Luterilainen kirkko, Luther mukaan lukien, on omaksunut sen kaanonin, josta on varhaisen kirkon todistus. Asiaan liittyi tiettyä epävarmuutta siinä, että muutamat UT:n kirjat aiheuttivat epäilyksiä (antilegomenakirjat; Eusebius esittää jotakin asiasta), ja VT:n osalta yhdyttiin Hieronymukseen, joka “kypäräpäisessä esipuheessaan” (Samuelin ja Kuninkaiden kirjojen esipuhe) toteaa, että apokryfikirjat eivät ole opin lähteitä, vaikkakin ne muuten ovat kirkossa luettavia. Lyra (ensimmäisen koko Raamatun kommentaarin laatija, roomalaiskatolinen) myös myöhemmin määritteli kaanonin Hieronymuksen lailla. Luterilaisuudessa liityttiin tuohon varhaiseen tilanteeseen. Koska myös apokryfikirjat olivat kirkossa luettavia kirjoja, Augustinus nimitti niitä kanonisiksi. Tätä ei suuresti problematisoitu.
Ajatteletteko että kun Kirkko on ainoa tulkki niin se voi nytkin tulkita jotain uudella tavalla?
Jos taas katsotaan miten Kirkko alussa tulkitsi, ja miten sen kirkon Raamattu muotoutui, niin eikö sen voi nähdä luterilainen tai katolilainenkin, jos asiaan perehtyy?
Reformaation aikaan ei oltu katsomatta sinne alkuun. Kritiikkiä sai eniten paavi ja muut jotka olivat reformaattoreiden mieiestä kadottaneet jotain alkuperäistä.
Ehtisitkö vähän selventää, mitä tällä tarkoitat.
Ensinnäkin voisi luulla sinun ajattelevan, että Raamattu – toisin kuin kaikki muut kirjat – ei tarkoita mitä sanoo. Selittäisitkö, miten ajatuksesi pitää ymmärtää.
Ja sitten voisit vastata siihen kysymykseen, joka täällä on jo esitettykin: mistä minä tiedän, mikä on se oikea kirkko, joka on Raamatun oikea tulkki? Maailmassa on aika monta kuppikuntaa, jotka mielellään tunkisivat itsensä sellaiseen auktoriteettiasemaan.
Muuten olen sitä mieltä, että Raamatusta tai sola scriptura -periaatteesta ei kannattaisi keskustella kovin yleispiirteisesti, periaatteellisesti eikä abstraktisti. Siinä vain väärinkäsitys seuraa toistaan eikä mitään edistystä tapahdu, kunhan vain intetään.
Hedelmällisempää olisi ehkä valita jokin suppea teologinen yksittäiskysymys ja katsoa, miten kukin keskustelija soveltaa Raamattua siihen.
Tai voisi vaikka valita jonkin yksittäisen Raamatun kappaleen ja keskustella sen merkityksestä.
En tiedä, onko vähän kiusallista kehua itse aloittamaansa ketjua, mutta pitkästä aikaa kiinnostava keskusteluntynkä forkalla. Wanhoina hyvinä aikoina täällä oli enemmänkin hyvää historiallista knoppailua.
2 viestiä yhdistettiin ketjuun: Jumalansynnyttäjän asema luterilaisuudessa
Viesti yhdistettiin ketjuun: Jumalansynnyttäjän asema luterilaisuudessa
Jos henkilö on sitä mieltä että pelastumiseen tarvitaan oikean kirkon jäsenyys, niin havaintojeni mukaan jokainen näin ajatteleva on sitä mieltä että hänen kirkkonsa on oikea. Olisihan masokistista tuolloin kuulua omasta mielestään ei-oikeaan kirkkooon.
Jos taas henkilön mielestä kirkkokunnan valitseminen ei ole pelastumisen kannalta merkittävää, vastaukset siihen mistä tietää olevansa pelastunut ovat moninaiset. Yleisin on varmaankin se että on tullut tuntemaan Jeesuksen, tavalla tai toisella, ja on tunnustanut itselleen (ja muille) uskovansa Jeesukseen ja alkanut opetella miten kristitty elää.
Ortodoksiselle kirkolle Raamattu on tärkein jumalallisen opetuksen kirjallinen lähde, koska Jumala itse on vaikuttanut sen syntyyn Pyhällä Hengellä. Tämä on oppi Raamatun inspiraatiosta. Se tarkoittaa, että Jumalan innoittamat ihmiset kirjoittivat sanoilla, jotka olivat heidän muotoilemiaan, mutta samalla Jumalan sanaa. Näin Raamattu on Jumalan sanaa kirjallisessa muodossa, koska Jumala itse ilmoittaa siinä itsensä. Kirjoittajien ajatukset ja kokemukset ovat Jumalan ilmoituksen palveluksessa.
Kirkon vanhaan julistusperinteeseen kuuluvat erityisesti doksologinen eli kiittävän ylistyksen, anamneettinen eli muisteleva, epikleettinen eli avuksi anova ja eskatologinen eli viimeisten tapahtumien ja toisen maailman syntyä julistava näkökulma.
Vanhan ajan ehkä merkittävin julistaja Johannes Krysostomos näki evankeliumin saarnaamisen jo sellaisenaan Jumalan palvelemisena.
Anamneettinen näkökulma palauttaa yhä uudelleen mieleen Jumalan inkarnoituneen sanan eli Kristuksen opetuksen, henkilön ja työn. Kun pyhiä kirjoituksia luetaan jumalanpalveluksissa, Kristus tulee läsnä olevaksi.
Epikleettinen näkökulma muistuttaa rukouksen tärkeydestä. Pyhää Henkeä huudetaan avuksi, koska vain Henki ohjaa oikeaan julistukseen.
Minusta tämä kuulostaa siltä että skriptejä luetaan yhtä pyhinä idässä kuin lännessäkin.
Arkkipiispa Johanneksen puheesta.
Puheessa mainittu Krysostomos on kai ekumeenisesti suositeltavimpia isiä. Lauri Thurén kirjoitti kerran että eräs Krysostomos- teksti on suomentamatta ja se kelpaisi idälle ja lännelle…
Krysostomoken tunnetun pääsiäissaarnan olen kuullut useasti luterilaisessa yömessussa luettavan. Kerran se korvasi pääsiäismessun saarnan kokonaan.
Monet vakaat luterilaiset teologit tutkivat nytkin kirkon varhaisia opettajia. Heistä puhutaan arvostaen ja heitä siteerataan saarnoissa ja opetuksissa. Näin taidetaan palata Lutherin aikoihin. Juuret eivät ole poikki.
On ymmärrettävää että puolin ja toisin korostetaan eroja. Luterilaiset nähdään helposti ortodoksien taholta yhtä kuin protestantteina jotka koetaan vastavoimaksi. Ortodoksit nähdään Raamatun vähättelijöinä kun he korostavat omaa traditiota. Kumpikaan näkemys ei ole aivan oikea. Kirkon varhaisia opettajia kunnioitetaan meilläkin ja toisaalta ortodoksit todellisuudessa ovat Jumalan sanan julistajia hekin kuten esimerkiksi arkkipiispan puhe osoittaa.