvallista esitystä tarvita.
Kaikki näkivät köyhyyteen ja vaatimattomuuteen syntyneen fyysisen Jeesuksen; monet pilkkasivat tai vihasivat ja pitivät riivattuna. Uskossa taas piti nähdä tuon fyysisen olemuksen ja yhteiskunnallisen aseman yläpuolelle.
Mutta kyllähän sinä olet monin verroin enemmän lukenut myös ortodoksisesta ikoniteologiasta ja tässäkin on tullut esille ortodoksinen näkemys sädekehien ja yliajallisuuden tarpeellisuudesta ikoneissa, joten näkökulmasi on hyvin informoituna muodostettu.
Tässä on kyllä ristiriitaa todellisen tilanteen ja luterilaisen, ikoneiden ja kuvien asemaa heikentäneen teologian välillä. Kirkoissa ei niitä kuvia juuri näy ja nykyään alttaritaulukin saattaa olla täysin abstrakti taideteos.
Oletko muuten, estetiikkaan ja kirkkotaiteeseen perehtyneenä, miettinyt merkityksiä siinä, että monet luterilaiset kirkot Suomessa, ehkä viimeisen viiden vuosikymmenen ajalta, ovat äärimmäisen pelkistettyjä ja suorastaan rumia laatikoita? Tulee mieleen Kouvolan keskustan kirkko esimerkiksi. Onko siinä mielestäsi tietoinen tai tiedostamaton pyrkimys korostaa uskon abstraktisuutta? Onko se suomalainen erikoisuus? Vai onko se joku hyvinvointivaltio-luterilaisuuden pyrkimys näyttäytyä mahdollisimman arkisena ja demokraattisena virasto-kirkkona?
Sanotan itse näitä asioita vähän eri näkökulmasta: Lihaksi tullut Jumala on uskon kohde. Uskossa pitää nähdä Jumala ristin, se on köyhän, alhaisen, ruman, pahennuksen ja syntisen lävitse. Ylös on kyllä lopullinen suuntamme, ylösnousemuksen kautta taivaaseen. Mutta uskon kohde ei niinkään ole ylhäällä (ikuisuudessa) kohdattava Jumala, vaan alas laskeutuva, kenoottinen Jumala. Jännite tulee vastaan jo evankeliumeissa. Jeesus on ylösnoussut Herra. Evankeliumien Jeesus kuitenkin juuri salaa kunniansa, ihmeet ja ilmestysvuori poikkeuksena. Luterilaisille tämä salaaminen, ristin teologia korreloi uskon kautta.
Hyviä kysymyksiä. En sori vain oikein jaksa vastata nyt, eikä osu oikein aiheeseenkaan. Mutta kuva on vaikea… se lukitsee yhdenlaiseen tulkintaan, vaikka toki samaa kuvaa voi katsoa ja tulkita monella tavalla. Abstrakti taide… jättää enemmän avoimeksi niin hyvässä kuin pahassa. Tällaiset kuvat ovat enemmän tositajia jostain sanomattomasta, mystisestä kuin kristinuskon ilmoitusluonteesta, kenties myös väistämistä uskon konkreettisuudesta spiritualismin hiljaisuuteen ja symboliikkaan, yleismaalliseen kauneuteen ja objektiivisesta sanasta (kuvasta) subjektiiviseen kokemukseen. Kas tuli sittenkin pientä settiä
Ikonin täytyy olla perinteen mukaan maalattu, siis siten, että tapahtuma tai pyhä on tunnistettavissa, ikonin aiheella pitää olla oma juhlapäivä (tapahtumaikonit) tai muistopäivä (pyhät), Kristuksen ikonissa pitää olla hänen symbolinsa ja Jumalanäidin ikonissa tämän symbolit ja muissa ikoneissa pyhän oikeat attribuutit ja ikonissa pitää olla ikonin nimi, mutta nimi ei saa olla väärä eikä nimessä saa olla kirjoitusvirhettä (olen nähnyt tällaisen taidemuseossa).
Antti Narmala: “Ikoneissa pyhät ja heitä ympäröivät luonto kuvataan ns. kirkastetussa muodossa eli taivaan valtakunnan luomattomassa valossa, materian ja ajan laeista riippumattomina. Ikonin komposition tarkoitus ei siis ole kertoa kuvattua tapahtumaa historiallisen tarkasti, vaan ennemminkin ilmaista sen hengellinen merkitys. Koska ikoneissa ilmaistaan aineen keinoin hengellistä, ikuista todellisuutta, ilmaisua varten on kehittynyt ikoneille tyypillinen, muusta taiteesta poikkeava muotokieli. Perinteisen bysanttilaisen tradition mukaan maalattu ikoni on kaksiulotteinen ja perspektiivi on käännetty niin, että katoamispiste ei ole kuvan horisontissa vaan katsojassa. Ikoni on rukouksen silta meidän, taistelevan seurakunnan, ja Jumalan valtakuntaan siirtyneiden pyhien, riemuitsevan seurakunnan, välillä.”
Tätä itsekin tarkoitin, yläpuolella oli huono sanavalinta minulta.
Tuossa esseessäsi viittasit virteen 228, Vaiti kaikki palvokaamme ja mainitsitkin, että se pohjautuu muinaiseen liturgiaan. Kyseessä on Jaakobin liturgia, joka toimitetaan nykyään kerran vuodessa, 23.10.
Jaakobin liturgian kerubiveisu kuuluu näin (suom. Johannes Seppälä): ”Vaietkoon jokaisen ihmisen liha | ja seisköön pelvolla ja vavistuksella | älköönkä mitään maallista itsestänsä ajatelko, | sillä kuningasten Kuningas ja herrain Herra | tulee teurastettavaksi | ja annettavaksi uskovaisille ruoaksi. | Hänen edessänsä käyvät enkelein joukot | kaiken hallituksen ja valtojen kanssa, | monisilmäiset kerubit ja kuusisiipiset serafit, | peittäen kasvonsa ja huutaen virttä: | Halleluja, halleluja, halleluja.”
Siinä mielessä vaan, että jos vähän rakentelit vastakkain asettelua, jossa luterilaisuudessa ja lännessä olisi lihallinen, inkarnoitunut, kärsivä Jumala ja risti, ja sitten idässä jotain edelliset peittävää eteeristä yliajallisuutta, niin tuossa virren tekstissä, joka pohjautuu suoraan ortodoksiseen liturgiaan, tulee nuo teemat esille. Kirjoitit:
Salaisuustermi esiintyy etenkin Uuden testamentin kirjeissä, joissa se viittaa Jeesukseen ja hänen pelastustyöhönsä Herramme syntymän, sanojen, tekojen, kärsimisen, kuolemisen ja ylösnousemuksen kautta. Ikivanhaan liturgiaan perustuva virsikirjamme virsi 228 sanoittaa osuvasti uskomme ydintä:
”Vaiti kaikki palvokaamme
salaisuutta Kristuksen.
Hän on tullut keskellemme,
väisty, huoli maallinen.
Kristus täyttää kunniallaan
ääret maan ja taivasten.”
Luterilaisen kirkon virsikirja-sivustolla on virren yhteyteen laitettu lyhyt esittely virren taustoista:
228 Vaiti kaikki palvokaamme
Let all mortal flesh keep silence
Ortodoksisen kirkon tavanomainen ehtoollisjumalanpalvelus on Johannes Krysostomoksen (k. 407) liturgia. Kymmenen kertaa vuodessa toimitetaan Basileios Suuren (k. 379) liturgia, jonka rukoustekstit eräiltä osin poikkeavat ensin mainitusta. Lisäksi tunnetaan näistä kahdesta poikkeava ja niitä vanhempi jerusalemilaista alkuperää oleva Apostoli Jaakobin, Herran veljen, liturgia . Se toimitetaan kerran vuodessa, hänen muistopäivänään 23. lokakuuta.
Tämän Jaakobin liturgian kerubiveisun pohjalta englantilainen runoilijapappi Gerard Moultrie (1829- 1885) on kirjoittanut Britanniassa hyvin suositun ehtoollisvirren Vaiti kaikki palvokaamme . Sen ottamista virsikirjaamme ehdotti alun perin professori Martti Parvio.
Jaakobin liturgian kerubiveisu kuuluu näin (suom. Johannes Seppälä): ”Vaietkoon jokaisen ihmisen liha | ja seisköön pelvolla ja vavistuksella | älköönkä mitään maallista itsestänsä ajatelko, | sillä kuningasten Kuningas ja herrain Herra | tulee teurastettavaksi | ja annettavaksi uskovaisille ruoaksi. | Hänen edessänsä käyvät enkelein joukot | kaiken hallituksen ja valtojen kanssa, | monisilmäiset kerubit ja kuusisiipiset serafit, | peittäen kasvonsa ja huutaen virttä: | Halleluja, halleluja, halleluja.”
Hankalan tuntuinen on sanonta, että palvelukseen osallistuja ”älköön mitään maallista itsestänsä ajatelko”. Virren suomentaja Anna-Maija Raittila näyttääkin siltä osin hyödyntäneen tutumpaa Krysostomoksen liturgiaa, jossa vastaava kohta kuuluu: ”Heittäkäämme pois siis kaikki maalliset huolet.” Sen mukaisesti veisaamme: ”Väisty, huoli maallinen.”
Siinä onkin ilmaistu olennainen asia. ”Jumalassa eläminen häiriintyy kaikkein pahimmin ylenmääräisen maallisista asioista huolehtimisen tähden”, opettaa viisas hengellinen ohjaaja piispa Feofan.
Täällä on kysytty mistä patsaskielto löytyy. Käsittääkseni se löytyy 7:nnen ekumeenisen synodin kanoneista, mutta suomeksi ei ole ilmestynyt yhtään täydellistä kanonikokoelmaa. En tiedä mistä asian voisi tarkistaa. Minulla on vain sellaiset ikonimaalusta harrastavan maallikko-ortodoksin tiedot asiasta. Ikoneista ja niiden sanomasta voisi avata oman ketjunsa ja siirtää tämän keskustelun sinne.
En minä ole tätä asiaa lähteistä tutkinut, enkä siteerannut täällä mitään lähteitä.
Nimimerkki Diakoni saattaa olla oikeassa, kun sanoo, että kyseessä on traditio, vähän samantapainen kuin se, että bysanttilaisissa ortodoksisissa kirkoissa ei käytetä jumalanpalveluksissa soittimia, toisin kuin orientaalisissa tai länsimaisissa kirkoissa. En kuitenkaan käsitä miksi kirkko olisi jälkeenpäin kieltänyt patsaat, jos niitä ei olisi kielletty jo ekumeenisessa kirkolliskokouksessa, kun se varta vasten oli kutsuttu ikoniasiaa käsittelemään. Tällaiset asiat ovat aina kanoneissa, ei kirkolliskokousten dogmaattisisa julkilausumissa. Tämä on puhtaasti käytännön kysymys.
Viittasit kuitenkin ekumeenisen kirkolliskokouksen päätöksiin. Pyysimme tarkkaa lähdettä, sitä ei löytyt. Voi olla että tulevaisuudessa löytyy. Esität yhden näkökulman patsaisiin. Tuo jää tässä vaiheessa arvailujen varaan, saattaa olla noin kuin esität. Minulla ei ainakaan ole tietoa. Patsaat ja ikonia asia saattaa myös olla historiallisesti eri asia. En tiedä.
Kuten jo sanoin. Minulla ei ole ekumeenisia kirkolliskokouksia käsittelevää kirjallisuutta kotonani, enkä tiedä, missä kirkolliskokousten päätökset on julkaistu. Olen sitä ikäpolvea, joka on lukenut asiat kirjoista, enkä netistä. Mistä te nimimerkit Leijona ja Diakoni olette voineet asian tarkistaa, kun sanotte, ettei löydy? Yleensä ortodoksinen traditio perustuu johonkin, ei se tuulesta temmattua ole.
